Huronit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Huronit (Wyandotit)
Väkiluku Noin 8 000[1]
Asuinalueet Yhdysvalloissa Oklahoma, Kansas ja Michigan. Kanadassa Ontario
Kielet Wendat, ranska, englanti
Uskonnot Roomalaiskatolisuus, animismi
Sukulaiskansat Irokeesikansat, eritoten senecat
Huronien alkuperäinen kotimaa eli Wendake sijaitsi Suurten järvien alueella kirkkaansinisellä merkityn Georgianlahden itäisillä ja eteläisillä rannoilla.

Huronit olivat Kanadan intiaaneja, jotka asuivat alun perin Ontariossa Huronjärven ja Ontariojärven välisellä alueella. He muodostivat usean heimon liittokunnan ja kuuluivat irokeesien kielikuntaan. Heidän oma alkuperäinen nimensä oli Wendat (”niemimaan kansa”), mutta ranskalaiset maahanmuuttajat antoivat heille nimen Huron, joka merkitsi tulkinnasta riippuen ”pörröpäitä” tai ”metsäläisiä”.[2] Arviot huronien alkuperäisestä lukumäärästä vaihtelevat 18 000:n ja 40 000:n välillä.[3]

1600-luvulla eurooppalaisten mukana tullut isorokko ja sodankäynti irokeeseja vastaan hävittivät suurimman osan huroneista. Hengissä selvinneet jakaantuivat moniksi ryhmiksi. Pieni osa heistä jatkoi elämäänsä oman nimensä alla, mutta monet vangeiksi joutuneet sulautuivat myöhemmin irokeesien liittokunnan heimoihin. Yksi huronien pakolaisryhmistä tunnetaan 1600-luvun lopulta alkaen nimellä wyandotit.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten tulo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel de Champlain ranskalaisjoukkoineen solmi hyvät kauppasuhteet huroneihin.

Ensimmäiset eurooppalaiset alukset poikkesivat Pohjois-Amerikan itärannikolla 1500-luvulla. Saman vuosisadan lopulla kehittyi St. Lawrence -joen suualueelle Tadoussac, josta tuli senhetkisen ranskalaisen kaupan keskus. Kalastajat, valaanpyytäjät ja turkiskauppiaat poikkesivat yhä useammin Tadoussacissa, joka sijaitsi montagnais-intiaanien mailla tundra-alueen eteläreunalla. Saint Lawrence-joesta muodostui eurooppalaisten tärkein kauppareitti. Alueella tapahtuvaa vesiliikennettä valvoivat montagnaisien lisäksi huronit ja heihin vihamielisesti suhtautuvat irokeesiliiton mohawkit. Vuonna 1608 syntyi ensimmäinen siirtokunta, kun Samuel de Champlainin johtamat ranskalaiset perustivat Uuden-Ranskan, jonka keskuspaikaksi rakennettiin hyvin suojattu Quebec. Paikalla sijaitsi alun perin huron-kylä Stadacona.[5] Champlain miehineen ystävystyi huronien kanssa ja osallistui joihinkin näiden sotaretkiin irokeeseja vastaan vuosina 1609 ja 1615. Näissä sodissa huronit menestyivät melko hyvin ranskalaisten tuen turvin. Huronien turkiskauppa alkoi kukoistaa Uuden-Ranskan siirtolaisten kanssa, kun irokeesit taas joutuivat etsimään kauppakumppaneita Uuden-Hollannin uudisasukkaista.[6]

