Tämä on lupaava artikkeli.

Virolaiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Virolaiset
eestlased
Merkittävät asuinalueet
 Viro920 000[1]
 Suomi49 590[2]
 Ruotsi35 000[3]
 Venäjä28 000[4]
 Yhdysvallat25 000[5]
 Kanada20 000[6]
 Australia6 300[6]
 Kazakstan3 300[6]
 Ukraina2 800[7]
 Yhdistynyt kuningaskunta2 700[6]
 Saksa2 400[6]
 Latvia2 381[8]
Kielet viro, võro
Uskonnot luterilaisuus, ortodoksisuus, uskonnottomuus
Sukulaiskansat itämerensuomalaiset kansat

Virolaiset (vir. eestlased, vanha vironkielinen nimi maarahvas) ovat toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Virolaiset puhuvat suomalais-ugrilaisten kielten yhteen päähaaraan, itämerensuomalaisiin kieliin kuuluvaa viroa. Se jakaantuu pohjois- ja etelämurteisiin, ja joskus myös koillisrannikon murre erotetaan kolmanneksi päämurteeksi.

Viron kirjakieli perustuu pohjoismurteeseen, ja sitä kirjoitetaan latinalaisilla kirjaimilla. Eteläviron murteilla tai -kielillä on ollut oma kirjakielen perinteensä, jota nykyään jatkaa etenkin võron ja setukaismurteen kirjallinen viljely. Viime vuosisatojen ajan tärkein uskonto virolaisten keskuudessa on ollut evankelis-luterilaisuus, mutta Kaakkois-Viron setukaiset ovat vanhastaan olleet ortodokseja.

Virolaiset ja suomalaiset ovat toistensa läheisiä sukukansoja, ja he nimittävät toisiaan veljeskansoiksi.[9][10][11][12]

Nimitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielinen nimitys virolaiset viittaa Virumaan suurmaakuntaan, jonne Suomesta oli tiheät yhteydet. Nimitys vakiintui sittemmin tarkoittamaan kaikkia virolaisia. Alun perin alueelliset nimitykset ovat vakiintuneet tarkoittamaan kaikkia virolaisia myös muissa kielissä. Esimerkiksi latvialaiset kutsuvat virolaisia nimellä igauni aikoinaan Kaakkois-Virossa sijainneen Ugandin muinaismaakunnan mukaan. Ennen kuin virolaisten oma nimitys eestlased vakiintui käyttöön, virolaiset kutsuivat itseään nimityksellä maarahvas ('maanrahvas') ja kieltään nimellä maakeel ('maankieli'). Nimitys eestiläiset vakiintui käyttöön vasta 1800-luvulla.[13] Nimitys pohjautuu Tacituksen Germania-teoksessaan vuonna 98 mainitsemien aestien nimitykseen, jotka oletettavasti asuivat Itämeren rannikolla. On kuitenkin epäselvää, olivatko aestit mitään sukua nykyisille virolaisille.[14]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron ensimmäiset asukkaat tulivat Viroon mannerjäätikön sulaessa noin 10 000 vuotta sitten. Vanhin tunnettu ihmisen asuinpaikka Virossa on ajoitettu ajankohtaan 9 000–8 500 eaa. Varhaiset asukkaat elivät metsästyksellä ja kalastuksella.[15] Varhaisia kulttuureita alueella olivat Kundan ja sitä seurannut Narvan kulttuuri. Kampakeraaminen kulttuuri levisi Viron alueelle 4 150–3 650 eaa. Kampakeraamisen kulttuurin edustajat olivat kieleltään mahdollisesti suomalais-ugrilaisia.[16] Etelästä Viroon saapui baltteja, jotka sulautuivat alueen suomalaissukuiseen väestöön. Balttien ja itämerensuomalaisten kansojen rajat vakiintuivat Baltiassa pronssikauden myötä 1 500–700 eaa. Maanviljelys alkoi kehittyä ajanlaskun alussa. Samalla alkoivat erottua myös itämerensuomalaiset kielet. Maanviljelystä tuli ensimmäisen vuosituhannen aikana pääelinkeino.[17] Toisen vuosituhannen alussa Vironkin alueella liikkui viikinkejä, mutta he eivät alistaneet aluetta valtaansa pysyvästi. Slaavit alkoivat samaten liikehtiä Viroon päin ja 1030 Kiovan suuriruhtinas perusti nykyiseen Tarttoon Jurjev-nimisen linnoituksen. Virolaiset kuitenkin karkottivat venäläiset vuonna 1061.[18]

Ristiretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläiset kukistivat Viron muinaismaakunnat. Viimeinen vapaa virolainen alue Saarenmaa kukistui vuonna 1227.

