Viron perustuslaki
| Osa artikkelisarjaa |
| Viron politiikka |
|---|
 |
|
Ulkosuhteet |
Viron perustuslaki (viroksi Eesti Vabariigi põhiseadus) on yhtenäinen, 28. kesäkuuta 1992 lähtien Virossa voimassa ollut perustuslaki, joka määrittelee Viron oikeus- ja yhteiskuntajärjestelmän perusteet. Viron perustava kokous (vir. Asutav kogu) hyväksyi ensimmäisen perustuslain 15. kesäkuuta 1920 ja se saatettiin voimaan 21. joulukuuta 1920.[1] Toinen perustuslaki hyväksyttiin 24. tammikuuta 1934 vuonna 1933 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen. Toinen perustuslaki oli voimassa 1. tammikuuta 1938 asti, jolloin kolmas perustuslaki tuli voimaan. Kolmas perustuslaki pysyi voimassa, de facto, 16. kesäkuuta 1940 asti, jolloin Neuvostoliitto miehitti Viron ja, de jure, 28. kesäkuuta 1992 asti[2], jolloin neljäs ja nykyinen perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä.[3]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen perustuslaki (1920–1933)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen perustuslaki heijasteli Jean-Jacques Rousseau'n ajatuksia kansallisesta suvereniteetista, itsemääräämisoikeudesta. Valta jaettiin Montesquieu'n vallan kolmijako-opin mukaisesti lainsäädäntövaltaan, tuomiovaltaan ja toimeenpanovaltaan. Vaikka perustuslaki oli muotoiltu vallan kolmijako-opin ajatusten pohjalle, se oli tasapainoton, sillä yksikamarinen parlamentti Riigikogu käytti laajaa valtaa, joka johti epävakauteen ja jatkuviin muutoksiin hallinnossa.[1]
Toinen perustuslaki (1934–1938)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Virossa pyrittiin muuttamaan perustuslakia 1932 parlamentarismista toimeenpanovaltaa korostavaan suuntaan. Vuonna 1932 pidetyissä kansanäänestyksissä äänestäjät hylkäsivät kaksi ehdotusta uudeksi perustuslaiksi: Riigikogun eli parlamentin esittämä perustuslain muutosesitys torjuttiin kansanäänestyksessä kesäkuussa 1932 äänin 333 107 vastaan – 161 595 puolesta. Agraaripuolueen ja kansanpuolueen vuonna 1929 tekemästä perustuslakiesityksestä suoritettiin kansanäänestys elokuussa 1932, mutta ehdotus hylättiin niukasti 330 632 vastaan – 316 338 puolesta. Kolmas, populistisen Viron vapaussotureiden liiton (Vaps, viroksi Eesti Vabadussõjalaste Liit) ehdotus hyväksyttiin kansanäänestyksessä 14.–16. lokakuuta 1933 ja se astui voimaan 24. tammikuuta 1934.[2]
Marraskuussa 1932 esitellyn ehdotuksen mukaan riigivanem saisi laajat valtaoikeudet. Riigivanemilla olisi oikeus järjestää uudet parlamenttivaalit ja antaa omilla asetuksillaan uusia lakeja sekä nimittää pääministerin johtama hallitus. Vapsit keräsivät riittävän määrän nimiä ja saivat oman esityksen kansanäänestykseen. Perustuslakiehdotuksesta äänestettiin lokakuussa 1933, jolloin selvä enemmistö, 72,7 prosenttia äänestäjistä kannatti muutosta. Poikkeustilan perusteella kielletty vapsien järjestö järjesti voittonsa kunniaksi katumielenosoituksia joihin viranomaiset eivät puuttuneet.[4]
Vapsien suosio kasvoi. Näytti siltä että vapsit voittaisivat vaalit, Andres Larkasta tulisi riigivanem ja vapsit voisivat saada jopa yksinkertaisen enemmistön parlamentissa. Konstantin Päts ryhtyi toimitusministeristöksi tarkoitetun hallituksensa johdossa toimiin vapsien uhkaavia vaalivoittoja vastaan ja julisti 12. maaliskuuta 1934 Viroon puoleksi vuodeksi poikkeustilan. Keväällä 1935 Päts lakkaututti kaikki puolueet, ja puolueita korvaamaan perustettiin hallituksen ohjaama Isamaaliit, jonka pää-äänenkannattaja oli sanomalehti Uus Eesti.
