Elokuvateatteri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elokuvateatterin katsomo ja valkokangas.

Elokuvateatteri on tila, jossa esitetään elokuvia suurille katsojaryhmille. Elokuvateatterissa voi olla useita saleja, joissa on erilaiset tekniset ominaisuudet (esimerkiksi äänentoistolaitteisto, erikoiskokoinen valkokangas).

Monisalisia elokuvateattereita kutsutaan myös multiplekseiksi. Suomen elokuvasäätiön määritelmän mukaan teatteri luokitellaan multipleksiksi, jos siinä on yli seitsemän salia.[1]

Perinteinen filmitekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvateattereissa elokuvat esitettiin vielä ennen vuotta 2012 pääasiassa filmiprojektoreilla, jotka käyttävät 35 mm:n filmiä. Kuva saadaan filmiltä kankaalle projisoimalla kirkasta valoa filmin ja suurentavan optiikan läpi. Nykyään valo tuotetaan tavallisimmin ksenonlampuilla, joiden tehot ovat yleensä useita kilowatteja.

Yhtenäisen liikkuvan kuvan illuusio saadaan aikaan projektorin mekanismilla, joka väläyttää valoa kankaalle tavallisesti 48 tai 72 kertaa sekunnissa ja siirtää filmiä ruudun eteenpäin aina kahden tai kolmen väläytyksen jälkeen, niin että kuvaruutu vaihtuu 24 kertaa sekunnissa.

Elokuvia kuvataan ja esitetään useissa eri muodoissa eli kuvasuhteissa. Koneenhoitaja asettaa ennen esitystä oikean kuvasuhteen vaihtamalla projektoriin oikean kokoisen kuvaportin (valoa läpäisemätön metallilevy, jossa on suorakaiteen muotoinen reikä) ja sopivan optiikan, jolla kyseinen kuvasuhde saadaan halutun kokoisena kankaalle. Useimmat nykyteatterit pystyvät esittämään oikeassa muodossaan ainoastaan yleisimmät kuvasuhteet 1,85:1 ja 2,39:1 ("CinemaScope"), joista jälkimmäinen vaatii anamorfisen erikoisoptiikan.

Ääni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukholman Sandrew Metronomen Grand-elokuvateatteri, jossa Olof Palme näki murhayönään elokuvan Bröderna Mozart.

35 mm:n elokuvafilmillä käytetään nykyään sekä analogista että digitaalista ääntä rinnakkain. Jokaisessa esityskopiossa on aina vähintään analoginen optinen ääniraita (vallitseva formaatti nykyään Dolby SR). Analogiäänen lisäksi kopiossa voi olla digitaaliääni 1–3 erilaisessa formaatissa, jotka ovat Dolby Digital (yleisin), SDDS ja DTS. Kaikki elokuvateatterit pystyvät edelleen esittämään ongelmitta myös filmikopion, jossa on ainoastaan analoginen ääniraita.

Niin analoginen ääni kuin Dolby Digital- ja SDDS-formaattien digitaaliäänetkin on tallennettu 35 mm:n filmikopion reunaan paljaalla silmällä näkyviksi raidoiksi tai laatikoiksi. Elokuvaa esitettäessä projektorien optiset äänilukijat lukevat haluttua ääniraitaa ja lähettävät signaalin erilliselle ääniprosessorille. Prosessori purkaa signaalin ääneksi, joka syötetään päätevahvistimiin ja siitä edelleen salikaiuttimiin. Kaiuttimet on sijoiteltu salin seinille (ja usein lisäksi kankaan taakse) niin, että katsojien ympärille saadaan muodostettua niin sanottu surround-toisto.

Edellä mainituista formaateista poiketen DTS-ääni on tallennettu erillisille CD-ROM-levyille, joita lukee erillinen DTS-lukulaite. DTS-ääni on synkronoitu filmikuvan kanssa filmiltä optisesti luettavan aikakoodin avulla.

