9K38 Igla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
9K38 Igla
Igla-S -tyypin olkapääohjus laukaisuputkineen.
Igla-S -tyypin olkapääohjus laukaisuputkineen.
Tyyppi kannettava lähi-ilmatorjuntaohjus, Manpads
Valmistushistoria
Valmistaja OKB Kolomna
Valmistusmaa  Neuvostoliitto,  Venäjä
Valmistusvuodet 1983 -
Koekäyttö 1978
Käyttöönotto 1981
Ohjus
Massa 15 kg ilman laukaisulaitetta, 18 kg laukaisulaitteella, 10,8 kg pelkkä ohjus
Räjähdysaineen massa 390 g (taisteluosan omamassa 2 kg)
Ammuksen lähtönopeus 570 m/s
Huippunopeus 1.9 Mach
Kantomatka 5 200 m
Maalinhaku IR-hakupää, osittain UV-valokontrasti häirinnänsiedolla
Mitat
Pituus 1,7 m
Halkaisija 72 mm
Laukaisualusta
Miehistö 1, tai 1+1 (mikäli ohjuspartiossa avustaja)

9K38 Igla ja 9K38-M Igla-1 (ven. 9К38 «Игла», suom. Neula, Nato-raportointinimi SA-18 Grouse, Igla-M SA-16 Gimlet) ovat neuvostoliittolaisia ja venäläisiä olkapäältä laukaistavia ilmatorjuntaohjuksia. Laivaston muunnelma Igla-M:sta tunnetaan NATO-nimellä "SA-N-10 Grouse". Ohjuksen kantama on noin 5 km vaakasuuntaan ja 3 km ylöspäin. Ohjuksen nopeus on noin 2 mach, ja siinä on 2 kg taistelukärki, jossa on 390 g räjähdettä ja häirintäsoihtuja sietävä IR/UV -hakupää.

Suomessa ohjukset tunnetaan nimellä ItO-86 (Igla) ja ItO-86 M (Igla-M). Iglat hankittiin korvaamaan vanhempia Strela-2M-ohjuksia (ItO 78, Nato-raportointinimi SA-7B Grail) vuonna 1986 ja Igla-M:t vuonna 1995. Igla-ilmatorjuntaohjuksia alettiin tuhota Suomessa vuonna 2003.

Uudistettu Igla-S (SA-24 Grinch) tuli käyttöön Venäjän armeijassa vuonna 2004.[1]

Iglan kehitys alkoi Kolomnassa 1971. Se ei ole Strelan (Strela-2/SA-7 ja Strela-3/SA-14) uusi malli, vaan täysin uusi projekti, jonka tavoitteena oli parempi häirinnän kesto ja laajempi tähtäyskulma. Vuonna 1978 projekti jaettiin kahtia yksinkertaisempaan IR-hakeutuvaan Igla-1:een, jossa oli Strelaan perustuva hakukärki, jota käytettiin, kunnes parempi malli saatiin valmiiksi.

9K310 Igla-1 otettiin Neuvostoliitossa käyttöön 11. maaliskuuta 1981. Se tukee IFF-järjestelmää (erottelee omat vieraista), laskee automaattisesti koron ja ennakon ammunnan yksinkertaistamiseksi, ja siinä on parempi kantomatka ja lyhyempi pienin ampumaetäisyys verrattuna Strelaan.

Viimeistelty 9K38 Igla (SA-18 Grouse) 9M39-ohjuksella valmistui ja otettiin käyttöön 1983. Se paransi häirinnän kestoa, mahdollisti tähtäyksen lukituksen kohteeseen joka kulmasta ja sillä oli hiukan suurempi kantama ja tehokkaampi moottori.

Valmistajan mukaan eteläafrikkalaiset kokeet osoittivat Iglan paremmaksi kuin samaan aikaan käytössä olleen amerikkalaisen Stingerin. Kroatiassa kokeet eivät osoittaneet merkittävää ylivoimaisuutta. Suomalaisissa kokeissa Iglan kantama ja herkkyys oli huonompi kuin ranskalaisella Mistralilla, mutta se kesti huomattavasti paremmin häirintää.

Yhdysvallat on vastustanut Iglojen myymistä Iraniin, koska se voisi vaarantaa Israelin ilmavoimien toimintaa Libanonissa Hizbollahin käytössä. Vuonna 2011 kerrottiin, että jopa 480 uusinta SA-24-ohjusta on ryöstetty Libyan armeijan 32. prikaatin asevarastoista Tripolista.[2]

Sotilas tähtää 9K38 Iglalla.
  1. 9K338 9M342 Igla-S / SA-24 Grinch GlobalSecurity.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  2. Sengupta, Kim: Hundreds of missiles go missing from regime's abandoned arms dumps The Independent. 8.9.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lähi-ilmatorjuntaohjus. Puolustusvoimat. 12.11.2003. Arkistoitu 30.9.2007. Viitattu 4.3.2022.
  • Davies, Hugh: US acts on Russian 'Hizbollah' arms deal. The Daily Telegraph. 17.4.1997. Arkistoitu 12.9.2005. Viitattu 4.3.2022. (englanniksi)