Ristiretkeläiset tulivat Baltiaan saksalaisten kauppiaiden perässä 1100-luvun loppupuolella. Vuonna 1199 Liivinmaan piispaksi nousi Albert von Buxhövden, joka perusti Riian kaupungin vuonna 1201. Baltiaan perustettiin myös Kalparitaristo, jonka avulla aloitettiin paikallisten pakanoiden käännyttäminen.[18] Liiviläisten ja lättien alistuttua he liittoutuivat saksalaisten kanssa virolaisia pakanoita vastaan. 1217 virolainen heimopäällikkö Lembitu kokosi virolaisten voimat saksalaisia vastaan, mutta kärsi tappion Matinpäivän taistelussa. Saksalaisten lisäksi virolaisia vastaan sotivat sittemmin tanskalaiset ja ruotsalaiset. Pohjois-Viro joutui tanskalaisten käsiin Lindanisen taistelun jälkeen 1219 ja saksalaiset kukistivat viimeisen Viron muinaismaakunnista 1227 heidän valloitettuaan Saarenmaan.[19] Ristiretkien jälkeen Pohjois-Viro jäi Tanskalle aina vuoteen 1346 saakka, jolloin Tanskan kuningas myi sen Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346. Muita alueita Virossa hallitsivat ritarikunta ja piispanistuimet.[20]

Saksalaisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisvalloituksen jälkeen Viro jaettiin nopeasti moisioille ja niiden alueen talonpojista tuli näiden maaorjia, mikä seikka vakiintui 1400-luvulle tultaessa. Monet talonpojat pakenivat kaupunkeihin, joissa heitä tarvittiin työvoimaksi. Kaupunkien yläluokka oli vierasmaalaista ja ne virolaiset joiden onnistui kohota yhteiskunnallisessa asemassaan saksalaistuivat. 1500-luvulla levinnyt uskonpuhdistus heikensi ritarikunnan valtaa alueella. Sen myötä syntyi myös kansankielinen kirjallisuus kun uskonnollisia tekstejä pyrittiin kääntämään paikallisten kielelle.[21] Ritarikunta menetti otteensa Baltiasta 1500-luvun loppupuolella ja heidän maansa joutuivat Virossa Ruotsin ja Puola-Liettuan alaisuuteen. Sodat alueella jatkuivat ja verottivat etenkin maalaisväestöä runsaasti. Vuoden 1600 paikkeilla virolaisia oli ehkä vain 100 000. Olojen rauhoituttua heidän määränsä lähti kuitenkin uuteen kasvuun.[22]

Ruotsalaisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Põltsamaan virolaisia, piirtänyt Johann Christoph Brotze vuonna 1777.

Koko Viron alue päätyi Ruotsin haltuun vuoden 1629 Almarkin- ja vuoden 1645 Brömsebron rauhan jälkeen. Ruotsin vallan aika mielletään virolaisten kannalta nousukaudeksi, vaikkakin saksalainen yläluokka säilytti etuoikeutensa Ruotsin vallan alaisuudessakin.[23] 1600-luvulla vakiintui kahden eri kirjakielen käyttö Viron pohjois- ja etelämurteiden mukaan. Tartossa avattiin 1630 kymnaasi ja Tallinnassa vuonna 1631. Tarton yliopisto perustettiin vuonna 1632. Samaten Tarttoon perustettiin vuonna 1684 nimenomaan virolaisille tarkoitettu opettajaseminaari. Sieltä lähtöisin olleet opettajat levittivät lukutaitoa talonpoikien keskuuteen.[24]

Venäläisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi menetti omistuksensa Virossa Venäjän keisarikunnalle suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alkupuolella. Venäläiset valloittivat Viron jo sodan alkupuolella, mutta varsinaisesti se siirtyi heille Uudenkaupungin rauhassa 1721. Venäjän vallan aikana Baltian alue säilytti erikoisaseman Itämeren provinssit -nimisenä hallintoalueena. Aluetta hallitsi edelleen saksalainen yläluokka. Talonpoikien olot kuitenkin kohenivat 1800-luvun alussa, kun 1802 tehtiin ensimmäinen talonpoikaislaki Eestinmaan kuvernementissa, ja yleinen talonpoikaislaki vuonna 1804. Maaorjuus lakkautettiin vuosina 1816 ja 1819 annetuilla laeilla.[25] Työorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1849 ja Eestinmaalla 1856[26]. Maaorjuuden päättymisen jälkeen virolaisten keskuuteen levisivät sukunimet[25]. Venäjän vallan aikana virolaisia alkoi muuttaa Venäjän muihin osiin, kuten Krimille ja Kaukasiaan. Ennen vuoden 1917 vallankumousta Viron ulkopuolella asui jo 200 000 virolaista, eli noin kuudesosa kaikista silloisista virolaisista.[26]

Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvun toisella puoliskolla. Uusia kouluja perustettiin ja kansankielinen kirjallisuus syntyi. Ensimmäinen vironkielinen lehti Perno Poostimees (nyk Postimees) alkoi ilmestyä vuonna 1857.[26] Alkuaikojen estofiilit olivat usein baltiansaksalaisia tai virolaiseen yläluokkaan muuten kuuluvia, joilla ei ollut yhteyttä talonpoikaisväestöön. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Kalevipoeg, virolaisten kansalliseepos, julkaistiin vuonna 1862. Johann Valdemar Jannsenilla oli tärkeä osa sanomalehtien kehityksessä. Toimiessaan Perno Postimees -lehdessä hän korosti koulutuksen ja oma-omisteisten maatilojen tärkeyttä. Virolaisten sanomalehtimiesten keskuudesta nousi myös radikaalimpi siipi.[27] Heitä johti Carl Robert Jakobson, joka julkaisi Eesti Postimees -lehteä. Hän arvosteli etenkin saksalaista yläluokkaa ja papistoa. Hänen ajatuksestaan perustettiin Eesti Kirjameeste Selts eli Viron kirjailijoiden seura vuonna 1872. 1878 hän aloitti Sakala-nimisen lehden julkaisun, josta tuli kansallisen heräämisen paras sanomalehti.[28] Slavofiili Aleksanteri III valtaannousun myötä saksalaisten erityisasema lakkautettiin, mutta virolaisväestöä kohtaan aloitettiin venäläistämistoimet. Seurauksena oli kansallisen liikkeen kriisi.[29]

Vuoden 1905 vallankumouksen aikana levottomuuksia syntyi myös Virossa. Lokakuussa 1905 100 virolaista kuoli yhteenotossa sotilaiden kanssa. Marraskuussa tsaari lupasi monia vapauksia, mutta näitä lupauksia ei kuunneltu. Jaan Tõnisson kutsui virolaiset kansanedustajat Tarttoon kokoukseen, jossa vaadittiin itsehallintoa, laajempia oikeuksia ja maareformia. Joulukuussa 1905 Viroon julistettiin uusien levottomuuksien johdosta sotatila.[30] Talonpojat polttivat kartanoita useilla paikkakunnilla. Levottomuudet tukahdutettiin sotavoimin ja noin 300 henkeä tuomittiin kuolemaan.[31] Levottomuuksien jälkeen alkoi uusi virolaisen kulttuurin nousu. Kirjailijat kuten Gustav Suits, Eduard Vilde ja Friedebert Tuglas julkaisivat virolaista kirjallisuutta. 1906 aloitti toimintansa Vanemuine-teatteri Tartossa ja Estonia Tallinnassa. Virolaisten ylioppilaiden osuus Tarton yliopistossa kasvoi ja samaten vuonna 1906 saatiin lupa yksityisten äidinkielen koulujen perustamiselle.[32]

Itsenäinen Viro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 ja tsaarinvalta päättyi 1917. Vuonna 1917 Eestimaan ja pohjoisen Liivinmaan kuvernementeista tehtiin Viron kuvernementti, jolla oli sisäinen autonomia. Saman vuoden elokuussa saksalaiset valloittivat Viron saaret sekä Riian kaupungin Latviassa. Lokakuussa Viron punakaartilaiset ottivat vallan Virossa, mutta ne eivät voineet estää maapäivien itsensä korkeimman vallan edustajaksi julistautumista marraskuussa 1917. Punakaartilaisten kannatusta söi heidän pyrkimyksensä estää Viron itsenäistyminen. Tammikuussa 1918 Viron poliittisten ryhmien yleiskokous päätti julistaa maan itsenäiseksi. Itsenäisyysjulistusta seurasi kuitenkin saksalaismiehityksen aika. Saksassa alkoi kuitenkin vallankumous 9. marraskuuta ja virolaiset saivat alueen haltuunsa 19. päivä samaa kuuta.[33] Seurasi Viron vapaussota, jonka aikana taisteltiin ensin Neuvosto-Venäjää ja sitten saksalaisia vastaan niin sanotussa Landeswehrin sodassa. Vihollisuudet Neuvosto-Venäjän kanssa lopetettiin Tarton rauhassa, jossa Neuvosto-Venäjä luovutti Virolle alueita ja tunnusti sen de facto.[34] Itsenäisen Viron sisäpoliittinen tilanne oli sekava kommunistien vallankaappausyritykseen 1924 asti, jonka jälkeen saatiin aikaiseksi vahva hallitus. Talouskriisi vuodesta 1929 alkaen koetteli pahoin Viroakin. Tyytymättömyyden myötä Viron vapaussotureiden liitto sai lisää kannatusta, mutta presidentinvaalien alla 12. maaliskuuta 1934 Konstantin Päts kaappasi vallan estäen näin vapaussoturien presidenttiehdokas Andres Larkan valtaannousun.[35] Molotov–Ribbentrop-sopimuksen myötä Natsi-Saksa antoi Viron Neuvostoliiton etupiiriin. Viron hallitus painostettiin ottamaan maahan venäläisiä sotajoukkoja. Kommunistit ottivat vallan 1940 ja Viro liitettiin 6. elokuuta samana vuonna Viron sosialistisena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon.[36]