Jesuiitat aloittivat lähetystyönsä huronien parissa vuonna 1626. Huronien kyliin ilmestyi yli kaksikymmentä lähetysasemaa, mutta käännytys kristinuskoon ei käynyt odotetulla tavalla. Epäluuloiset huronit eivät olleet erityisen halukkaita luopumaan omasta uskostaan. Ranskalaiset olivat tyytymättömiä huronien käytökseen, eivätkä aseistaneet näitä kunnolla.[7] Lisäksi Uusi-Ranska oli hinnoitellut muskettiensa hinnat liian korkeiksi.[8] Kesällä 1634 Ranskasta tulleiden siirtolaisten mukana kulkeutuneet taudit pyyhkäisivät yli Saint Lawrencen laakson. Tuhkarokko, influenssa ja varsinkin isorokko surmasivat seuraavien vuosien aikana lähes puolet huroneista. He pystyivät kuitenkin hallitsemaan turkiskauppaa Quebeciin. Huronien näkyvä rooli ranskalaisten ja paikallisten heimojen turkiskaupan välittäjänä ei miellyttänyt irokeesien liittokunnan päämiehiä. Vahvistamalla iskuvoimaansa hollantilaisten myymillä musketeilla irokeesit valmistelivat työntymistään huronien maaseudulle parempien metsästysmaiden toivossa.[9]

Irokeesihyökkäykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä 1640-luvun alkupuolella huronit saavuttivat joitakin yksittäisiä voittoja irokeesien kanssa käydyissä taisteluissa. Vuonna 1642 he menettivät Ahatsistarin, yhden suurimmista sotapäälliköistään. Tärkeän johtajan menetys heikensi huronien liittokunnan yhteistoimintaa. Irokeesien kyky toimia pitkäjännitteisesti käänsi tilanteen heidän edukseen. Heimoneuvoston hyväksymät sotasuunnitelmat toteutettiin maltillisesti. Samalla kun mohawkit ja oneidat ajoivat huronien liittolaiset algonquinit ja montagnaisit pois St. Lawrentin jokilaaksoista, keskittyivät läntiset irokeesit senecat, onondagat ja cayugat huronien lyömiseen.

Hyödyntämällä sotilasliittonsa laajoille alueille leviävää vaikutusvaltaa irokeesit eristivät ranskalaiset Montrealiin sulkemalla vesiliikenteen Ottawajoella. Myös huronien eristäminen kaikista liittolaisistaan helpotti irokeesien tulevia hyökkäyksiä. Rauha olisi mahdollisesti saatu säilymään mikäli irokeesit olisivat päässeet osallisiksi huronien ja Uuden-Ranskan tuottoisaan turkiskauppaan. Huronit eivät kuitenkaan suostuneet tähän. Vuonna 1647 musketein aseistautuneet irokeesien sotajoukot aloittivat huronkylien valtaamisen toinen toisensa jälkeen. Sotatila jatkui pari vuotta. Vuoden 1649 maaliskuussa noin 2 000 mohawk- ja senecasoturia tarpoi läpi lumen ja tuhosi muutamien tuntien aikana kaksi huronien pääkylää.[10] Samalla kylissä olleet lähetysasemat poltettiin ja yhdeksän jesuiittapappia surmattiin huronien mukana. Kaksi pappia, Gabriel Lalemant ja Jean de Brebaut, pääsivät hengestään irokeesien kidutuspaaluihin sidottuina.[7] Kidutuksesta vastasivat edellisten sotien aikana senecoihin adoptoidut huroni-soturit. He pitivät Lalemantin ja Brebautin tuomaa kristinuskoa suurimpana syynä huronien kokemaan tuhoon.[11] Kaikkiaan noin 30 huronien kylää tuhottiin.[4]

Heistä 300 asettui Quebecin pohjoispuolelle paikkaan, joka myöhemmin tunnettiin Lorettevillenä.

