Wienin toinen välitystuomio
| Wienin toinen välitystuomio | |
|---|---|
 Unkarin ulkoministeri István Csáky (vas.) ja Romanian ulkoministeri Mihail Manoilescu allekirjoittamassa sopimusta Wienin Belvedere-palatsissa. |
|
| Allekirjoitettu | 30. elokuuta 1940 |
| Allekirjoituspaikka |
.svg){kind=small} Wien, Saksa |
| Osapuolet | |
Wienin toinen välitystuomio oli Saksan ja Italian toisen maailmansodan aikana antama välitystuomio koskien Romanian ja Unkarin rajakiistoja. Välitystuomio tehtiin Wienin Belvedere-palatsissa 30. elokuuta 1940. Sen seurauksena Pohjois-Transilvania siirtyi Romanialta Unkarin hallintaan.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Unkarille tappiollisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen monikansallinen Unkarin kuningaskunta joutui luovuttamaan kesäkuussa 1920 solmitussa Trianonin rauhansopimuksessa useita historiallisia alueitaan naapureikseen syntyneille uusille kansallisvaltioille. Sen seurauksena Unkarin kuningaskunnan alue supistui vain kolmasosaan maailmansotaa edeltäneestä valtiosta. Samalla miljoonia etnisiä unkarilaisia siirtyi Unkarin rajojen ulkopuolisten naapurivaltioiden kansalaisiksi.[1]
”Trianonin häpeärauha” ja sen seuraukset leimasivat Unkarin maailmansotien välisen ajan julkista keskustelua.[2] Kuninkaatonta kuningaskuntaa johti valtionhoitaja, amiraali Miklós Horthy, joka loi 1930-luvulla läheiset suhteet fasistiseen Italiaan ja sen johtajaan Benito Mussoliniin. Syyskuussa 1938 solmittu Münchenin sopimus johti Tšekkoslovakian Sudeettialueiden luovuttamiseen natsi-Saksalle. Edelleen sen seurauksena Unkari esitti omat vaatimuksensa Tšekkoslovakian alueeseen, mikä johti marraskuussa 1938 natsi-Saksan ja fasistisen Italian johtamaan ensimmäiseen Wienin välitystuomioon. Sen mukaan Unkari sai takaisin Trianonin rauhassa menettämänsä eteläisen Slovakian vahvasti unkarinkielisiä alueita. Maalis–huhtikuussa 1939 Unkari kävi rajasodan itsenäistyneen Slovakian kanssa. Unkari sai Saksalta luvan miehittää vielä sodan seurauksena Rutenian alueen.[3]
Nämä Trianonin rauhan korjaukset Unkarin kannalta eivät olleet riittäviä, sillä Romanialle Trianonin rauhan tuloksena luovutettu Transilvanian alue oli Unkarin pääkohde korjattaessa Trianonin rauhan seurauksia.
Unkarin ja Romanian keskinäiset neuvottelut Transilvaniasta kesällä 1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliitto esitti kesäkuussa 1940 uhkavaatimuksen Romanialle Bessarabian ja Bukovinan liittämisestä Neuvostoliittoon. Tämä oli osa Saksan ja Neuvostoliiton elokuussa 1939 tekemää Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaista lisäpöytäkirjaa, jolla Saksa oli antanut Neuvostoliitolle valtuudet aluejärjestelyyn.[4] Kun Romania joutui suostumaan ao. alueluovutuksiin Neuvostoliitolle, Unkarin hallitus valtionhoitaja Horthyn johdolla päätti hyödyntää tilannetta ja esitti vaatimuksen Transilvanian aluejärjestelyihin.