Neuvostoaika ja uusi itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostomiehitys kesti vain vuoden ja saksalaiset valloittivat maan toisessa maailmansodassa.[37] Osa virolaisista palveli saksalaisten joukoissa ja osa pakeni maasta, kun puna-armeija eteni takaisin Viroon vuonna 1944.[38] Vuosien 1940–1944 välisenä aikana 150 000 virolaista joko joutui vankileireille, kyyditettiin tai kaatui rintamalla. Vuonna 1949 yli 20 000 virolaista kyyditettiin Siperiaan niin sanotuissa maaliskuun kyydityksissä.[39] Maatalous pakkokollektivisoitiin ja talonpojat asettuivat kolhooseihin[40]. Samaten neuvostoaikana Viroon muutti paljon asukkaita muualta Neuvostoliitosta ja virolaisten suhteellinen osuus maan väestöstä laski huomattavasti.[41] Neuvostoajan lopulla 1980-luvulla tehtiin neuvostojärjestelmässä uudistuksia, mutta tästä huolimatta Neuvostoliitto lopulta romahti[42] ja Viro julistautui itsenäiseksi vuonna 1991[43]. Itsenäisyyden jälkeen etnisten virolaisten osuus Viron väestöstä on kasvanut Neuvostoaikana maahan tulleiden kansallisuuksien muuttaessa muualle. Vuonna 2000 maan väestöstä virolaisia oli 68,3 % kun se vuonna 1989 oli vain 61,5 %.[44]

Ulkovirolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisia on asunut Viron ulkopuolella vanhastaan ainakin kolmessa saarekkeessa: leivut pohjoisessa Latviassa, lutsit etelämpänä Latvian itärajoilla sekä Kraasnan virolaiset Venäjän puolella rajaa. Nämä vanhat virolaisyhteisöt ovat viimeistään 1900-luvun lopulla kielellisesti sulautuneet. Nykyiset ulkovirolaisyhteisöt ovat syntyneet enimmäkseen 1800-luvulla tai sen jälkeen alkaneista muuttoliikkeistä. Tätä nykyä arvellaan, että noin viidesosa kaikista virolaisista elää ulkomailla; tarkkoja tilastoja ei ole, koska monet maastamuuttajien jälkeläiset ovat sulautuneet asuinmaansa enemmistökansaan ja koska monissa maissa ei tilastoida asukkaiden etnisyyttä tai äidinkieltä.[45]

Virolaisten maastamuuton kolme aaltoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1816 ja 1819 lakkautettiin nykyisen Viron alueella maaorjuus, mutta koska tilat jäivät kartanonherrojen omistukseen, talonpojat joutuivat näiden vuokralaisiksi, mikä synnytti paineen lähteä muualle omaa viljelysmaata etsimään. Kun 1800-luvun puolessavälissä Venäjä alkoi tehostaa asutuspolitiikkaa eteläisillä alueilla ja vuonna 1863 voimaan tullut uusi passilaki helpotti talonpoikien liikkuvuutta, alkoivat virolaisten talonpoikien muuttoaallot Etelä-Venäjälle, Krimin niemimaalle, Kaukasiaan ja Siperiaan.[46] Älymystöä, opiskelijoita ja työläisiä siirtyi runsaasti Pietariin, missä vuonna 1917 oli virolaisia lähes 50 000.[47] Vuonna 1917 Viron ulkopuolella asui noin 215 000 virolaista, joista 200 000 Venäjällä, lopuista suurin osa Pohjois-Amerikassa. Ulkovirolaisia oli tuolloin kaikista virolaisista noin 19 %.[46]

