Yksivärinen tietokonenäyttö
Yksivärinen tietokonenäyttö on kuvaputkitietokonenäytön tyyppi, joka oli yleinen ensimmäisissä tietokoneissa 1960–1980-luvuilla ennen kuin värinäytöt yleistyivät. Niitä käytetään edelleen laajasti esimerkiksi kassajärjestelmissä, koska monet käytössä olevat kassakoneet ovat vanhoja. Vihreää P1-loisteainetta käyttäviä yksivärisiä näyttöjä kutsutaan usein vihreiksi näytöiksi.[1]
Yksiväriset tietokonenäytöt olivat runsaimmillaan 1980-luvun alussa ja puolivälissä, kun ne korvasivat kaukokirjoittimet, ja ne edelsivät värillisiä kuvaputkia ja myöhempiä nestekidenäyttöjä yleisimpänä tietokoneiden näyttölaitteena.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisin kuin värillisissä kuvaputkinäytöissä, jotka näyttävät tekstiä ja kuvaa käyttäen punaista, vihreää ja sinistä loisteainetta vaihtelevin intensiteetein, yksivärisissä tietokonenäytöissä on ainoastaan yhdenväristä loisteainetta. Kaikki tekstit ja kuvat näytetään kyseisen värisinä. Joillakin näytöillä on kyky vaihdella yksittäisten kuvapisteiden kirkkautta, jolloin syntyy illuusio syvyydestä ja väristä aivan kuin mustavalkotelevisioissakin.
Kirkkaustasoja oli tyypillisesti vain rajallisesti näytön muistin säästämisen vuoksi, koska muisti oli todella kallista 1970–1980-luvuilla. Säätömahdollisuuksia olivat esimerkiksi VT100:n tavallinen/kirkas tai tavallinen/himmeä merkkiä kohden, Macintosh 128K:n musta/valkoinen kuvapistettä kohden ja NeXT MegaPixelin musta/tummanharmaa/vaaleanharmaa/valkoinen kuvapistettä kohden.
Yksivärisiä tietokonenäyttöjä on kolmea tavallista väriä: P1-loisteainetta käytettäessä näytön kuva on vihreä, P3-loisteaineella meripihkanvärinen ja P4-loisteaineella valkoinen (kutsutaan paperinvalkoiseksi): se on samaa loisteainetta, jota käytettiin ensimmäisissä mustavalkotelevisioissa. Meripihkanvärisen näytön väitettiin olevan muita ergonomisempi, etenkin vähentämällä silmien rasitusta. Väitteellä vaikuttaa olevan vähän tieteellistä pohjaa.[2] Meripihkanvärinen valo on pehmeämpää, ja se olisi siten vähemmän häiritsevää käyttäjän vuorokausirytmille.
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunnettuja yksivärisiä tietokonenäyttöjä ovat muun muassa vuonna 1978 julkaistussa Digital Equipment Corporationin VT100-päätteessä, Apple Monitor III vuodelta 1980 sekä IBM 5151, jota käytettiin IBM:n vuonna 1981 julkaisemassa tietokonemallissa 5150.
5151 suunniteltiin toimimaan tietokoneen vain tekstiä tukevan MDA-näytönohjaimen kanssa, mutta kolmannen osapuolen Hercules-näytönohjaimesta tuli suosittu 5151-näytön lisäosa, koska siinä oli verrattain korkea kuvatarkkuus (720x438 kuvapistettä) ja kyky toistaa yksiväristä kuvaa. Sitä käytettiin paljon yritysten esitelmien taulukkolaskentaohjelmilla, kuten Lotus 1-2-3:lla, luotujen grafiikoiden näyttämiseen. Sen kuvatarkkuus oli paljon korkeampi kuin vaihtoehtoisen IBM:n CGA-näytönohjaimen 320x200 kuvapistettä tai 640x200 kuvapisteen vakiotarkkuus. Sillä pystyi myös käyttämään suurinta osaa CGA-näytönohjaimelle tehdyistä ohjelmista. Yksivärisiä näyttöjä käytettiin edelleen kaksoisnäytöissä senkin jälkeen, kun markkinoille tuli IBM:n korkeamman kuvatarkkuuden värillinen EGA-näytönohjain ja VGA-standardi 1980-luvun lopulla.
Selkeys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksiväriset kuvaputkinäytöt tuottavat terävämpää tekstiä ja kuvaa kuin värilliset kuvaputket. Tämä johtuu siitä, että yksivärinen näyttö on tehty yhtäjaksoisesta loisteainepinnoitteesta, jolloin terävyyttä voidaan ohjata kohdistamalla elektronisäteitä. Sen sijaan värinäytön jokainen kuvapiste on tehty kolmesta erillisestä loisteaineen pisteestä (punaisesta, sinisestä ja vihreästä). Lähes kaikki tyhmät päätteet käyttivät yksivärisiä näyttöjä, ja niitä käytetään yhä laajasti tekstipohjaisissa käyttökohteissa, kuten kassapäätteissä ja myyntijärjestelmissä, koska niissä on parempi terävyys ja luettavuus.
Jotkin viherruutuiset kuvaputket varustettiin erityisen tiiviillä loisteainepinnoitteella, joka teki merkeistä todella selkeitä ja terävästi määriteltyjä eli helppolukuisia, mutta ne tuottivat jäännöskuvan, kun tekstiä vieritettiin näytöllä tai kun ruudullinen tietoa vaihdettiin nopeasti toiseen esimerkiksi siirtymällä tekstinkäsittelysivulla ylös tai alas. Muissa vihreissä näytöissä ei ollut pahaa jäännöskuvaa, mutta niissä oli vastaavasti pikselöityneemmät merkkikuvat. 5151:ssä ja monissa muissa näytöissä on kirkkaus- ja kontrastisäädöt, joilla käyttäjä voi valita oman sopuratkaisunsa.
Nykyään vanhanaikaisten vihreiden näyttöjen jäännöskuvailmiöstä on kehkeytynyt visuaalinen katseenvangitsija tietokonepikakirjoituksessa, ja sen saa käyttöön futuristisista asetuksista. Ensimmäisen Aaveääni-elokuvan alkutekstit ja Matrix-elokuvasarjan tieteiselokuvien matriisilähdekoodi ovat tunnettuja esimerkkejä tietokonenäytöistä, joissa käytetään jäännöskuvia muodostavaa vihreää tekstiä. Vihreä teksti on mukana myös Joutsenen tietokoneella Lost-sarjassa.
Loisteaineen rajoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksiväriset tietokonenäytöt ovat erittäin herkkiä kuvan palamiselle, koska käytetyillä loisteaineilla on todella korkea intensiteetti. Tästä on peräisin näytönsäästäjä-nimitys.
Toinen korkean intensiteetin loisteaineiden ilmiö on jäännöskuva, jossa näytön sisällöstä näkyy hetken hämärä jäännöskuva, kun ruutu on tyhjentynyt. Tällä on paikkansa populaarikulttuurissa, kuten todistetaan elokuvissa, kuten Matrixissa.
Joissakin näytöissä jäännöskuvailmiö on tahallinen, sillä niissä käytetään suhteellisen pitkää loisteaineen loistamisen himmenemisaikaa, mikä vähentää välkkymistä ja silmien rasitusta.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Cathode Ray Tube Phosphors bunkerofdoom.com.
- ↑ Grandjean, E (1986), "Chapter 2", Ergonomics in Computerized Offices, Taylor & Francis, ISBN 978-0-85066-350-1