Myös THX-sertifikaatti on noussut monien tietoisuuteen joissain teattereissa esitettyjen THX-trailereiden vuoksi. Vastoin yleistä käsitystä THX ei itse asiassa ole edellä lueteltujen tapaan ääniformaatti, vaan yhdysvaltalaisen THX Ltd.:n myöntämä laatuluokitus. Luokitus sisältää vaatimuksia, jotka liittyvät muun muassa projisoidun kuvan laatuun, teatterisalin akustiikkaan ja äänentoiston laatuun. Tämän lisäksi koko äänentoistoketjussa käytettyjen laitteistomallien tulee olla THX-hyväksynnän saaneita.

Digitalisoituminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Digitaalinen elokuva
Elokuvateatterin sisustusta. Akustiikkaa parantavat seinällä olevat verhot. Seinään on myös istutettu kaiuttimia. Tuoleissa on mukavuutta lisäävät mukitelineet.

35 mm:n elokuvafilmi on säilyttänyt valta-asemansa elokuvakäytössä niin kuvaus- kuin esitysformaattinakin jo yli sata vuotta. Suurimmat muutokset formaattiin tänä aikana ovat olleet äänen, värin, laajakuvan ja stereoäänen lisääminen. Vuonna 2012 digitaalinen projisointiteknologia syrjäytti viimein filmin kaupallisessa elokuvateatteritoiminnassa.

Tällä hetkellä hallitseva digitaalisen elokuvateatteritekniikan standardi on DCI (Digital Cinema Initiatives; käytetään myös nimitystä D-Cinema), joka julkaistiin heinäkuussa 2005. D-Cinema-saleissa käytetään erittäin korkealaatuisia, moninkertaisesti kotiteatteriprojektoreita kalliimpia ja suurempia videoprojektoreita. Projektorit voivat perustua esimerkiksi DLP- tai SXRD-tekniikoihin, joista DLP on tällä hetkellä yleisin. Valo tuotetaan filmiprojektorien tapaan ksenonlampuilla.

Elokuvateatterien digitalisoitumista hidastavat laitteistohankintojen vaatimat suuret investoinnit. Suomen ensimmäinen D-Cinema-laitteisto otettiin käyttöön Helsingin Tennispalatsissa loppuvuodesta 2006[2] ja toinen Hämeenlinnan Bio Rexissä syksyllä 2007[3]. Kesäkuussa 2009 D-Cinema-laitteisto oli asennettu Suomessa 27 elokuvasaliin,[4] ja vuoden 2011 alkuun mennessä 30 prosenttiin maan saleista.[5] Lokakuussa 2012 saleista oli digitoitu jo yli 90 prosenttia.[6] Osassa digisaleista on edelleen myös perinteinen 35 mm:n projisointilaitteisto.

Kolmiulotteisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: 3D-elokuva

Kolmiulotteisia eli 3-D-elokuvia on esitetty elokuvateattereissa maksavalle yleisölle 1920-luvulta alkaen. Ensimmäisen kerran kolmiulotteisuus nousi hetkeksi suursuosioon 1950-luvulla. 3-D-elokuvia on vuosien mittaan esitetty useilla filmiin perustuvilla järjestelmillä, vaihtelevalla yleisömenestyksellä.

Kaikkein alkeellisimpia 3-D-järjestelmiä (esimerkiksi kaksivärisiä laseja käyttävä anaglyfinen järjestelmä) lukuun ottamatta kolmiulotteisuus vaatii elokuvateatterilta kallista erikoiskalustoa. Tästä syystä 3-D:tä on viime vuosikymmeninä nähty lähinnä erikoisteattereissa, joissa on esitetty niitä varten erikseen tuotettua erikoisohjelmistoa. Esimerkiksi Imax-teattereissa on ollut käytössä erittäin korkealaatuinen 70 mm:n filmiin ja polarisaatioon perustuva 3-D-tekniikka 1980-luvulta saakka.

3D-grafiikan kehittymisen ja elokuvateatterien digitalisoitumisen myötä kolmiulotteisuus on 2000-luvulta alkaen ollut tekemässä paluuta valtavirtaan. Korkealaatuisen 3-D-tekniikan lisääminen digitaaliseen esityslaitteistoon on suhteellisen helppoa, joten digitaalista kalustoa joka tapauksessa hankkivat tavalliset elokuvateatterit voivat pienellä lisäinvestoinnilla tehdä salistaan samalla 3-D-kelpoisen. Sekä 3-D-salien että -ohjelmiston määrä onkin kasvanut huimasti 2000-luvulla.