Venäjän vallankumouksen ja Viron itsenäistymisen jälkeen muutto Venäjälle hiipui. Länsi-Eurooppaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan sekä Australiaankin siirtyi jonkin verran muuttajia, osa tosin vain väliaikaisesti; 1930-luvun lopulla länsimaissa lienee asunut noin 30 000 ulkovirolaista. Tilanne muuttui ratkaisevasti toisen maailmansodan ja neuvostomiehityksen myötä. Maastamuutto alkoi 1939, kun Saksaan tai sen miehittämille alueille asutettujen baltiansaksalaisten mukana lähti noin 4 000 virolaista, ja huipentui vuonna 1944 saksalaismiehityksen päättyessä ja Puna-armeijan palatessa. Arviolta kaikkiaan 70 000–80 000 virolaista pakeni sodan yhteydessä länteen; näistä 6–9 % sai surmansa matkalla, yli 40 000 päätyi Saksaan, 27 000 Ruotsiin.[48] Sodanjälkeisessä Saksassa länsiliittoutuneiden miehitysalueilla pakolaiset sijoitettiin aluksi ns. displaced persons -leireihin. Kun kävi ilmi, että suurin osa heistä ei halunnut palata neuvostovallan alaiseen kotimaahansa, leirien asukkaista suuri osa asutettiin edelleen muualle läntiseen maailmaan, esimerkiksi Britanniaan, Amerikkaan tai Australiaan. Virolaisissa pakolaisissa oli runsaasti älymystöä ja kulttuuriväkeä, ja heidän yhteisöissään vaalittiin virolaista kulttuuria mm. koulujen, kustantamojen ja aikakauslehtien muodossa[40].

Venäjän virolaisyhteisöt hupenivat vuosina 1917–1945 lähes puoleen entisestään, mikä johtui mm. sulautumisesta sekä Stalinin ajan terrorista. Hupeneminen jatkui sodanjälkeisinä vuosina myös siksi, että runsaasti venäjänvirolaisia siirtyi paluumuuttajina Neuvosto-Viroon. Pieni mutta näkyvä osa näistä oli kommunistisen puolueen aktiivi- ja luottohenkilöitä, jotka saivat merkittävän aseman Neuvosto-Viron hallinnossa.[49] Myös läntinen diaspora on sodanjälkeisinä vuosikymmeninä huvennut, mutta täällä paluumuuton merkitys on ollut väestön vanhenemisen ja sulautumisen rinnalla hyvin vähäinen.[50]

Maastamuuton kolmas aalto alkoi Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen, ja sitä on voimistanut Viron EU-jäsenyys ja EU:n sisäinen työvoiman liikkuvuus. Suurin osa tästä muuttoaallosta on suuntautunut Suomeen (ks. Suomen virolaiset), mutta jonkin verran muutetaan työn tai opintojen vuoksi myös läntiseen Eurooppaan (Saksaan, Britanniaan, Ruotsiin jne.) tai Yhdysvaltoihin. Muuttajat ovat enimmäkseen nuoria tai nuorehkoja, työikäisiä ihmisiä, eivätkä kaikki heistä suunnittele asettuvansa asuinmaahansa pysyvästi.[51]

Suomenvirolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Suomen virolaiset

Suomeen on koko historiallisen ajan muuttanut virolaisia, mutta näistä on varsin vähän tietoa ja tutkimusta. Virolaiset muuttajat luultavasti suomalaistuivat varsin nopeasti, mutta 1900-luvun alussa syntynyt Kabbölen virolaisten yhteisö Pernajassa[52] ruotsinkielisen asutuksen keskellä säilytti viron kielen 1900-luvun jälkipuoliskolle asti. 1900-luvun alkupuolella Suomessa asui pysyvämmin tai väliaikaisemmin jonkin verran virolaisia käsityöläisiä, pienyrittäjiä, palvelusväkeä ym., sekä Virosta vallanpitäjien venäläistämistoimia ja ahdistavaa ilmapiiriä paenneita kulttuurihenkilöitä ja taiteilijoita (kuten kirjailijat Friedebert Tuglas ja Eduard Vilde). Vielä 1930-luvun alussa Suomessa oli virolaisia noin 1 500, mutta heidän lukumääränsä hupeni nopeasti samoin kuin kulttuuri- ja seuratoiminta: monet virolaiset ottivat Suomen kansalaisuuden ja suomalaistuivat. Näihin suomenvirolaisiin kuului myös Suomen tähän mennessä ainoa virolaissyntyinen kansanedustaja, virolaiseen perheeseen Helsingissä 1925 syntynyt Jutta Zilliacus.

Sodan aikana Suomeen paenneet sekä Suomen armeijassa vapaaehtoisina (ns. soomepoisid, Suomen-pojat) palvelleet virolaiset enimmäkseen joko jatkoivat matkaa Ruotsiin tai palasivat (joutuivat palaamaan) Neuvosto-Viroon. Sodanjälkeisinä vuosina Suomen pienen, entisestään huvenneen virolaisyhteisön ei poliittisistakaan syistä ollut mahdollista harjoittaa julkista vironkielistä kulttuuritoimintaa. Virosta Suomeen muuttaminen oli Neuvostoliiton aikana mahdollista vain yksilöllisissä erikoistapauksissa, tyypillisimmin suomalaisen kanssa avioitumalla.