Monet vangiksi päätyneistä huroneista adoptoitiin irokeesien omiin sukuihin. Paenneet jakaantuivat kymmeniksi eri ryhmiksi. Useat heistä asettuivat lähelle Quebecia ranskalaisten suojelun alle. Osa metsiin ja erämaihin paenneista menehtyi viluun, nälkään ja ampumahaavoihin. Jotkut selvisivät hengissä länteen ja yhdistyivät muihin irokeesien tuhoamien kansojen pakolaisiin. He samoilivat siouxien asuttamille Wisconsinin metsämaille. Tämän pakolaisryhmän ydin muodostui wyandoteista, joka oli muuan huronliittokunnan jäsenheimoista.[10] Jälkeenpäin jotkut tutkijat tulleet siihen tulokseen, että wyandotit olivat läheisempää sukua irokeesiliiton senecoille kuin muinaisille huroneille.[12] Kirjallisuus on kuitenkin pääsääntöisesti pitänyt niin huroneita kuin wyandotejakin yhtenä ja samana kansana.[13]

Osa huroneista jäi jesuiittapappien kanssa Sainte Marien lähetysasemalle Ontarioon odottamaan lopullista tappavaa irokeesihyökkäystä, jota ei kuitenkaan tullut. Toukokuussa 1649 irokeesit lopettivat saartonsa ja Ste. Marien asukkaat päättivät siirtyä kanootein Christianin saarelle Georgianlahdelle. Lähtiessään jesuiitat ja huronit sytyttivät lähetysasemansa palamaan. Matkalla uuteen piilopaikkaan heihin liittyi useita huronien pakolaisryhmiä ja populaatio nousi hetkellisesti useaksi tuhanneksi. Talvella 1649–1650 useimmat saaren asukeista menehtyivät sääolosuhteiden ja irokeesihyökkäysten seurauksena. Seuraavana kesänä noin 1 000 kristinuskoon tullutta huronia jätti saaren. Heistä 300 asettui Quebecin pohjoispuolelle paikkaan, joka myöhemmin tunnettiin Lorettevillenä. Täällä huronit koettivat huonoin tuloksin elvyttää vanhaa kulttuuriaan. 1600-luvun lopusta seuraavan vuosisadan puoliväliin huronit auttoivat ranskalaisia sodissa irokeeseja ja englantilaisia vastaan.[10]

Wyandotit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wyandoteiksi sulautuneet huronit ja heihin liittyneet muiden heimojen pakolaiset siirtyivät vuosina 1680–1690 jesuiittapappi Jacques Marquetten johdolla Michiganiin. Seuraavan vuosisadan alussa wyandotit asettuivat Ohioon ja molemmin puolin Eriejärveä. Fort Ponchantrainin kauppa-aseman (nykyinen Detroit) perustanut ranskalainen Antoine de la motte Cadillac onnistui solmimaan hyvät kauppasuhteet wyandotien kanssa. Vähäisestä määrästään huolimatta (noin 1 500 henkeä, joista 300 sotureja) wyandotit pystyivät läsnäolollaan rauhoittamaan tulehtuneita suhteita ranskalaisten ja muiden Ohion intiaanien välillä.[14] wyandotit hyödynsivät Detroitin ympäristön hyvät vesiyhteydet Suurille järville ja saivat kaupankäynnin intiaanien ja valkoisten välillä yltämään yhä laajemmille alueille.

Wyandotit jakoivat Ohion maaseudun shawneiden, delawarien ja mingojen kanssa. Ohion asukkaat, sen enempää intiaanit kuin ranskalaisetkaan, eivät pitäneet englantilaisten siirtolaisten lisääntyvistä määristä Ohiolaaksoon. Tästä seuranneet yhteenotot johtivat vuonna 1755 alkaneeseen sotaan, joka levisi kauas Eurooppaan Ranskan ja Britannian välille. Sotatila tunnettiin nimellä seitsenvuotinen sota. Pohjois-Amerikassa olleet brittien siirtokunnat olivat aluksi suurissa vaikeuksissa ja Ranskan joukot ottivat haltuunsa koko Ohiolaakson. Brittien huono intiaanipolitiikka sai monet alun perin heidän puolellaan sotineet heimot vaihtamaan puolta. Vuoden 1757 aikana yli 2 000 intiaanisoturia siirtyi markiisi Montcalmin johtamiin ranskalaisjoukkoihin.[15]

1880-luvun wyandoteja.

