Yrjö Pernu
Yrjö Pernu (20. syyskuuta 1899 Kalajoki – 3. maaliskuuta 1979)[1] oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Hän sai tulikasteensa sotilaana vasta Suomen sisällissodassa, jossa hän toimi joukkueenjohtajana Valkoisessa armeijassa. Hän osallistui vielä talvi- ja jatkosotaankin, joissa hän toimi joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä rintamajoukoissa.[2][3]
Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pernun vanhemmat olivat kauppias Jooseppi Pernu ja Ida Maria Ollila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1939 sairaanhoitaja Elisabet Lapveteläisen kanssa. Hän kävi neljä luokkaa Kokkolan suomalaista yhteiskoulua. Hän kävi sotilasohjaajien täydennyskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1922 ja 1923 sekä tykistökurssin vuonna 1926.[2][3]
Jääkäriaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pernu liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 14. syyskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 27. helmikuuta 1917 pataljoonan 4. komppaniaan ja edelleen 1. marraskuuta 1917 pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan.[2][3]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pernu astui Suomen armeijan palvelukseen vänrikiksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan aluksi joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin 12. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Kauksamossa, Kivennavalla ja Raivolassa sekä Inon saartoon.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pernu palveli sisällissodan jälkeen edelleen 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Porin jalkaväkirykmentti 2. Hän toimi rykmentissä III pataljoonan adjutanttina ja komppanianpäällikkönä. Hänet siirrettiin 2. huhtikuuta 1919 alkaen Keski-Suomen rykmenttiin, jossa hän palveli joukkueenjohtajana ja huhtikuusta 1920 alkaen 2. konekiväärikomppanian päällikkönä. Pernu erosi armeijasta 21. joulukuuta 1921 ja astui suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. huhtikuuta 1922. Suojeluskunnassa hänet sijoitettiin konekivääriupseeriksi Viipurin suojeluskuntapiirin, josta hänet siirrettiin 1. syyskuuta 1923 alkaen sotilasohjaajaksi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiriin, josta hänet siirrettiin edelleen 31. tammikuuta 1924 alkaen Vaasan suomalaisen suojeluskunnan päälliköksi. Pernu erosi suojeluskuntajärjestön palveluksesta 1. maaliskuuta 1927 ja työskenteli sen jälkeen Vaasan autokeskuksen osakkaana ja toisena johtajana sekä yksityisenä liikemiehenä. Hän oli vuodesta 1935 Oy. Alkoholiliikkeen palveluksessa Vaasassa.[2][3]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pernu osallistui talvisotaan konekiväärijoukkueenjohtajana Jalkaväkirykmentti 24:n III pataljoonassa ja joukkueenjohtajana rykmentin esikuntakomppaniassa. Jatkosodan puhjettua Pernu komennettiin konekiväärikomppanianpäälliköksi Ryhmä Oinoseen, josta hänet siirrettiin vuonna 1942 komppanianpäälliköksi Jalkaväenkoulutuskeskus 13:een ja edelleen Jalkaväenkoulutuskeskus 15:een, jossa hän palveli sodan loppuun saakka. Sotien jälkeen hän työskenteli Vaasassa tehtaiden edustajana.[3]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
      |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sotavuodet Kalajoki, Kalajoen veteraanijärjestöt 1991.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.