Viron itsenäisyyden palautumisen (1991), EU-jäsenyyden (2004) sekä etenkin työvoiman liikkuvuuden rajoitusten poistumisen jälkeen (2006) virolaisten muutto Suomeen lisääntyi räjähdysmäisesti. Osa Virosta muuttajista oli myös paluumuuttajan statuksella Suomeen saapuvia Viron inkerinsuomalaisia. Kun vuonna 1990 Suomessa oli asunut 1 394 äidinkieleltään vironkielistä, heidän määränsä oli vuonna 2000 jo ylittänyt 10 000:n rajan. Vuonna 2016 viron kielen äidinkielekseen ilmoittaneita asui Suomessa 48 087 henkeä. Suomenvirolaiset ovat kielen perusteella venäjänkielisten jälkeen Suomen toiseksi suurin muuttoperäinen uusvähemmistö, kansalaisuuden perusteella kaikkein suurin. Nykyiset suomenvirolaiset ovat suurimmaksi osaksi työikäisiä ensimmäisen polven maahanmuuttajia, joita työskentelee runsaasti etenkin rakennus-, kuljetus-, hoiva- ja palvelualoilla.[53]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viro voidaan jakaa erillisiin kulttuurialueisiin. Kulttuurialueita muodostavat Pohjois-Viro, Etelä-Viro, Länsi-Viro, jotka voidaan edelleen jakaa Koillis-Viron rannikkovyöhykkeeseen, Mulgimaahan, Setumaahan ja Länsi-Saarenmaahan.[54] Pohjana eri kulttuurialueille ovat vanhat murre- ja heimoalueet, sekä näiden lisäksi Viron historiallinen jakaantuminen Viron- ja Liivinmaan kuvernementteihin.[55] Länsi-Viron kulttuurialueeseen kuuluvat kaikki saaret poikkeavat toisistaan erinevissä määrin. Etelä-Virosta voidaan edelleen erottaa kaksi hyvin erilaista aluetta, Mulgimaa ja Setumaa. Molemmilla alueilla vanhatapainen kulttuuri on säilynyt Viron keskimääräistä paremmin. Pohjois-Virosta voidaan erottaa Koillis-Viron rannikkovyöhyke, josta oli aikoinaan tiiviit yhteydet Suomeen.[55]

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron eri kulttuurialueita yhdistävä tekijä on vetohärkien historiallinen käyttö maataloudessa, vaikkakin niiden käytön määrä oli tiheimmillään Länsi- ja harvimmillaan Kaakkois-Virossa.[55] Länsi-Virossa oli käytössä koukkuaura, jollaisia oli käytössä myös Lounais-Suomessa ja Skandinaviassa. Itä-Virossa käytettiin hankoauraa, joka levisi maahan idästä. Virossa oli käytössä erityinen niveläes, jossa oli 2 tai 3 riviä niveltyväksi yhdistettyä puukappaletta, jossa jokaisessa oli 1–3 puu- tai rautapiikkiä. Sirpit erosivat toisistaan Itä- ja Länsi-Viron alueiden välillä.[56] Idässä oli käytössä pienihampainen, kun taas lännessä oli käytössä isompihampainen sirppi[57].

Rakennukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisen rakentamisen omaleimaisimpia piirteitä oli riihiasumus. Talonpojan asumuksen ja riihen yhdistäminen levisi vain Viroon ja osittain Pohjois-Latviaan. Alkuperäiseen yksihuoneiseen riihiasumukseen tuli ajan myötä puimatanner, jota käytettiin viljan puinnissa ja tuonnissa. Sitä saatettiin käyttää myös ruokailu- tai työtilana, mutta myös navettana. Asumukseksi riihi kehittyi ehkä jo 1300-luvulla, mutta viimeistään 1600-luvulla. Riihiasumuksen asuinhuone oli suurikokoinen ja neliönmuotoinen. Sen nurkassa oli usein suurikokoinen kiuasuuni.[58] Maataloissa oli sauna, joka lämmitettiin yksinkertaisella kiuasuunilla. Länsi-Viron mantereella ja Pohjois-Viron sisämaassa oli laajoja alueita, jossa saunat eivät olleet ollenkaan käytössä. Näillä alueilla peseytyminen tapahtui riihituvassa. Saunoissa saattoi usein asua köyhälistöä. Saunassa asujaa kutsuttiin nimellä saunamees.[59]

Kansanpuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisia kansallispuvuissa, vasemmalta Muhun kansallispuku, Karjan kylä, Tõstamaa ja Pärnu-Jaagupi.
Virolaisia kansallispuvuissa. Vasemmalta alkaen: Kadrina, Mihklin kylä nykyisessä Läänerannan kunnassa, eräs setukaisten puku, Paistu.