Britannian silloinen pääministeri William Pitt päätti lopettaa ranskalaisten herruuden Pohjois-Amerikassa lähettämällä valtavat sotalaivastot Euroopasta läntiselle Atlantille. Osa laivoista saartoi ranskalaisten muona- ja asekuljetukset osan kiiruhtaessa Amerikan rannikolle. Brittien sotavoimien vahvuus murskasi Ranskan hetkellisen ylivoiman nopeasti. Intiaaniliittolaiset, wyandotit mukaan lukien, vetäytyivät taistelukentiltä taka-alalle huomatessaan tilanteen saaman käänteen. Sodan ratkaisuhetket käytiin valkoisten armeijoiden välillä. Montreal ja Quebec antautuivat 1759. Muualla maailmassa sotatila päättyi Pariisin rauhaan.[16]

Ranskan kärsimä tappio merkitsi Suurten Järvien alueen intiaaneille erään aikakauden vääjäämätöntä loppua. Nopeasti kasvava brittiläisten siirtokuntien puristus pienensi intiaanien elintiloja. Wyandotit ja naapuriheimot olivat huolissaan maittensa kohtalosta. Siirtolaiset eivät piitanneet rajalinjoista ja väkivaltaisuudet heidän ja intiaanien välillä lisääntyivät. Britannian hallitus koetti puuttua asiaan, mutta ei onnistunut pitämään siirtokuntiaan kurissa. Vuonna 1775 tilanne riistäytyi avoimeksi sodaksi. Britannia sai vastaansa kolmetoista omaa siirtokuntaansa. Wyandotit eivät päällikkönsä Duquadin (engl. Half-King) johdolla tukeneet sodassa sen kumpaakaan osapuolta, mutta tekivät kuitenkin muutamia sotilaallisia iskuja Britannian imperiumin puolesta.[14] Useissa sodissa niin siirtolaisia kuin Yhdysvaltoja vastaan wyandotit aiheuttivat vastustajilleen katkeria tappioita.[17] Vielä vuonna 1812 wyandotit osallistuivat brittien ja Yhdysvaltain armeijan väliseen sotaan kummallakin puolen rintamaa. Päällikkö Tarhe sotureineen taisteli Yhdysvaltain puolella, kun taas Walk-in-the-waterin johtamat wyandotit tukivat Britanniaa.[17]

Seuraavien vuosikymmenien aikana Yhdysvaltain asutus levisi yli intiaanien viimeisten alueiden. Vuoden 1843 aikana wyandotit joutuivat luopumaan lopuista maistaan Ohiossa. He siirtyivät sekä Kansasiin että Oklahomaan Yhdysvaltain hallituksen määrääminä. Samalla he olivat viimeiset Ohiosta lähteneet intiaanit. Yli sata vuotta myöhemmin wyandotien jälkeläiset saivat Yhdysvaltain |hallitukselta korvauksia maistaan, joista heidän esi-isänsä olivat joutuneet pakotettuja luopumaan.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudelleenavatun Sainte Marien sisäänkäynti.

Huronien aikoinaan polttaman Sainte-Marien lähetysaseman rauniot on onnistuttu nyttemmin kaivamaan esille ja rakentamaan uudelleen noudattamalla mahdollisimman paljon rakennusten alkuperäistä muotoilua ja tyyliä. Pyhäinjäännöksenä ovat säilyneet nähtävinä marttyyrinä kuolleiden jesuiittapappien Lalemantin ja Brebeufin luut.[18]

Huronien kieli katosi 1910-luvulla, ja heidät tunnetaan nykyään enää Wyandot-nimellä. Pääasiassa wyandotien kotipaikka on Oklahoma. Lorettavillestä ja sen ympäristöstä löytyy kuitenkin yhä huroneita, jotka polveutuvat sinne aikoinaan paenneesta kansanosasta. Heidän kielenään on ranska. Kerran he olivat suuri kansakunta monine klaaneineen ja uskomuksineen, mutta tämän päivän huronit ovat puoliksi valkoihoisia, ja menneisyydestä on säilynyt ainoastaan tuohikanootin rakentaminen. Useampaankin otteeseen hiipunutta kulttuuria on kuitenkin ryhdytty elvyttämään hyvin tuloksin.

