Tunnustus
Tunnustus on oikeudenkäyntiin liittyvä oikeustieteellinen termi. Tunnustus tai tunnustaminen tarkoittaa Suomessa asianosaisen (kantajan tai vastaajan) antamaa lausumaa siitä, että jokin vastapuolen väittämä, asianosaiselle epäedullinen seikka on tosi.[1]
Tunnustamisen merkitys suomalaisessa oikeuskäytännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jos asianosainen on asiassa, jossa sovinto on sallittu (dispositiiviset asiat), oikeudessa tunnustanut jonkin seikan, niin tunnustus on hänen osaltaan sitova. Jos asianosainen peruuttaa tunnustuksen, tuomioistuin ratkaisee – asianosaisen peruutuksen syyksi esittämien perusteiden ja muiden asianhaarain nojalla – mikä vaikutus tunnustuksella on todisteena.[2]
Asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu (indispositiiviset asiat), tuomioistuin ratkaisee, mikä vaikutus asianosaisen tunnustuksella on todisteena.[2] Tällaisissa asioissa tunnustus ei tule automaattisesti riidattomaksi, vaan tuomari ratkaisee tunnustuksen todistusvoiman. Ratkaistessaan asiaa hän voi käyttää vapaata todistusharkintaa.[1]
Huomautuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunnustaminen (ruots. erkännande) on oikeuskielessä eri asia kuin myöntäminen (ruots. medgivande). Käytännössä nämä termit usein sekoitetaan keskenään, vaikka niillä on selvä merkitysero.[1] Usein puhutaan jonkun tosiseikan myöntämisestä vaikka tarkoitetaan sen tunnustamista.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Jokela, Antti: Rikosprosessi. 4. p., s. 468–469. Helsinki: Talentum, 2008. ISBN 978-952-14-1294-3.
- ↑ a b Oikeudenkäymiskaari 17 luku 4 § (Arkistoitu – Internet Archive). Finlex, ajantasainen lainsäädäntö.
- ↑ Norri, Matti: Oikeudenkäyntikirja eli miten voitan jutun kun päämies on oikeassa. Helsinki: Terra Cognita, 2008. ISBN 978-952-5697-17-9.