Viron pakolaishallitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viron pakolaishallitus
Eesti Vabariigi valitsus eksiilis
1944–1992
Flag of Estonia.svg Coat of arms of Estonia.svg
lippu vaakuna

Locator map of Estonia.svg

Valtionpäämies August Rei
Pääkaupunki Tallinna
Muita kaupunkeja

pakolaispääkaupunki
Oslo

New York
Historia
– August Rei vt. presidenttinä 1945–1963
– Heinrich Mark vt. presidenttinä 1990–1992
– Lennart Meri astui Viron presidentin virkaan 6. lokakuuta 1992
– Neuvostoliiton valtakunnanneuvosto tunnusti Viron itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991

Viron pakolaishallitus[1] tarkoittaa miehitetyn Viron tasavallan johtohenkilöiden maanpakonsa aikana vuonna 1944 Viron lailliseksi hallitukseksi julistamaa elintä. Se toimi kunnes Viro sai palautettua itsenäisyytensä vuosina 1991-92. Sen legitimiteetti perustui Viron neuvostomiehitystä 1940 edeltäneeseen perustuslakiin ja hallitukseen. Viron pakoilaishallitus oli aikanaan Viron kansainvälisesti tunnustettu hallitus, vaikka toimikin maanpaossa Oslossa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto liitti Viron itseensä laittomasti 14. kesäkuuta 1940. Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät presidentti Konstantin Pätsin ja hänet karkotettiin Neuvostoliittoon, missä hän kuoli vankilassa vuonna 1956. Monet hallituksen silloiset ja aiemmat jäsenet karkotettiin tai teloitettiin, mukaan lukien kahdeksan entistä pääministeriä ja 38 ministeriä. Ne, jotka selvisivät, pakenivat ja piiloutuivat.

Jüri Uluots oli viimeinen laillinen pääministeri tuolloin Neuvostoliiton miehitykseen asti. Kun Päts oli viety, Viron perustuslain 46 pykälän mukaan (Riigi Teataja 03.09.1937 Nro 71 Art 590) presidentin ollessa estynyt hoitamasta tehtäviään niiden hoitaminen kuului pääministerille, josta tulee virkaa tekevä valtionpäämies.

Uluots yritti nimittää uuden Viron hallituksen heinäkuussa 1941 Saksan valloitettua Viron Neuvostoliitolta, mutta myös Saksan viranomaiset kieltäytyivät tunnustamasta Viron itsenäisyyttä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansankomitea mukaan Natsi-Saksan miehityksen aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron tasavallan kansankomitea (Eesti Vabariigi Rahvuskomitee, EVRK) oli muodostettu henkilöistä, jotka toimivat Viron hallituksessa Saksan miehityksen aikana. Komiteaa oli johtanut ensin Kaarel Liidak alkaen 23. maaliskuuta 1944 ja sitten, alkaen 15. tai 16. elokuuta 1944, Otto Tief. Komitea julistautui Viron tasavallan korkeimman vallan haltijaksi  1. elokuuta 1944.

Itsenäisyyden palauttamisen epäonnistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1942 Neuvostoliiton vainoista selvinneet Viron poliittiset johtajat kokoontuivat Virossa salaa ja keskustelivat maanalaisen hallituksen muodostamisesta.[2] 6. tammikuuta 1943 kokoonnuttiin Viron Tukholman-lähetystössä. Viron tasavallan oikeudelliseksi jatkamiseksi todettiin, että viimeisen perustuslaillisen pääministerin Jüri Uluotsin tuli jatkaa velvollisuuksiaan pääministerinä. 20. huhtikuuta 1944 Viron tasavallan valitsijakomitea (Vabariigi Presidendi Asetäitja Valimiskogu, perustuslain määräämä instituutio, joka asettaa tasavallan virkaa tekevän presidentin) piti salaisen kokouksen Tallinnassa. Osallistujat olivat:

  • Jüri Uluots, viimeinen Viron pääministeri ennen Neuvostoliiton miehitystä,
  • Johan Holberg, varajäsen puolustusvoimien komentaja,
  • Otto Pukk, edustajainhuoneen puheenjohtaja,
  • Alfred Maurer, Kansallisen Neuvoston varapuheenjohtajan toinen sijainen,
  • Mihkel Klaassen, Oikeuden ja Viron korkein oikeus.

