Pahtahanhikki
| Pahtahanhikki | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | Silmälläpidettävä |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Rosales |
| Heimo: | Ruusukasvit Rosaceae |
| Suku: | Sormihanhikit Potentilla |
| Laji: | nivea |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Potentilla nivea |
|
| Katso myös | |
Pahtahanhikki eli vuoripahtahanhikki (Potentilla nivea) pohjoinen ja arktinen ruusukasvi. Suomessa se on harvinainen ja rauhoitettu laji.[1]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monivuotinen ja vahvajuurakkoinen pahtahanhikki kasvaa 5–15 senttimetriä pitkäksi. Varsi on koheneva ja karvainen. Pitkät lehtiruodit ovat pitkä- ja kähäräkarvaisia. Lehtilapa on kolmi- tai harvoin viisisorminen, lehdykät soikean leveähköjä, päältä karvaisia, alta tiheään kähäräkarvaisia. Lehdykät ovat tylppiä ja niissä on laitahampaita 9–13 kappaletta. Kukat ovat vaaleankeltaisia, terälehdet verholehtiä pidempiä. Pahtahanhikki kukkii heinäkuussa.[2]
Pahtahanhikkia on vaikea erottaa hyvin samankaltaisesta ja samoilla paikoilla kasvavasta ruijanpahtahanhikista (P. chamissonis).[3] Lajien välimuodot ovat yleisiä.[2]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pahtahanhikin levinneisyysalue on laaja mutta varsin hajanainen. Se käsittää Pohjois-Amerikan pohjoiset osat, Siperian, Mongolian sekä Kaukasuksen, Alpit ja Fennoskandian tunturiseudut. Suomen lähialueilla laji on yleinen Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Suomessa pahtahanhikkia tavataan Kuusamon ja Sallan rotkolaaksoista, Enontekiöltä sekä Utsjoelta.[3][4]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pahtahanhikki kasvaa pääasiassa kalkkipitoisilla kalliopengermillä ja pahdanaluslouhikoissa. Laji on kalkinsuosija. Suomessa lajin suurimpina uhkina olivat aikaisemmin lähinnä laiton keräily sekä kalliokiipeily kasvupaikoilla.[3] Nykyään suppealla alueella kasvavan lajin suurin tulevaisuuden uhka on ilmaston lämpiämisen mukanaan tuomat mahdolliset epäsuotuisat olosuhteet kasvupaikoilla.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laine, Unto: Pahtahanhikki. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 218.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Väre, Henry: Pahtahanhikit. Teoksessa Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 130–131.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 17.5.2009.
- ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 253.
- ↑ a b c Laine 1997, s. 218.
- ↑ Den virtuella floran: Lappfingerört (ruotsiksi) Viitattu 6.10.2009.
- ↑ Väre 2008, s. 131.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2020: Pahtahanhikin levinneisyys Suomessa.
- Luontoportti: Pahtahanhikit (Potentilla nivea)
- ITIS: Potentilla nivea (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Potentilla nivea (englanniksi)