Kansanpuvut olivat vielä 1800-luvun puolivälissä käytössä laajasti, mutta sittemmin ne hävisivät laajoilta alueilta. Naisen tärkein vaate oli hame, joka oli 1700-luvulle saakka kapea ja yksivärinen. Värikäs pystyraidallinen hame levisi käyttöön 1800-luvun alussa. Hameen kanssa pidettiin hihattoman paidan päällä lyhyttä pellavasta tehtyä puseroa nimeltä käised. Niitä koristeltiin 1700-luvulta lähtien kukkakirjonnalla. Miehet käyttivät yleensä polvihousuja ja varakkaammat saattoivat käyttää myös parkittuja nahkahousuja.[60] Päällysvaatteena käytettiin pitkää takkia, jotka värjättiin alun perin mustaksi ja 1700-luvulta lähtien siniseksi[61].

Uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaiset ovat olleet 1200-luvulla käytyjen Baltian ristiretkien jälkeen kristinuskoisia, vaikkakin vanhat pakanalliset tavat säilyivät osittain vielä pitkään tämän jälkeenkin. 1500-luvulla uskonpuhdistus korvasi aiemman katolilaisen kirkon luterilaisuudella.[62] Luterilaisuuden myötä syntyi virolainen hengellinen kirjallisuus. 1632 ilmestyi vironkielinen kirkkokäsikirja ja 1686 vironkielinen Uusi testamentti. Molemmat oli kirjoitettu niin sanotulla Tarton kirjakielellä ja vastaavat teokset ilmestyivät Tallinnan kirjakielellä painettuina 1690-luvulla ja 1715. Koko Raamattu ilmestyi pohjoisviroksi vuonna 1739.[63] 1700-luvulla virolaisten talonpoikien keskuuteen levisi nopeasti herrnhutilaisuus, joka kuitenkin kiellettiin keisarillisella käskykirjeellä vuonna 1743. Kielto peruttiin osittain vuonna 1746 ja liike sai täyden toimintavapauden vuonna 1813.[64] Ortodoksinen kirkko sai jalansijaa talonpoikien keskuudessa, kun vuonna 1845 etenkin itäisten maakuntien talonpojat alkoivat kääntyä ortodoksiseen uskoon. Hieman myöhemmin sama liike levisi myös läntisiin maakuntiin ja esimerkiksi Pärnumaalla ja Saarenmaalla miltei 30 % väestöstä kääntyi ortodokseiksi. Kirkon vaihtaminen taantui hallitusvallan vastatoimien jälkeen vuonna 1847.[65]