D-Cinema-saleihin on saatavilla useita vaihtoehtoisia 3-D-järjestelmiä. Suomessa yleisin näistä on XpanD 3D. Muita maailmalla suosittuja järjestelmiä ovat RealD Cinema ja Dolby 3D. Kaikki mainitut järjestelmät pystyvät esittämään D-Cinema-standardin mukaisia 3-D-kopioita.

Toistaiseksi kaikki nykyiset elokuvateatterikäyttöön sopivat kolmiulotteiset esitysjärjestelmät – niin filmipohjaiset kuin digitaalisetkin – vaativat katsojilta erikoislasien käyttöä.

Yleisiä tapoja kolmiulotteisen kuvan esittämiseen on kolme: 1) Aktiivilaseiksi kutsutaan laseja, joiden linssit suljetaan vuoron perään 48 kertaa sekunnissa. 2) Passiivilasit perustuvat samantyyppiseen tekniikkaan. Keveytensä ansiosta ne ovat käyttäjälle mielekkäät. 3) Värierotteluun perustuvat lasit.[7]

Suomessa kolmiulotteiset elokuvat alkoivat yleistyä vuodesta 2008 alkaen[7]. Seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla 3D-elokuvia tuli teattereihin kolmisenkymmentä joka vuosi, vuonna 2016 ennätykselliset 35[7]. 3D-elokuvien suosio kuitenkin laski toisaalta pandemiarajoitusten ja toisaalta 3D-lasien käytön epämukavuuden takia[7]. Vuonna 2020 kolmiulotteisia elokuvia tuli ensi-iltaan vain 2 kpl ja seuraavana vuonna 7[7].

Neljäs ulottuvuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neliulotteisiksi on nimitetty sellaisia elokuvateattereita, jotka yhdistävät 3D-elokuviin fyysisiä tehosteita, kuten kallistuvia istuimia tai suuttimia, jotka pirskottavat katsojan päälle vettä, sumua, ilmaa, kuplia ja tuoksuja. Tällaisten erikoistehoste-elokuvien pioneeri oli ohjaaja William Castle, joka 1950-luvulta alkaen pelotteli kauhuelokuviensa yleisöä esimerkiksi pimeässä hohtavalla luurangolla ja penkkeihin asennetuilla summereilla. Nykyään tämäntyyppisiä esityksiä voi nähdä monissa huvipuistoissa. [8]

Tapakulttuuri elokuvateattereissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyviin tapoihin kuuluu pitää matkapuhelin kiinni elokuvateatterissa.[9]

Toisin kuin konsertissa tai teatterissa, elokuvissa käymiseen kuuluu popcornin, virvoitusjuomien ja karkin syöminen[10]. Elokuva- ja televisiontutkimuksen dosentti Jaakko Seppälän mukaan tämä tuli yleiseksi tavaksi 1930-luvulla, kun yhdysvaltalaiset elokuvateatterit menettivät katsojia laman vuoksi ja pyrkivät paikkaamaan menetyksiään oheismyynnillä[10]. Amerikasta tapa levisi muualle maailmaan[10]. Virvokkeiden myyntikate on korkea, ja itse asiassa elokuvateatterit tienaavat paremmin myymällä popcornia kuin näyttämällä elokuvia[10]. Seppälän mukaan elokuva on teattereille vain eräänlainen sisäänheittotuote[10]. Virvokemyynnin maksimoimiseksi jotkut teatterit kieltävät asiakkaitaan tuomasta saliin omia eväitä[10].

Eräät elokuvateatterit ovat varustaneet erikoissaleja, joissa on panostettu katsojan mukavuuteen[11]. Luksussalien varustuksena voi olla nojatuoleja tai sohvia, jotka taipuvat lähes makuuasentoon[11]. Asiakkaille on varattu oma pöytä tarjoiluja varten[11]. Asiakas voi hakea viiniä ja pikaruokaa teatterisaliin, jota kutsutaan ravintola-alueeksi.[11]

Elokuvalippu maksoi vuonna 2020 keskimäärin 11,25 euroa, mutta kalleimmillaan lipun hinta voi nousta lähes 24 euroon saakka[12].