Vuoden 1983 aikana tapahtui wyandotien ja huronien tilassa merkittävä parannus parempaan suuntaan, kun heidän Oklahoman reservaatti sai päällikökseen Leaford Bearskinin.[19] Hän järjesti wyandotien Turtle Totsin opetuskeskukseen isot hallintotilat, kirjaston ja uudet luokkahuoneet. Vuonna 1995 Oklahoman wyandoteista tuli itsehallinnollisia intiaaniasiainviraston (Bureau of Indian Affairs) päätöksellä.[14] Hyvänä puhujana tunnettu Bearskin on tehnyt heimoaan tunnetuksi matkustamalla ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa pitämällä luentoja wyandotien historiasta. Heidän taloutensa ja terveydenhuoltonsa ovat kohentuneet merkittävästi juuri Bearskinin hellittämättömän työn tuloksena.

Nykypäivän huronit Kanadassa lasketaan wyandoteihin. Quebecin seuduilla asustaa noin 3 000 huron-wyandotia. Lisäksi heitä löytyy niin Kansasista kuin Michiganistakin. Vuonna 2001 tehdyn väestönlaskennan mukaan asuu Pohjois-Amerikan mantereella lähemmäs 8 000 wyandotia.

Elokuva Musta kaapu (Black Robe, 1991) kuvaa 1600-luvun olosuhteita, jesuiittojen käsityksiä ja alkanutta sotaa huronien ja irokeesien välillä.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylät ja elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huronit rakensivat talonsa jalavankuorista tehdyistä levyistä, jotka tuettiin paaluin. Suurimpien kylien talot olivat jopa 30-metrin pituisia ja niissä saattoi majailla 35–40 huronia. Ne erosivat irokeesien käyttämistä pitkistä taloista vain pyöreiden kattonsa vuoksi. Kyliä oli 18–25 ja joissakin yli 2 000 asukasta. Asuminen koettiinkin joskus ahtaaksi ja epämukavaksi. Suurin osa huronkylistä sijaitsi jokien ja purojen varsilla ja niiden reunoilla levisivät suuret maissipellot.[20]

Huronien maa tunnettiin nimellä Wendake, mutta siitä on käytetty myös nimeä huronia. Pääosin alueet olivat kaunista kukkulaista jokien täyttämää maaseutua, jossa kalliomaisemaa oli niukasti. Talvet Wendakessa saattoivat olla kovia. Silloin sonnustauduttiin turkisvaatteisiin ja otettiin käyttöön lumikengät. Myös matala kelkka kuului liikkumavälineisiin, samoin reki.[18]

Huronien asuttaman maaseudun alkuperäinen riista muodostui peuroista, karhuista ja majavista, vaikka nämä lukumääräisesti eivät esiintyneet niin runsaslukuisina kuin Eriejärven eteläisillä alueilla. Karhuille rakennettiin ansoja, majavat pyydystettiin verkkoihin. Vesistöjen ja metsien riistalinnut tarjosivat runsaat valikoimat lukuun ottamatta kalkkunaa, joka menestyi paremmin kauempana etelässä. Ehkä tärkeimmän elinkeinon muodosti kalastus, sillä lukuisten eri vesistöjen sammet, taimenet ja hauet tarjosivat toiseksi tärkeimmän ravinnonlähteen heti maanviljelyn jälkeen.[3]