Neuvostovallan aikana perinteisten kirkkojen asema heikkeni. Nykyään Viroa pidetään yhtenä Euroopan maallistuneimmista maista. Vuoden 2011 väestönlaskennan tietojen mukaan 54 % Viron vähintään 15-vuotiaista asukkaista ei tunnustanut mitään uskontoa. Etnisistä virolaisista vain 19 % katsoi kuuluvansa johonkin uskontokuntaan, näistä suurin osa (14 % virolaisista) Viron luterilaiseen kirkkoon. (Koko väestön keskuudessa suurin uskontokunta on ortodoksisuus, jota edustaviin kirkkoihin kuuluu 16 % kaikista Viron asukkaista; näistä huomattava osa on venäläisiä tai muita entisen Neuvostoliiton kansallisuuksia.) Kaikkiaan Virossa toimii vähintään 90 eri uskontoa.[66] Näihin kuuluvat myös 1920-luvulla perustettu uuspakanallinen taarausko sekä 1900-luvun lopulla voimistunut maausko, joita edustaa Maavalla Koda -järjestö.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
  • Zetterberg, Seppo: Viro, Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  • Jokipii, Mauno: Itämerensuomalaiset, Heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Atena Kustannus Oy, 1995. ISBN 951-9362-80-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ RV0222U: Population by sex, ethnic nationality and county, 1 January, administrative division as at 01.01.2018 Eesti Statistika. Viitattu 2.9.2021. (englanniksi)
  2. ↑ Foreigners in Finland Tilastokeskus. Viitattu 4.5.2016.
  3. ↑ Ester Encyklopedi om invandring, integration och rasism. Arkistoitu 27.1.2012. Viitattu 1.7.2010. (ruotsiksi)
  4. ↑ Venäjän vuoden 2002 väestönlaskenta perepis2002. Arkistoitu 22.6.2020. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  5. ↑ Yhdysvaltojen vuoden 2000 väestönlaskenta U.S Census Bureau. Arkistoitu 23.12.2011. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e Seppo Zetterberg: Viro - Historia, Kansa, Kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  7. ↑ Ukrainan vuoden 2001 väestönlaskenta pop-stat.mashke.org. Viitattu 1.7.2010. (englanniksi)(ukrainaksi)
  8. ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ Suomi ja Viro ovat yhdessä erilaiset Sukulaiskansojen on joskus vaikea ymmärtää itseään, toisiaan ja naapureitaan Helsingin Sanomat. 22.7.1993. Viitattu 15.6.2020.
  10. ↑ Virolaiset kuvasivat Suomea ja suomalaiset Viroa – uudet valokuvat näyttävät mitä veljeskansat ajattelevat toisistaan Helsingin Sanomat. 24.1.2018. Viitattu 15.6.2020.
  11. ↑ Yle TV2 -kanavan edelleenlähettäminen Viroon päättyy yle.fi. Viitattu 15.6.2020.
  12. ↑ Keelpolitsei valvab? Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 15.6.2020.
  13. ↑ Zetterberg 2007, s. 51
  14. ↑ Zetterberg 2007, s. 52
  15. ↑ Zetterberg 2007, s. 23
  16. ↑ Zetterberg 2007, s. 25
  17. ↑ Jokipii 1995, s. 87
  18. ↑ a b Jokipii 1995, s. 88
  19. ↑ Jokipii 1995, s. 89
  20. ↑ Jokipii 1995, s. 90
  21. ↑ Jokipii 1995, s. 91
  22. ↑ Jokipii 1995, s. 93
  23. ↑ Jokipii 1995, s. 94
  24. ↑ Jokipii 1995, s. 95
  25. ↑ a b Jokipii 1995, s. 96
  26. ↑ a b c Jokipii 1995, s. 100
  27. ↑ Jokipii 1995, s. 102
  28. ↑ Jokipii 1995, s. 103
  29. ↑ Jokipii 1995, s. 105
  30. ↑ Jokipii 1995, s. 107
  31. ↑ Jokipii 1995, s. 108
  32. ↑ Jokipii 1995, s. 109
  33. ↑ Jokipii 1995, s. 110
  34. ↑ Jokipii 1995, s. 111
  35. ↑ Jokipii 1995, s. 112
  36. ↑ Jokipii 1995, s. 115
  37. ↑ Jokipii 1995, s. 116
  38. ↑ Jokipii 1995, s. 117
  39. ↑ Jokipii 1995, s. 118
  40. ↑ a b Jokipii 1995, s. 119.
  41. ↑ Jokipii 1995, s. 121
  42. ↑ Jokipii 1995, s. 122
  43. ↑ Jokipii 1995, s. 124
  44. ↑ Seppo Zetterberg: Viron Historia, s. 738-739. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 9517465203.
  45. ↑ Eestlased välismaal (Viron opetusministeriön verkkosivu) hm.ee. Arkistoitu 7.11.2017.
  46. ↑ a b Praakli, Kristiina & Viikberg, Jüri (toim.): Eestlased ja eesti keel välismaal, s. 36-38. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus, 2010. ISBN 978-9985-79-323-7. Teoksen verkkoversio.
  47. ↑ Zetterberg 1995, s. 346
  48. ↑ Praakli & Viikberg 2010, s. 39–40. .
  49. ↑ Praakli & Viikberg 2010, 44.
  50. ↑ Praakli & Viikberg 2010, 46–48.
  51. ↑ Praakli & Viikberg 2010, 49–51.
  52. ↑ Zetterberg 2007, s. 373
  53. ↑ Kristiina Praakli: Viron kieli Suomessa. ELDIA, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF).
  54. ↑ Zetterberg 1995, s. 181
  55. ↑ a b c Zetterberg 1995, s. 182
  56. ↑ Zetterberg 1995, s. 185
  57. ↑ Zetterberg 1995, s. 186
  58. ↑ Zetterberg 1995, s. 187
  59. ↑ Zetterberg 1995, s. 188
  60. ↑ Zetterberg 1995, s. 191
  61. ↑ Zetterberg 1995, s. 192
  62. ↑ Zetterberg 1995, s. 146
  63. ↑ Zetterberg 1995, s. 149
  64. ↑ Zetterberg 1995, s. 151
  65. ↑ Zetterberg 1995, s. 153
  66. ↑ REL 2011: Kindlat usku tunnistab üle neljandiku elanikkonnast Viron tilastokeskuksen lehdistötiedote.. 29.4.2013. Arkistoitu 8.2.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Virolaiset&oldid=22304088”