Suurimmissa teattereissa ennen elokuvaa esitetään mainoksia, joiden vuoksi itse elokuva alkaa vasta 10–15 minuuttia ilmoitettua ajankohtaa myöhemmin.[13]

Elokuvateatterit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Luettelo Suomen elokuvateattereista
Kino Juha -elokuvateatteri Nurmijärven kirkonkylässä.

Vuonna 2022 Suomessa oli 179 elokuvateatteria.[14] Vuonna 2019 suomalaisten sanottiin käyneen elokuvissa käytiin 8,4 miljoonaa kertaa.[15] Samana vuonna alkanut koronaviruspandemia on kuitenkin pienentänyt asiakasmääriä.

Vuonna 2020 Suomessa oli elokuvateattereita 121 paikkakunnalla.[16] Elokuvateatteri on siis miltei joka kaupungissa.[17] Yhteensä elokuvasaleja oli 360.[16] Multipleks-teattereita sijaitsee Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Oulussa, Turussa ja Kuopiossa.[17] Vailla kiinteätä elokuvateatteria ovat Kerava (35 457 asukasta), Nokia (33 288), Ylöjärvi (32 851) ja Raahe (25 068).[17]

Suurin osa Suomen elokuvateattereista on yksityisiä yrityksiä. Teattereista 16 kuuluu Finnkino-ketjuun, jonka markkinaosuus on kuitenkin lähes 70 prosenttia.[14] Finnkinolla on yhdellätoista paikkakunnalla 16 teatteria, joissa on yhteensä 113 salia (2019).[18] Toiseksi suurin ketju on Bio Rex, jolla on teattereita 11:llä paikkakunnalla.[19]

Suomen suurin valkokangas on kooltaan 325 neliömetriä ja se sijaitsee Helsingin Itiksessä.[20] Helsingin Tennispalatsin valkokangas on kooltaan 184,8 neliömetriä[21]. Oulun tietomaassa on 153 m² valkokangas.[22] Oulun Plaza 1:n valkokangas on kooltaan 142,5 m² [23].