Euroopassa tilanne oli muuttunut Saksan kannalta edulliseksi lähes vuoden käynnissä olleessa toisessa maailmansodassa, sillä Ranska joutui tekemään tappion kärsineenä aselevon Saksan kanssa 22. kesäkuuta 1940. Ranska oli ollut Romanian länsirajan takaaja, mutta nyt Saksa oli nujertanut Ranskan. Tilanne oli Romanialle uusi. Romanian kuningas Kaarle II kääntyi tilanteessa Saksan ja sen johtajan Adolf Hitlerin puoleen vaatien Saksaa tukemaan Romanian koskemattomuuden Unkarin vaatimuksille. Saksalaiset kehottivat romanialaisia tässä tilanteessa neuvottelemaan unkarilaisten kanssa.[5],
Neuvottelut asiasta Unkarin ja Romanian välillä alkoivat 16. elokuuta 1940 Romanian Turnu Severinin kaupungissa. Unkarin valtuuskunta esitti laajoja aluevaatimuksia, kun taas Romania esitti vain väestönsiirtoja ja pieniä rajakorjauksia. Unkarin vaatimat alueet käsittivät 69 000 km² ja niillä asui 3,8 miljoonaa ihmistä, joista 2/3 oli romanialaisia. Neuvottelut ajautuivat umpikujaan 24. elokuuta 1940. Neuvottelujen katkettua Unkari mobilisoi 400 000 miestä. Romanialla puolestaan oli Transilvaniassa aseissa 450 000 miestä. Rajalla syntyi myös kahakoita. Unkari esitti Saksan ja Italian osallistumista jälleen välimiehinä Transilvanian asian järjestelyyn. Koska Saksa ei halunnut riidan eskaloituvan Unkarin ja Romanian välillä, Saksa ja sen kanssa liitossa ollut Italia päättivät rauhoittaa tilanteen. Saksa halusi erityisesti, että Ploiestin öljyn kuljetuksissa ei tapahtuisi mitään häiriötä.[6]
Wienin toinen välitystuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja Italian ulkoministeri Galeazzo Ciano kutsuivat osapuolet Wieniin Belvedereen 30. elokuuta 1940.[7] Neuvotteluissa Unkarin vaatimuksia supistettiin kolmanneksella unkarilaisten alkuperäisiin vaatimuksiin nähden siten, että Unkarille siirtyisi sovintoesityksen mukaan Transilvanian pohjoisosasta 43 492 km², jossa asui lähes 2,7 miljoonaa ihmistä, heistä runsas miljoona romanialaisia. Romaniaan jäävään osaan Transilvaniaa jäi vielä noin 400 000 unkarilaista. Heille jäi vuoden pituinen harkinta-aika siirtyä Unkariin.[8]
Unkarilaisten iloitessa Romanian ulkoministeri Mihail Manoilescu pyörtyi kokouspöydän ääreen nähtyään välitysehdotuksen.[9] Lääkintätoimenpiteiden jälkeen kokousta voitiin kuitenkin jatkaa. Romanian kruununneuvosto kuningas Kaarlen johdolla kokoontui seuraavana yönä ja hyväksyi esityksen.[10] Vaatimukset kuningas Kaarlen erosta ja hänen 1930-luvun lopulla syntyneen diktatuurinsa lopettamisesta lisääntyivät tällöin Romaniassa. Kuninkaan asemaa heikensi samaan aikaan Bulgarian kanssa sovittu Etelä-Dobrudžan palauttaminen Romanialta Bulgarialle.[7] Kuningas Kaarle luopuikin kruunusta vain viikon kuluttua.
Romanialaisilla oli 14 päivää aikaa vetäytyä luovutettavalta alueelta. Alueella olivat merkittävät Oradean (unk. Nagyvarád) ja Cluj-Napocan (Kolozsvár) kaupungit. Unkarilaisjoukot aloittivat alueen haltuunoton 5. syyskuuta 1940. Valtionhoitaja Horthy seurasi joukkoja Unkarille siirtyneellä alueella ratsastaen alueen suurimpiin kaupunkeihin, kuten Nagyvarádin ja Kolozsváriin, kuten hän oli tehnyt kukistaessaan Unkarin neuvostotasavallan ja noustessaan valtaan vuonna 1919. Alueen siirtyminen Unkarin hallintaan tapahtui 13. syyskuuta 1940 mennessä.[10]
Etniset unkarilaiset ottivat Unkarin kuningaskunnan osaksi siirtymisen vastaan tyytyväisyydellä.[11] Unkarin armeija sorti alueelle jääneitä romanialaisia. Suoranaisia romanialaisiin kohdistuneita murhiakin tapahtui miehitysvaiheessa.