Runsaasta kalastuksesta ja metsästyksestä huolimatta omat pyyntielinkeinot eivät täyttäneet kaikkia huronien tarpeita. Siksi myös kaupankäynti kuului tärkeänä osana heidän elämäänsä. Talvien ajaksi monet pohjoisista metsistä tulevat heimot, kuten nipissingit ja algonquinit majoittuivat asumaan huronkylien laitamille. Myös ottawat olivat hyviä kauppakumppaneita ja nykyisen Pennsylvanian seuduilta vaelsivat susquehannockit myymään omia tuotteitaan.[10] Huronien kylistä lähtevät polut eivät yhdistäneet vain oman kansan kyliä, vaan niistä erkani polkuja metsien läpi myös naapuriheimojen maille. Tärkein kauppaverkoston kulkutie muodostui vesireiteistä.[20]

Turkiksien kuljetukseen ja vaativimpiin matkoihin käytettiin kookkaampia kanootteja. Frances Anne Hopkinsin maalaus vuodelta 1879.

Tuohikanootin tekijöinä huronit olivat taitavia. He käyttivät rakennusaineena koivua, kun taas irokeesien raskaskulkuiset kanootit valmistettiin jalavasta. Viimeksi mainitut taivalsivatkin pitkiä matkoja jalan, kun huronit taas liikkuivat kevyillä kanooteillaan vaivattomasti suuriakin etäisyyksiä. Kookkaampia kanootteja käytettiin lähinnä turkiskaupan yhteydessä, kun huronit kuljettivat kallisarvoisia turkiksiaan Montrealissa asuville ranskalaisille. Huronit eivät kuitenkaan kyenneet hyödyntämään vesiliikennettään tarpeeksi tehokkaasti sodankäynnissään irokeeseja vastaan.[10]

Heimot ja juhlat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huronliittoon kuului neljä pääheimoa, joista Attignawantan (Karhut) oli suurin. Muut heimot olivat Attigneenongnahac, Tahontaenrat ja Arendarhonon. Viidettä heimoa Ataronchronoa ei tunnustettu liiton jäseniksi. Kaikki huronien heimot jakaantuivat klaaneihin, joiden tehtävät olivat lähinnä rituaalisia. Juhlat olivat tärkeä osa kulttuuria. Suurin ja suosituin tapahtuma oli laulujuhlat. Kiitospäivää vietettiin hyvän onnen kunnioitukseksi. Ainutlaatuisena pidetään heidän "kuolleiden pitojaan" (Feast of the dead). Vainajat, jotka aluksi kannettiin metsässä oleville lavoille, siirrettiin noin kymmenen vuoden kuluttua luukasoina suureen yhteishautaan. Uskomuksen mukaan uudelleenhautaus takasi kuolleiden sieluille pääsyn maahan, joka odotti kaukana auringonlaskun takana. Sodissa surmansa saaneet haudattiin kuitenkin maahan välittömästi.[7] Joskus kuolleen ruumis poltettiin uhriksi yliluonnolliselle olennolle, jota kutsuttiin nimellä Oki. Eräiden antropologien mukaan vangit olivat huroneille vihan kohteita, joihin purettiin turhautumiset ja menneet vääryydet.[21]

Aseistus ja sodankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvun silminnäkijähavaintojen mukaan huronit suojasivat sotatilanteissa selkänsä, rintansa ja säärensä vartalopanssareilla, jotka oli punottu puusta.[22] Heidän vaarallisin lähitaisteluaseensa oli kivipäinen tai rautapuusta tehty nuija, joiden eläinkuviot saattoivat kuvata omistajansa klaania. Eurooppalaisen kaupan mukana tulleet metalliset tomahawkit korvasivat myöhemmin nuijat. Jouset ja nuolet saivat rinnalleen musketteja. Sotien luonteen muuttuessa aseistuksen myötä vartalopanssarien käyttö lopetettiin.[23]

