Vladimirintyöhevonen
| Vladimirintyöhevonen | |
|---|---|
 Vladimirintyöhevonen venäläisessä postimerkissä |
|
| Tyyppi: | kylmäverinen |
| Alkuperä ja nimet | |
| Alkuperämaa: |
 Venäjä |
| Polveutuminen: | paikalliset hevoset, clydesdalenhevonen, shirenhevonen |
| Rodun syntyaika: | 1900-luku |
| Muita nimityksiä: | raskas vladimirintyöhevonen, ivanova, russian clydesdale, vladimir clydesdale[1] |
| Esiintyminen ja käyttö | |
| Käyttötarkoitus: | työhevonen, vaunuhevonen |
| Globaali esiintyminen: | alle 700[2] |
| Ominaisuudet | |
| Korkeus: | 152-165 cm |
| Paino: | orit 750-800 kg |
| Värit: | perusvärit |
Vladimirintyöhevonen (venäjäksi Vladimirskaya tyazhelovoznaya) on Vladimirin ja Ivanovon alueelta kotoisin oleva raskas työhevonen. Rodun jalostus alkoi 1900-luvulla, ja vuonna 1946 rotu oli jo niin yhtenäinen, että se voitiin virallistaa. Hevosta käytetään maatöihin sekä myös jonkin verran vaunuhevosena.[1]
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vladimirintyöhevonen on raskas ja voimakas, mutta painoonsa nähden nopea. Brittiläisten työhevosten vaikutus rotuun on selvä. Se on nopeakasvuinen ja hedelmällinen, tammojen hedelmällisyysluku on 75–80 %, eli sadasta astutetusta tammasta syntyy 75–80 elävää varsaa.[2][3]
Säkäkorkeudeltaan vladimirintyöhevoset ovat 152–165 cm, orien paino on 750–800 kg, tammat ovat hieman pienempiä, keskimäärin vajaa 700 kg. Kolhoosien siittoloissa kasvatetut hevoset olivat usein pienempi kokoisia epäsopivien kasvuolojen takia.[2][3][4][5]
Pää on suuri ja pitkä, profiili on yleensä kupera. Kaula on pitkä ja lihaksikas. Rinta on leveä, mutta ei liian syvä. Säkä on pitkä ja korostunut. Selkä on melko pitkä, leveä ja hiukan notko, se ei kuitenkaan ole välttämättä kovin vahva. Lautaset ovat pitkät, leveät ja viettävät, lanne on lyhyt ja leveä. Jalat ovat pitkät ja hyväasentoiset ja kaviot suuret, joillakin yksilöillä on runsaat, muttei kovin pitkät vuohiskarvat. Jouhet ovat runsaat.[1][2][3][5]
Väriltään vladimirintyöhevonen on yleensä ruunikko, harvemmin rautias tai musta. Valkoiset merkit päässä ja jaloissa ovat yleisiä.[4]
Luonteeltaan rotu on rauhallinen ja helppo käsitellä, mutta kuitenkin energinen. Sen sanotaan olevan yleensä muita työhevosrotuja määrätietoisempi.[2][3][5]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vladimirintyöhevonen kehitettiin 1900-luvulla Neuvostoliiton hevoskasvatuskollektiiveissa Vladimirin ja Ivanovan alueilla. 1900-luvun alussa Britanniasta ja Ranskasta tuotiin kylmäverisiä hevosia, joita risteytettiin paikallisiin suuriin tammoihin, tarkoituksena oli tuottaa keskikokoinen ja suhteellisen nopea työhevonen. Risteytyksiin käytettiin percheronia, suffolkinhevosta, ardenneria ja clevelandinruunikkoa. Myöhemmin käytettiin lisäksi clydesdalenhevosta ja vähemmissä määrin shireä, jälkimmäistä laajasti vain 1919–1929. Tärkeimpiin perustajaoreihin lukeutuu kolme clydesdalea, 1910 maahan tuodut Lord James ja Border Brand ja 1923 tuotu Glen Albin. Rodun jalostuksessa tärkeä osuus on ollut Gavrilo-Posadin siittolalla, joka pyrki tuottamaan alueelle yhdenmukaisen hevoskannan. Virallisesti vladimirintyöhevonen tunnustettiin roduksi vuonna 1946.[3][4][5]
Koneellistumisen myötä rodun tarve ja sitä myöten määrä väheni, vuoden 1980 alussa puhtaita vladimirintyöhevosia oli Neuvostoliitossa 1255 yksilöä. Rotu on yhä harvinainen, nykyään niitä on vain 650 yksilöä, joista alle 200 on siitostammoja. Suurin osa kasvatuksesta tapahtuu Yuryev-Polskin siittolassa. Rodussa on 4 sukulinjaa.[2][3]
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vladimirintyöhevosen tärkein käyttötarkoitus on aina ollut toimia raskaana työhevosena maatiloilla. Jonkin verran niitä käytetään myös vaunuhevosina, esimerkiksi venäläisessä troikassa. Rodulla voidaan myös ratsastaa ja sitä kasvatetaan lihaksi.[2][6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Tähkämö, S.: Raskas vladimirintyöhevonen Hevosmaailma.net. Arkistoitu 15.9.2019. Viitattu 31.7.2020.
- ↑ a b c d e f g Rousseau, Élise: Horses of the World, s. 268. Princeton University Press, 2017. ISBN 9780691167206. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.7.2020). (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Dmitriev, N. G.; Ernst, L. K.: Animal genetic resources of the USSR, s. 272, 326-327. Food and Agriculture Organization of the United Nations, 1989. ISBN 92-5-102582-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 31.7.2020). (englanniksi)
- ↑ a b c Hendricks, Bonnie: International Encyclopedia of Horse Breeds, s. 430-431. University of Oklahoma Press, 2007. ISBN 978-0-8061-3884-8. (englanniksi)
- ↑ a b c d Draper, Judith: Illustrated Encyclopedia - Horse Breeds of the World, s. 102-103. Sebastian Kelly, 1996,1999. ISBN 1-84081-238-9. (englanniksi)
- ↑ Porter, Valerie ym.: Mason's World Encyclopedia of Livestock Breeds and Breeding, s. 511. CABI, 2016. ISBN 9781845934668. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 31.7.2020). (englanniksi)