Alueluovutusten vastapainona Romania sai Saksan ja Italian takuut rajoilleen. Aiemmin Saksaan poliittisesti etäisyyttä pitänyt Unkari joutui ottamaan huomioon tarkemmin Saksan edut ja solmimaan uuden taloussopimuksen Saksan kanssa. Unkarin oli annettava paremmat toimintamahdollisuudet saksalaismieliselle Nuoliristi-puolueelle ja vapautettava puolueen johtaja Ferenc Szálasi vankilasta.[12]
Romanian liittyminen akselivaltioihin tuli selväksi Saksan siirtäessä Romaniaan divisioonan turvaamaan saksalaisetuja alueella.[11] Samana syksynä marraskuussa 1940 molemmat kiistelevät osapuolet, Unkari ja Romania, liittyivät Saksan, Italian ja Japanin syyskuussa 1940 solmimaan kolmen vallan sopimukseen.[13] Unkari ja Romania olivatkin mukana Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon. Saksan valtakunnankansleri Hitler tarjosi Romanialle kompensaationa Transilvanian menetyksestä Neuvostoliitolta vallattua Transnistrian aluetta eli niin sanottu Transnistrian kuvernoraattia. Romaniassa kuningas Kaarlen jälkeen valtaan noussut marsalkka Ion Antonescu hyväksyi tämän ratkaisun.[14]
Sopimuksen kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aluejärjestely oli voimassa, kunnes Romania toisen maailmansodan loppuvaiheessa teki Moskovassa välirauhan liittoutuneiden kanssa 12. syyskuuta 1944. Välirauhan mukaan Romania vaihtoi puolta ja alkoi taistella Saksaa ja Unkaria vastaan. Samalla sovittiin, että Transilvania siirtyisi takaisin Romanialle. Lopullisesti asia vahvistettiin vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Sen mukaan Unkarin ja Romanian raja noudattaa Trianonin rauhan mukaista rajaa.[15]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Andreas Hillgruber: Hitler, König Carol und Marschall Antonescu. Die deutsch-rumänischen Beziehungen 1938–1944. Wiesbaden: Franz Steiner Verlag, 1954. (saksaksi)
- Jörg K. Hoensch: A History of Modern Hungary 1867-1994. London and New York: Longman, 1996. (englanniksi)
- Árpád E. Varga: Erdély magyar népessége 1870-1995 között. Budapest: Magyar Kisebbség 3-4, 1998. (unkariksi)
- Ignác Romsics: Hungary in the Twentieth Century. Budapest: Corvina Books, 1999. (englanniksi)
- Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen (toim.): ”Olli Vehviläinen: Maailmansotien aika - Sanelurauha”, Unkari - maa, kansa, historia. Helsinki: SKS, 2004.
- Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet - Suomi ja muut Saksan rinnalla taistelleet aseveljet 1939-1944. Jyväskylä: Docendo Oy, 2015.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Olli Vehviläinen: Maailmansotien aika - Sanelurauha, s. 202-204
- ↑ Jörg K. Hoensch: A History of Modern Hungary 1867-1994, s. 104-106
- ↑ Ignác Romsics: Hungary in the Twentieth Century, s. 197-199
- ↑ Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 122
- ↑ Andreas Hillgruber: Hitler, König Carol und Marschall Antonescu, s. 77-78
- ↑ Andreas Hillgruber: Hitler, König Carol und Marschall Antonescu, s. 89
- ↑ a b Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 128
- ↑ Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 128-129
- ↑ Andreas Hillgruber: Hitler, König Carol und Marschall Antonescu, s. 92
- ↑ a b Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 129
- ↑ a b Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 136
- ↑ Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 131
- ↑ Mikko Uola: Eritahtiset aseveljet, s. 136-139
- ↑ George Bariţi: Ocuparea orașului Odessa... history-cluj.ro. Viitattu 23.7.2018. (romaniaksi)
- ↑ Ignác Romsics: Hungary in the Twentieth Century, s. 216, 219
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Wienin toinen välitystuomio Wikimedia Commonsissa
