Idiofoni
Idiofoni tai autofoni on soitinluokka, johon kuuluvien soitinten ääni syntyy soittimen oman kiinteän massan (tai suurimman osan siitä) värähdellessä. Idiofoneja tehdään esimerkiksi puusta, metallista ja kiviaineksesta. Idiofoneille tunnusomaista on, että niissä ei ole erikseen määriteltävissä olevia värähteleviä osia, kuten kieliä, ilmapatsaita tai kalvoja.[1][2]
Idiofoni-luokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Idiofoni-sana tulee kreikan sanoista idios (oma) ja phone (ääni). Idiofonit kuuluvat eräänä ryhmänä Erich von Hornbostelin ja Curt Sachsin kehittämään soitinluokitukseen ja ne voidaan jakaa edelleen neljään pääluokkaan: lyönti-, näppäily-, kitka- ja tuuli-idiofoneihin.[1]
Lyönti-idiofonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurin idiofoni-ryhmä ovat lyönti-idiofonit, jotka voidaan jakaa edelleen välittömästi ja välillisesti lyötäviin idiofoneihin.[1]
Välittömästi lyötäviä idiofoneja ovat konkussioidiofonit ja perkussioidiofonit. Konkussioidiofoneja ovat esimerkiksi clavesit, kastanjetit ja lautaset. Perkussioidiofoneja ovat muun muassa triangelit, ksylofonit, kellot ja gongit.[1]
Välillisesti lyötäviä idiofoneja ovat ravistusidiofonit eli helistimet, hammasidiofonit eli raapat ja haaraidiofonit. Helistimiä ovat esimerkiksi marakassit, sistrumit ja kaulakorut. Hammasidiofoneja ovat räikät ja guirot. Haaraidiofoneissa puolestaan on tuntosarven muotoisia osia, jotka napsahtelevat toisiaan vasten.[1]
Näppäilyidiofonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näppäilyidiofoneissa puiset tai metalliset kielet ovat rungon kiinteänä osana, joita näppäillään. Esimerkkejä ovat mbira, munniharppu ja soittorasia.[1]
Kitkaidiofonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kitkaidiofonit värähtelevät, kun niitä sivellään tai hangataan. Esimerkkejä ovat neulaviulu[1] ja saha.
Tuuli-idiofonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuuli-idiofoneissa ääni syntyy, kun ilmavirta saa soittimessa olevat sauvat tai laatat värähtelemään.[1]