Komitea totesi, että Neuvostoliiton miehityksen aikana Pätsin pääministeriksi asettama Johannes Vares oli saanut tehtävänsä laittomasti ja että Uluots oli ottanut presidentin tehtävät hoitaakseen 21. kesäkuuta 1940 alkaen.[3] 21. kesäkuuta 1944 Jüri Uluots nimitti Otto Tiefin varapääministeriksi. 18. syyskuuta 1944 syöpää sairastanut Uluots nimitti Otto Tiefin virkaa tekeväksi pääministeriksi ja nimitti 11-jäsenisen hallituksen. 20. syyskuuta 1944 Uluots lähti sairaana Ruotsiin. Tief astui virkaan ja julisti laillisen Viron hallituksen palautetuksi saksalaisten vetäytyessä Virosta. Hän oli astunut virkaan perustuslain mukaisesti ja käytti saksalaisten lähtöä tilaisuutena julistaa Viron laillinen hallitus palautetuksi. Useimmat tämän hallituksen jäsenet lähtivät Tallinnasta 21. syyskuuta ja Tief 22. syyskuuta. Royal Institute of International Affairsin mukaan 21. syyskuuta Viron kansallinen hallitus oli julistautunut palautetuksi, Viron joukot ottivat haltuunsa hallituksen rakennuksia Toompeanmäellä ja määräsivät Saksan joukot lähtemään.[4] Saksan lippu korvattiin Viron kolmivärisellä lipulla Pikk Hermann -lipputornissa. Tiefin hallitus ei kuitenkaan saanut pidettyä valtaa, koska sekä Saksan että Neuvostoliiton joukot taistelivat Johan Pitkan johtamaa armeijaa vastaan. 22. syyskuuta Neuvostoliitto valtasi Tallinnan ja poisti Viron lipun.

Pako neuvostojoukoilta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiefin hallitus pakeni Tallinnasta. Viimeinen kokous oli Põgarin kylässä 22.9.1944. Moottorivian vuoksi laiva, jonka piti evakuoida hallitus, ei ehtinyt ajoissa. Neuvostojoukot saivat kiinni Tiefin ja useimmat muut ministerit ja virkailijat. Heidät vangittiin, pakkosiirrettiin tai teloitettiin. Tief selviytyi vuosikymmenestä Siperiassa ja kuoli Virossa vuonna 1976. Vain maatalousministeri Karel Liidak kuoli kiinni jäämättä, piilossaan 16.1.1945.

Virallinen julistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uluotsin kuoltua 9.1.1945 hallituksen vanhin jäljelle jäänyt ministeri August Rei ryhtyi virkaatekeväksi valtionpäämieheksi. Häntä tukivat Tiefin hallituksen jäljelle jääneet ministerit Ruotsissa. Rei oli Viron viimeinen lähettiläs Moskovassa ennen maan pakkoliittämistä Neuvostoliittoon. Hän oli onnistunut pakenemaan Moskovasta Tukholmaan Riian kautta kesäkuussa 1940.[5]

Rein hallitus julistettiin virallisesti Viron pakolaishallitukseksi 12.1.1953 Oslossa.[6] Julistusta ei voinut tehdä Tukholmassa, koska Ruotsissa tällainen poliittinen toiminta oli kiellettyä.

Diplomatia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian maista vain Viro muodosti pakolaishallituksen. Latvian ja Liettuan lähetystöt olivat muodostaneet näille maille itsenäiset auktoriteetit. Myös Viron kohdalla lähetystöt olivat tärkein diplomatian ja päivittäisasioiden väline, esimerkiksi passien myöntämisen. Tärkein lähetystö oli konsulaatti New Yorkissa.