Kolmas perustuslaki (de facto 1938–1940, de jure 1938–1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Pätsin perustuslaki
Kolmannen perustuslain hyväksyi helmikuussa 1937 kokoontunut vaaleilla valittu perustuslakia säätävä kansalliskokous. Päts oli 1934 poikkeustilan yhteydessä lakkauttanut muut kuin hallituksen kannattajapuolueen, eivätkä lakkautetut puolueet saaneet osallistua kansalliskokouksen vaaliin. Hallituksen tukemana laki hyväksyttiin heinäkuussa 1937, ja se astui voimaan vuonna 1. tammikuuta 1938.
Todellisuudessa vuoden 1938 perustuslaki ei vähentänyt autoritäärisyyttä, sillä siihen oli sisällytetty demokraattisen prosessin lisärajoituksia, jotka virallistivat väärinkäytökset, joita vuoden 1934 perustuslain voimaan saattamisessa oli tapahtunut.[5]
Ylimmäksi toimeenpanovallan haltijaksi määrättiin kuudeksi vuodeksi valittava presidentti. Valinnan suoritti erillinen vaalikamari, jossa olivat edustettuina parlamentin) 40-jäseninen ylähuone, 80-jäseninen alahuone sekä kunnallisen itsehallinnon elimet.
Riigikogusta tuli kaksikamarinen sisältäen alahuoneen (viroksi riigivolikogu) ja ylähuoneen (viroksi riiginõukogu). Parlamentin alahuone valittiin yleisillä enemmistövaaleilla yhden edustajan vaalipiireistä. Ylähuoneen valintaperiaate puolestaan olisi ollut korporatiivinen siten, että osan jäsenistä olisi nimittänyt presidentti, osa olisi kuulunut sinne virka-asemansa vuoksi ja loppuosa olisi valittu ammattijärjestöjen ja julkisten laitosten puolesta. Ylähuoneen merkittävin voima oli sen kyky hylätä alahuoneen päätöksiä. Ylähuone ei kuitenkaan koskaan päässyt käyttämään tätä valtaa, koska poliittisten puolueiden rajoitukset johtivat yksimielisen alahuoneen ja myöntyväisen, nukkeparlamentin luomiseen. Aiemmin myönnetty kansanvalta oli kumottu ja julkiset aloitteet oli kielletty. Kansanäänestysten pitäminen jätettiin presidentin harkintaan.[5]
Neuvostoliitto miehitti Viron 16. kesäkuuta 1940, jonka jälkeen tosiasiallista valtaa maassa käyttivät Neuvostoliiton edustajat. Neuvostotyylinen perustuslaki otettiin käyttöön perustuslain vastaisesti ilman kansanäänestystä 21. heinäkuuta 1940 ja 6. elokuuta 1940 Viro liitettiin osaksi Neuvostoliittoa. Myöhemmin, vuoden 1941 kesällä Saksa miehitti Viron. Miehitys kesti vuoden 1944 syksyyn, jolloin Viro liitettiin uudelleen osaksi Neuvostoliittoa. Miehitys kesti aina vuoden 1991 syksyyn asti.[5]
Marraskuussa 1988 Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys.
Neljäs perustuslaki (1992–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vain muutamia viikkoja Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen aloitti työnsä 60-henkinen perustuslakia säätävä kokous, jossa oli 30 edustajaa Korkeimmasta neuvostosta ja 30 edustajaa Viron kongressista. Viron kongressin tavoitteena oli siinä yhteydessä saada vuoden 1938 kansalaisuuslaki voimaan niin vähin muutoksin kuin mahdollista. Vuoden 1938 perustuslaissa oli leimaa antavana myös presidenttivaltaisuus. Siitä ei niinkään tullut kiistakysymystä, vaan kansalaisuuslaista. Kompromissiksi sovittiin, että perustuslakiehdotuksen kansanäänestyksen yhteydessä kysytään mielipidettä kansalaisuutta anoneiden äänioikeudesta.[6]
Uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä 28. kesäkuuta 1992, mutta äänioikeuden antaminen ei-kansalaisille hylättiin.[6] Uuden perustuslain mukaan presidentin valtaoikeudet olivat huomattavan suppeat verrattuna vuoden 1938 perustuslakiin. Valintaprosessi sen sijaan on melko monimutkainen.
