Hermann Emil Fischer
| Hermann Emil Fischer | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 9. lokakuuta 1852 Euskirchen, Saksa |
| Kuollut | 15. heinäkuuta 1919 Berliini, Saksa |
| Kansalaisuus |
 Saksa |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot |
Bonnin yliopisto Strasbourgin yliopisto |
| Väitöstyön ohjaaja | Adolf von Baeyer |
| Instituutti |
Ludwig-Maximilians-Universität München (1875–1881) Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (1881–1888) Würzburgin yliopisto (1888–1892) Humboldt-yliopisto (1892–1919) |
| Oppilaat | Oskar Piloty, Otto Diels, Adolf Otto Reinhold Windaus, Ludwig Knorr, Fritz Pregl ja Otto Heinrich Warburg |
| Tutkimusalue | Kemia |
| Tunnetut työt | Sokerien ja puriinien tutkimus |
| Palkinnot |
 Nobelin kemianpalkinto (1902) Berzeliusmedaljen (1911) |
Hermann Emil Fischer (9. lokakuuta 1852 – 15. heinäkuuta 1919) oli saksalainen kemisti. Hän selvitti muun muassa sokereiden rakenteita ja keksi niiden synteettisiä valmistustapoja. Fischer sai Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1902 uusien sokeri- ja puriiniryhmien synteesistä.
Fischer on antanut nimensä Fischerin projektiolle.
Työ[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fischer aloitti uransa vuonna 1884 tutkimalla yksinkertaisia sokereita. Fischer esitti aldehydisokerien yleisen (avoketjuisen) rakenteen ja vuoteen 1891 mennessä hän oli selvittänyt glukoosin ja eräiden muiden yksinkertaisten sokereiden avoketjuisen rakenteen. Myöhemmin hän selvitti kaikkien kahdeksan aldoheksoosiparin rakenteet, myös luonnossa esiintymättömien guloosin ja idoosin.[1] Hän käytti kokeissaan laajasti itse keksimäänsä reagenssia, fenyylihydratsiinia.[1]
Fischer tutki myös puriineja kuten kofeiinia, ksantiinia, teobromiinia ja guaniinia.[2] Hän syntetisoi osan tutkimistaan puriineista.[3] Hän pystyi myös selittämään, että proteiinien aminohapot liittyvät toisiinsa peptidisidoksella (-CONH-) ja nimesi yhdisteet polypeptideiksi.[4]
Fischerin luonnontuotteita koskevat keksinnöt perustuivat yksinomaan orgaanisen kemian menetelmien soveltamiseen. Hänen jälkeensä tutkimus on painottunut voimakkaasti fysikaalisiin menetelmiin kuten kromatografiaan ja röntgendiffraktioon.
Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Fischerin isä olisi toivonut poikansa työskentelevän perheen puutavarayrityksessä. Liike-elämä ei kuitenkaan miellyttänyt tätä ja isä sanoi: ”Poika on liian typerä liikemieheksi, joten hänen on viisaampaa ryhtyä opiskelemaan.” Fischer olikin loistava oppilas ja hän aloitti Bonnin yliopistossa fysiikan ja kemian opinnot. Hän väitteli tohtoriksi Strasbourgissa, jossa hän keksi fenyylihydratsiinin.[5]
Hänen elämänsä loppu oli traaginen. Kaksi hänen kolmesta pojastaan kuoli ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen oma terveytensä tuhoutui elohopean ja fenyylihydratsiinin myrkyllisiin vaikutuksiin. Hän sairastui lopulta syöpään, joka yhdessä hänen poikiensa menetyksen aiheuttaman depression kanssa sai hänet tekemään itsemurhan.[5]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b John Hudson: Suurin tiede – kemian historia, s. 229–232. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.
- ↑ Hudson, s. 232–233
- ↑ Hermann Emil Fischerin elämäkerta Nobel-säätiö. Viitattu 24.7.2010.
- ↑ Hudson, s. 233
- ↑ a b Hudson, s. 230
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hermann Emil Fischer Wikimedia Commonsissa
- Nobelprize.org Emil Fischerin elämäkerta (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