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Elokuvavuosi 2009 – Suomen elokuvasäätiön tilastoja (PDF) 2010. Suomen elokuvasäätiö. Arkistoitu 27.10.2014. Viitattu 27.10.2014.
  2. ↑ Veli-Pekka Lehtonen: Tennispalatsiin Suomen ensimmäinen digitaalinen projektori Helsingin Sanomat. 19.11.2006. Arkistoitu 21.5.2008. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
  3. ↑ Bio Rex digitalisoi koko elokuvateatteriketjun ja avaa Suomen ensimmäisen 3D-elokuvateatterin Nordisk Film – Uutiset. 17.4.2008. Arkistoitu 11.9.2011. Viitattu 22.9.2009. (suomeksi)
  4. ↑ Ajankohtaista: Elokuvateattereiden digitointi kiihtyy Euroopassa (PDF) (Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehti) SESinfo 1/2010. 2010. Suomen elokuvasäätiö. Arkistoitu 27.10.2014. Viitattu 27.10.2014.
  5. ↑ Suomalaisen elokuvan tavoiteohjelma 2011–2015 (PDF) 2011. Suomen elokuvasäätiö. Arkistoitu 13.12.2011. Viitattu 26.1.2011. (suomeksi)
  6. ↑ Elokuvateattereille tulossa ennätysvuosi - katsojamäärä ylittää 8 miljoonaa Filmikellari.fi. 22.10.2012. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 27.10.2014.
  7. ↑ a b c d e Kolmiulotteisuuden piti mullistaa elokuvakokemus, mutta toisin kävi – moni koki 3D-lasit epämukaviksi Yle Uutiset. 14.12.2022. Viitattu 6.6.2023.
  8. ↑ Juntunen, Johanna: Hei, me lennetään! Tekniikan Maailma 01/2013. Viitattu 26.8.2023.
  9. ↑ Simpson-Giles, Candace: Kuinka olla leidi, s. 11. (How to be a lady: A contemporary guide to common courtesy, 2001.) Suomentaneet Päivi Liski ja Pasi Jääskeläinen. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7050-2.
  10. ↑ a b c d e f Finnkino kielsi yleisön omat eväät, mutta miksi elokuvateattereissa edes syödään? “Popcornin myyminen oli lama-ajan ratkaisu talousongemiin” Yle Uutiset. Viitattu 15.6.2021.
  11. ↑ a b c d Elokuvateatterit houkuttelevat yleisöä pehmeillä penkeillä, viinillä ja ruualla – tavoitteena ohjelmallinen ravintolakokemus Yle Uutiset. 6.6.2023. Viitattu 6.6.2023.
  12. ↑ Elokuvateatterit | Elokuvalippu voi maksaa Suomessa jo 24 euroa – Hinnat ovat nousseet vuosien aikana huomattavasti: ”Kipurajaa ei ole” Helsingin Sanomat. 13.10.2021. Viitattu 20.10.2021.
  13. ↑ Elokuvateatterin mainokset herättävät ärsytystä, ja siksi osa yleisöstä saapuu saliin myöhässä Yle Uutiset. 26.1.2023. Viitattu 6.3.2024.
  14. ↑ a b Heikura, Minna & Korpela, Helena: Korona ajoi elokuvateatterit suohon – kolme yrittäjää aloittaa nyt bisneksen, jossa ei Finnkinoa kaivata: "Pitää olla hieman hullunrohkea" Yle Uutiset. 28.3.2022. Viitattu 14.5.2022.
  15. ↑ Hovi-Horkan, Jonna: Vantaalla on poikkeuksellisen sitkeä pieni elokuvateatteri, joka on selvinnyt jaloilleen kerta toisensa jälkeen – ”Mummo ja vaari hyrisee pilven päällä tyytyväisyydestä" Helsingin Sanomat. 5.5.2022. Viitattu 14.5.2022.
  16. ↑ a b https://www.ses.fi/wp-content/uploads/2021/09/Elokuvavuosi_FactsFigures_2020.pdf
  17. ↑ a b c Niko Jutila: Suomen elokuvateatterit 2018 www.elokuvauutiset.fi. Viitattu 18.10.2019. (englanniksi)
  18. ↑ https://www.finnkino.fi/teatterit (Arkistoitu – Internet Archive)
  19. ↑ HS Helsinki | Redin elokuvateatteri ehti olla vailla yrittäjää vain pari päivää, ja joku toi hautakynttilänkin – Nyt tiloihin tulee uusi teatteri Helsingin Sanomat. 4.2.2022. Viitattu 5.2.2022.
  20. ↑ Elokuvat | Suomen ainut Imax on ”vale-Imax”, ja siksi Nolanin uutuuselokuvaa ei voi nähdä täällä kuten ohjaaja haluaisi Helsingin Sanomat. 21.7.2023. Viitattu 13.11.2023.
  21. ↑ Veli-Pekka Lehtonen HS: Tennispalatsi häviämässä tittelin pohjoismaiden suurimmasta valkokankaasta Helsingin Sanomat. 8.4.2014. Viitattu 13.11.2023.
  22. ↑ Tietomaan jättielokuvateatteri digiaikaan Oulun kaupunki - www.ouka.fi. 27.5.2014. Viitattu 13.11.2023.
  23. ↑ [http://kirjastolinkit.ouka.fi/kaleva/touko14/jattielokuva.htm J�ttielokuvia taas Oulussa] kirjastolinkit.ouka.fi. Viitattu 13.11.2023.

Kirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Nenonen, Jussi & Styrman, Juhani & Aaltonen, Olli: Elokuvateatterit: korttelikinojen aikaan. [Helsinki]: Kustantaja Laaksonen, 2015. ISBN 978-952-5805-65-9

Elokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jane Giles & Ali Catterall: Scala!!! Dokumenttielokuva, 96 min. UK, 2023. K16.
  • Veljko Vidak: Cinéma Laika. Dokumenttielokuva, 81 min. Ranska–Suomi, 2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Elokuvateatteri&oldid=22303217”