Tämä on lupaava artikkeli.

Viron muinaismaakunnat

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viron historialliset maakunnat 1200-luvun alussa
Viron historialliset maakunnat 1200-luvun alussa

Viron muinaismaakunnat olivat hallintoyksikköjä Virossa ennen maan saksalaisvalloitusta 1200-luvulla. Maakunnat käyttäytyivät itsenäisten valtioiden tavoin, tosin muutaman kerran ne yhdistivät voimansa taistellakseen Kalparitaristoa vastaan. Suurin yhteinen ponnistus oli Lembitun johtama Matinpäivän taistelu 1217 joka päättyi virolaisten maakuntien tappioon.

Maakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakunta Kihlakunnat Koukut
Saarenmaa
lat. Osilia
4 3000
Läänemaa
Rotalia
7 1900
Harjumaa
Harria
3 1200
Rävälä
Revalia
3 1600
Virumaa
Vironia
5 3000
Järvamaa
Jervia
3 2000
Sakala
Saccala
? 3000-3600
Ugandi
Ugaunia
? 3000
Vaiga
Vayga
? 1000
Mõhu
Mocha
? 400
Nurmekund
Nurmekunde
1 600
Alempois
Alempois
1 400

Virossa tiedetään olleen 12 maakuntaa, joista muutama tosin hävisi jo ennen Kalparitariston maahantuloa. Koukut tarkoittavat täysvahvuisia verotiloja. Koska yhden koukun on arvioitu käsittävän noin 7 henkilöä, on Viron historiallisten maakuntien väestöksi saatu arviolta 150 000 henkeä. Myös Kuurinmaalla nykyisen Latvian alueella oli aikoinaan hyvin samankaltainen maakuntajako ja verotusjärjestelmä. 1200-luvun alussa kuurien yläluokan on arveltu olleen liiviläinen.[1]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kihlakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maakunnat saatettiin jakaa vanhimpien johtamiin kihlakuntiin ja edelleen kyliin, mutta kaikkien maakuntien kihlakuntajako ei ole tiedossa. Epäselvyyksiä on lähinnä eteläisten maakuntien kuten Sakkalan ja Ugandin kohdalla. Pikkumaakunnat Vaiga, Mõhu, Nurmekund ja Alempois olivat mahdollisesti kihlakuntia eivätkä maakuntia, joiden kehitysaste ei ollut vielä niin pitkällä että niistä olisi muodostunut maakuntia. Virolaiset kihlakunnat vastasivat suurin piirtein suomalaisia muinaispitäjiä.[2]

Kihlakuntien muodostumisesta on olemassa useampi teoria. Vanhan teorian mukaan kihlakunnat muodostuivat viikinkiaikana, kun viikingit alistivat suuren osan Baltiaa veroherruuteen. Koska viikingit eivät kuitenkaan asettuneet Baltiaan pysyvästi, he takasivat balttilaisten uskollisuuden määräämällä tietyn kokoisten alueiden luovuttamaan tietyn määrän panttivankeja. Suomen kielen sana kihla ja viron kihl onkin alun perin tarkoittanut panttia. Uudemman teorian mukaan viikingit tekivät retkiä Baltiaan liian harvoin jotta tämän takia olisi voinut syntyä hallinnollisia yksiköitä. Tämän sijasta kihlakunnat olisivat muodostuneet kyläkuntien sopimuspohjaisesta liittoutumisesta eli "kihlautumisesta". Myöhemmin kihlakunnat tekivät samankaltaisia sopimuksia myös toistensa kanssa jolloin alkoi muodostua maakuntia.[2]

Päättäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kihlakuntien ja kylien vanhimmat muodostivat virolaisten yläluokan, joka kärsi pahoja tappioita ristiretkien aikaan. Esimerkiksi Henrik Lättiläinen mainitsee eräässä taistelussa kuolleen 300 virolaisvanhinta. Kihlakunnilla oli yleensä yksi vanhin, jota kutsuttiin kuninkaaksi. Maakunnilla taas ei ollut vanhimpia. Maakuntien hallinto perustui paljolti käräjille, joita pidettiin vuosittain ja jonne tulivat kaikki maakunnan miehet. Käräjillä päätettiin yhteisistä asioista kuten liitoista, rauhasta ja sodasta.[1]

Keskinäiset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot Viron muinaismaakuntien keskinäisistä suhteista ovat epäselviä. Tuon ajan virolaiset eivät vielä käsittäneet kuuluvansa yhtenäiseen virolaisten kansaan, vaikkakin he kutsuivat itseään jo nimityksellä maarahvas. Asukkaat kokivat yhteenkuuluvuutta lähinnä oman maakunnan tai kihlakunnan asukkaiden kanssa. Sekin tiedetään, että itäisillä ja läntisillä maakunnilla on ollut omat "blokkinsa". Muinaismaakuntien ei tiedetä käyneen keskenään sotaa[1], mutta valloitettujen alueiden virolaisia taisteli saksalaisten ristiretkeläisten puolella[2].