Neljännen perustuslain mukaan Viro on itsenäinen, täysivaltainen ja demokraattinen tasavalta, jossa valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustavat kansanäänestykset ja Riigikogu. Kansanäänestysten tulokset sitovat kaikkia valtion instituutioita. Joitakin perustuslain osia voidaan muuttaa vain kansanäänestyksellä. Viro säilyy yhtenäisenä valtiona; on perustuslain vastaista luoda valtion sisälle autonomisia alueita tai alueita, joiden lainsäädäntö poikkeaa Viron lainsäädännöstä. Ei myöskään ole sallittua luoda Viron liittotasavaltaa. Uudessa perustuslaissa on pyritty saamaan aikaiseksi tasapainoinen vallan kolmijako, joka ei kuitenkaan vastaa täysin Montesquieu'n mallia, sillä on huomattu, että valtaa käyttävät elimet ovat usein riippuvaisia toisistaan.[3]
Vuoden 1992 perustuslain voimaan tulon jälkeen Viro on nauttinut huomattavasta poliittisesta vakaudesta. Ei ole tarvittu ylimääräisiä vaaleja ja Viron hallitukset ovat olleet suhteellisen vakaita. Tämä viittaa siihen, että lainsäädäntö- ja toimeenpanotehtävien välille on luotu kohtuullinen tasapaino. Ehdotuksia perustuslain muuttamiseksi on noussut esiin aika ajoin, mutta ehdotukset ovat lähinnä koskeneet tapaa, jolla presidentti valitaan. Useat poliittiset ryhmät kannattavat presidentin valintaa suoralla kansanäänestyksellä. Toiset pelkäävät, että tämä voisi horjuttaa nykyistä valtion laitosten voimatasapainoa ja johtaa autoritäärisen hallinnon palaamiseen.[3]
Perustuslain (1992–) rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- 1. luku – Yleiset säännökset
- 2. luku – Perusoikeudet, vapaudet ja velvollisuudet
- 3. luku – Kansalaiset
- 4. luku – Eduskunta
- 5. luku – Tasavallan presidentti
- 6. luku – Hallitus
- 7. luku – Lainsäädäntö
- 8. luku – Valtiontalous
- 9. luku – Kansainväliset suhteet
- 10. luku – Maanpuolustus
- 11. luku – Valtion tarkastusvirasto
- 12. luku – Oikeuskansleri
- 13. luku – Tuomioistuimet
- 14. luku – Paikallishallinto
- 15. luku – Perustuslain muuttaminen
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Estonica.org - The first Constitution of the Republic of Estonia (1920 - 1933) www.estonica.org. Arkistoitu 21.1.2020. Viitattu 30.12.2016.
- ↑ a b Estonica.org - The second Constitution of the Republic of Estonia (1934 -1937) and the coup d’etat of 1934. www.estonica.org. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 30.12.2016.
- ↑ a b c Estonica.org - Restoration of independence and the fourth Constitution (1992 -… ) www.estonica.org. Arkistoitu 22.1.2020. Viitattu 30.12.2016.
- ↑ Erkki Tuomioja: Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys, s. 209–225. Tammi, 2011.
- ↑ a b c Estonica.org - The third Constitution of the Republic of Estonia (de facto 1938 - 1940, de jure 1938 - 1992). www.estonica.org. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 30.12.2016.
- ↑ a b Helena Kinnunen: Viron uuden perustuslain valmistelu loppusuoralla. Helsingin Sanomat, 15. joulukuuta 1991.