Yhdysvallat ei koskaan tunnustanut Baltian maiden neuvostomiehitystä lailliseksi. Koska suurinta diplomaattista valtaa käyttö Viron New Yorkin lähetystö,[7] pakolaishallituksen rooli Oslossa oli enimmäkseen symbolinen.

Kolme virolaista laivaa (Otto, Piret ja Mall) ja kaksi latvialaista laivaa (Rāmava ja Everoja) uhmasivat määräystä kulkea neuvostosatamiin ja ajoivat puolueettomaan Irlantilaiseen satamaan. Neuvostoliiton Ison-Britannian lähettiläs Ivan Maisky vaati Dublinin korkeimmasta oikeudesta laivoja Neuvostoliiton hallintaan. John McEvoy, Viron kunniakonsuli, onnistui torjumaan vaatimuksen oikeudessa.[8] Tästä kertoiToomas Hendrik Ilves, Viron presidentti.[9]

Viron pakolaishallitus kuitenkin ylläpiti Viron valtion jatkuvuutta. Viimeinen virkaa tekevä presidentti, Heinrich Mark, lopulta päätti pakolaishallituksen toiminnan antamalla valtakirjan Viron vastavalitulle presidentille Lennart Merelle 8.10.1992. Meri antoi lausunnon, jossa hän kiitti Viron pakolaishallitusta Viron valtion jatkuvuuden ylläpitämisestä.

Luettelo virkaa tekevistä presidenteistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä on luettelo virkaa tekevistä presidenteistä Viron pakolaishallituksessa (he olivat samalla pääministereitä):

  • Jüri Uluots 17.6.1940–9.1.1945
  • August Rei (9. Tammikuuta 1945 – 29. Maaliskuuta 1963)
    • virkaa tekevänä pääministerinä (peaministri asetäitjad) Johannes Sikkar (12. Tammikuuta 1953 – 1. Tammikuuta 1962)
  • Aleksander Warma (29. Maaliskuuta 1963 – Joulukuu 23, 1970)
  • Tõnis Kint (23 Päivänä Joulukuuta 1970 – 1. Maaliskuuta 1990)
  • Heinrich Mark (1. Maaliskuuta 1990 – 6. Lokakuuta 1992)
    • vt. pääministerinä Enno Penno (1. Maaliskuuta 1990 – 15. Syyskuuta 1992)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Estonian government-in-exile
  1. Historical Dictionary of Estonia, 2004, p. 332  ISBN 0-8108-4904-6
  2. Chronology Malline:WebarchiveMalline:Webarchive at the EIHC
  3. L. Mälksoo, Professor Uluots, the Estonian Government in Exile and the Continuity of the Republic of Estonia in International Law, Nordic Journal of International Law, Volume 69, Number 3 / March, 2000
  4. By Royal Institute of International Affairs. Information Dept. Published 1945
  5. Diplomats Without a Country by James T. McHugh, James S. Pacy, 2001, p. 183  ISBN 0-313-31878-6
  6. Plaque unveiled in Oslo to remember Estonia's exiled government
  7. "Annexed Baltic States: Envoys Hold On to Lonely U.S. Postings", Los Angeles Times, 31 October 1988. 
  8. Eire High Court: Zarine v. Owners, etc. S. S. Ramava, McEvoy & Ors. v. Owners, etc. S. S. Otto, McEvoy and Veldi v. Owners, etc. S. S. Piret and S. S. Mall, Eckert & Co. v. Owners, etc. S. S. Everoja. The American Journal of International Law, 1942. doi:10.2307/2192676. JSTOR 2192676. Artikkelin verkkoversio. en
  9. President of the Republic at the State Dinner hosted by President T. E. Mary McAleese and Dr. Martin McAleese 14 April 2008. President.ee. ”
    "... we are thankful that Ireland never recognised the illegal annexation of Estonia by the Soviet Union after the Second World War. We will never forget John McEvoy, Estonia’s honorary consul in Dublin from 1938 to 1960. Among other things, one of his good deeds was helping to protect the interests of the Estonian shipowners ..."” Viitattu 13 December 2015.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]