Historioitsija Francis Parkman kuvaa huronien vangiksi joutuneen ja kuolemaan roviolla tuomitun irokeesin kohtaloa. Kidutukseen osallistuneet soturit puhuivat tuomitulle ystävällisesti ja osoittivat suurta itsehillintää. Kun hiljaisella tulessa kidutettu vanki menehtyi puoli vuorokautta kestäneen tilaisuuden päätteeksi, hänestä leikattiin pieniä palasia, jotka jaettiin syötäviksi.[21]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huronsoturit ajelivat hiuksensa jättäen keskelle päätä skalppitöyhdön, joka useasti ulottui korkeana harjana otsalta pitkälle niskaan. Tämä harjasmaisena törröttävä hiustyyli oli hämmästyttänyt ranskalaisia merimiehiä. Tatuoinnit olivat sotureilla melko yleisiä. Punainen oli ihoväreistä suosituin. Ulkoista näyttävyyttä lisättiin koristautumalla sulin, helmin ja piikkisian piikein (vrt. ranskan sana hure ’piikkisika’). Vaatteissa käytettiin erilaisia ripsuja. Miehet kantoivat selässään pussia, joka sisälsi henkilökohtaisia tavaroita, taikakaluja sekä piipun.

Kurinpito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huronien laki oli armoton. Murhaajat sidottiin uhriensa ruumiisiin kiinni ja jätettiin nääntymään. Myöhemmin lakia lievennettiin ja syylliset teloitettiin ampumalla.[10] Maanpetturit surmattiin alkuperäisessä kulttuurissa välittömästi. Tuomioiden täytäntöönpano tapahtui yksityisesti ilman julkisuutta.[24] Muut huronien nimeämät rikokset olivat varkaudet ja noituuden harjoittaminen.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1885 ISBN 951-662-385-9
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Tooker, Elizabeth: An ethnography of the Huron Indians, 1615-1649, Syracusa Univ of Press, 1991 ISBN 978-0815625162 (englanniksi)
  • Trigger, Bruce G. The Children of Aataentsic: History of the Huron People to 1660, Mcgill Queen Univ Press. 1977. ISBN 978-0773506275 (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit", Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmark Books, 2006, ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Wyandette Tribe of Oklahoma oklahoma-tribes.com. Arkistoitu 7.2.2011. Viitattu 2.3.2012. (englanniksi)
  2. ↑ Waldman s. 111.
  3. ↑ a b Trigger s. 31.
  4. ↑ a b Santoro s. 163.
  5. ↑ Waldman s. 112.
  6. ↑ Trigger s. 260"
  7. ↑ a b c Virrankoski s. 123.
  8. ↑ Lowensteyn, Peter: The Role of The Dutch in The Iroquois Wars lowensteyn.com. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Iroquois History Tolatsga.org. Arkistoitu 18.2.2011. Viitattu 4.11.2008. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f Huron History Tolatsga.org. Arkistoitu 11.7.2010. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  11. ↑ Trigger s. 764.
  12. ↑ Wyandot Indian History
  13. ↑ Wyandot Indian Fact Sheet Bigorgin.org. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  14. ↑ a b c Wyandotte Nation of Oklahoma (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Henriksson s. 51–52.
  16. ↑ Henriksson s. 53.
  17. ↑ a b Virrankoski s. 125.
  18. ↑ a b The Sainte-Marie Story (Arkistoitu – Internet Archive)
  19. ↑ Leaford Bearskin Wyandotte-nation.org. Arkistoitu 21.9.2011. Viitattu 9.9.2011. (englanniksi)
  20. ↑ a b Trigger s. 32.
  21. ↑ a b Taylor s. 238.
  22. ↑ Trigger s. 71.
  23. ↑ Taylor s. 235.
  24. ↑ Tooker s. 56.
  25. ↑ Trigger s. 59.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Huronit.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Huronit&oldid=21405305”