Saarenmaalla oli luultavasti paljon valtaa Läänemaalla, jonka ei tiedetä varmuudella edes muodostaneen omaa maakuntaansa. Vaiga oli poliittisesti riipuvainen Ugandista ja Nurmekunda Sakalasta. Harjumaa ja Rävälä yhdistyivät yhdeksi maakunnaksi mahdollisesti jo vähän ennen ristiretkien alkua. [1]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virossa oli muinaisajan lopulla eri arvioiden mukaan 100 000-180 000 asukasta. Rautakautiseksi elinajanodotteeksi on arvioitu 21 vuotta, kuolleisuus oli 43 promillea, joten syntyvyyden on täytynyt olla korkeaa. Henrik Lättiläisen mukaan virolaisten eliitti koostui kolmesta kansanosasta, ne olivat vanhimmat (seniores), parhaat (meliotes) ja rikkaat (divites). Lisäksi hän mainitsee ryhmän nimeltä päälliköt (principes) jolla tarkoitettiin virolaisten sodanjohtajia, jotka olivat yleensä kihlakuntien vanhimpia. Niin sanottua nousevaa eliittiä edustivat käsityöläiset, mestarit, sepät ja erityisesti asesepät. Virolaisten valtaosan muodostivat kuitenkin vapaat talonpojat, vuokraviljelijät, rengit ja palvelijat. Virolaisilla tiedetään lisäksi olleen orjia, jotka olivat yleensä eliitistä riippuvaisuussuhteeseen joutuneita talonpoikia tai sotavankeja.[2]

Sotavoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harjumaalla sijainnut Varbolan muinaislinnan jälleenrakennetut rauniot. Linnoitus oli aikoinaan Viron suurin.

Maakuntien puolustus perustui muinaislinnojen käyttöön, joita Virossa tiedetään olleen 162 kappaletta. Muinaislinnoissa oli yleensä puinen muuri, joka oli suojattu savella tulta vastaan. Joissakin linnoissa oli kiinteästi miehitettyjä varuskuntia. Muinaislinnojen tärkeimpiä tehtäviä oli toimia siviiliväestön turvapaikkana sodan aikana..[1]

Armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maleva oli virolaisten maakuntien armeija. Malevan toiminta perustui yleiselle asevelvollisuudelle. Sodan puhjetessa asekuntoiset miehet kokoontuivat ennalta määrätyille paikoille, jotka olivat yleensä paikallisia muinaislinnoja tai leiripaikkoja. Malevan joukoista 1/3-1/2 oli ratsuväkeä.[1] Tyypillisin hautalöydöistä tavattu ase on keihäs, joita on käytetty kahta eri tyyppiä, pisto ja heitto. Toinen yleinen ase lienee ollut kirves, sillä se on toiminut myös työkaluna. Ristiretkien alkaessa käytetyin kirvestyyppi oli niin sanottu partakirves, jossa terän ala-osa muodostaa ulokkeen jota kutsutaan parraksi. Jousilöydökset ovat vähäisiä johtuen siitä, että ne valmistettiin puusta. Nuolenkärkiä sen sijaan on löytynyt runsaasti. Kärjet valmistettiin raudasta tai luusta, joista jälkimmäistä lienee käytetty metsästyksessä. Miekat olivat suhteellisen harvinaisia ja niitä oli lähinnä varakkailla ratsujoukoilla. Kilvet valmistettiin tavallisimmin puusta ja nahasta, metalliset kilvenpalalöydökset ovat harvinaisia. Henrik Lättiläisen mukaan virolaiset hakkasivat kilpiään aseillaan ennen taisteluun ryhtymistä päästäkseen kiihottuneeseen tilaan.[3]

Laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rannikkomaakunnilla oli käytössään laivasto. Suurin ja merkittävin laivasto oli Saarenmaalla, jolla oli Henrik Lättiläisen mukaan 300 suurta laivaa. Tämä saattaa olla liioittelua sillä esimerkiksi Tanskaan vuonna 1203 hyökänneillä saarenmaalaisjoukoilla oli vain 16 laivaa. Kooltaan laivat olivat 20-30 metriä pitkiä ja 5-6 metriä leveitä. Miehistöä niissä oli keskimäärin 30. Tunnetuin laivaston tukikohta oli Sotasatama (viroksi Sottesattema) Hiidenmaalla. Se oli luonnonsatama, joka saatettiin sulkea viholliselta puisilla esteillä, tai upottamalla tielle omia laivoja.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Vilho Niitemaa: Baltian Historia. Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 951-30-9112-0.
  2. a b c d Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203.
  3. Aivar Kriiska ja Andres Tvauri: Viron esihistoria. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007. ISBN 9789517468794.