Villiinnytys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Villieläinten ylitysrakenne transkanada-moottoritiellä banffin kansallispuistossa, Kanada. Luontoystävälliset ylikulkut ja alikulkutiet ovat auttaneet palauttamaan suden, karhun, hirven ja muiden lajien yhteydet maisemaan.

Villiinnytys (engl. Rewilding) tai villiinnyttäminen on luonnonsuojeluperiaate, jonka tavoitteena on kunnostaa ekologisesti ihmisen toiminnan vaikutuksesta yksipuolistuneita luontoalueita. Villiinnytyksessä palautetaan luonnon prosesseja ja alueita lähemmäs niiden luonnollista tilaa. Toiminnalla pyritään tilanteeseen, jossa luontoarvojen ylläpito vaatii vähemmän ihmisten puuttumista aktiivisempiin ympäristönsuojelun muotoihin verrattuna. Pidemmällä aikavälillä tavoitteena on rajoittaa ihmisen puuttuminen luonnon toimintaan mahdollisimman vähäiseksi ja luoda passiivisesti hallittuja ekosysteemejä.[1][2] Villiinnytyksellä ei aina pyritä luonnon ennallistamiseen, sillä luonnolliset prosessit eivät ole täysin ennustettavissa.[2]

Villiinnytysprojekteissa on esimerkiksi rakennettu kulkuyhteyksiä erillisiksi pirstoutuneiden luonnontilaisten alueiden välillä ja suojeltu tai palautettu alueiden alkuperäisiä avainlajeja, kuten suurpetoja. Teorian mukaan avainlajien palauttaminen on keskeistä itsesäätelevän ja vakaan ekosysteemin luomiseksi. Saavutettu biologinen monimuotoisuuden taso on lähempänä sitä, mikä se oli ennen ihmisen vaikutusta edeltävää aikaa. Vuosien kuluessa villiinnytyksen periaate on kehittynyt dynaamiseksi toimintatavaksi, jossa pyritään tukemaan ekosysteemin toisiaan ylläpitäviä biologisia prosesseja.[2]

Historia ja tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villiinnytyksen taustalla ovat tutkimukset eristyneiden saarten ekologiasta ja suurten lihansyöjien ekologisesta roolista. Tutkimusten pohjalta kehitettiin menetelmä, jonka tavoitteena oli säilyttää toimivia ekosysteemejä ja vähentää biologisen monimuotoisuuden häviämistä.[3] Robert H. MacArthur ja Edward O. Wilson kiinnittivät vuonna 1967 julkaistussa The Theory of Island Biogeography -teoksessaan huomiota luonnonsuojelualueiden kokoon ja eristyneisyyteen. Liian pienet ja toisistaan eristetyt suojelualueet olivat alttiita lajiston sukupuutoille.[4] Vuonna 1987 julkaistu William D. Newmarkin tutkimus lajien sukupuutoista Pohjois-Amerikan kansallispuistoissa vahvisti ajatuksen.[5] Julkaisut herättivät keskustelua siitä, miten luontoa tulisi suojella.[6]

Maantieteilijä John Hintzin mukaan muotoutumassa olleen käsitteen taustalla oli myös norjalaisen Arne Næssin syväekologia-käsitteen vaikutus Yhdysvalloissa. Villiinnytyksen idea alkoi muotoutua ensin radikaalissa, kiistellyssä ja kapitalismia vastustaneessa Earth First! -ympäristöryhmässä.[7] Vuonna 1985 perustettiin Society for Conservation Biology -yhdistys, ja ympäristönsuojelijat alkoivat keskittyä luontotyyppien häviämisen ja pirstoutumisen estämiseen.[8] Terminä rewilding (engl.) esiintyi ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa.[9] Yhdysvaltalainen luonnonsuojelija Dave Foreman käsitteli ensimmäisenä villiinnytystä yhtenäisenä luonnonsuojelustrategiana artikkelissaa, joka julkaistiin vuonna 1992.[10]

Aktivistien mielestä jo luodut luonnonsuojelualueet eivät olleet riittäviä. Ne eivät estäneet lajien katoamista ja säilyttäneet riittävästi aitoa erämaata. Tavoitteeksi asetettiin toisiinsa yhteydessä olleiden laajojen suojelualueiden verkosto. Verkoston tuli olla riittävän kattava pitääkseen yllä luonnonmukaista ja kestävää biodiversiteettiä. Verkoston alueella tuli olla erilaisia ekosysteemityyppejä, ja lajien populaatioiden oli oltava riittävän suuria ja esiintymiseltään luonnonmukaisia. Alueilla tuli antaa tilaa luonnonmukaisille ekologisille ja evolutionäärisille prosesseille sekä häiriötekijöille. Näillä toimilla vahvistettaisiin luonnon kykyä sietää ihmisen toiminnan seurauksia. Alussa keskityttiin erityisesti suurpetojen merkittävään rooliin ekosysteemien ylläpitäjinä.[9]

Vuonna 1998 ympäristöbiologit Michael Soulé ja Reed Noss tarkensivat käsitettä. Soulén ja Nossin mukaan villiinnytyksessä oli kyse ennen muuta ydinsuojelualueista, alueiden välisistä kulkuväylistä ja suurien lihansyöjien palauttamisesta luontoon.[9] He kutsuivat tätä kolmen C:n periaatteeksi: cores, corridors, carnivores (engl.).[11]

Villiinnytyksen eri muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villiinnytys on vuosien kuluessa laventunut alkuperäisestä lähtökohdastaan kattokäsitteeksi, joka kuvaa useita erilaisia näkemyksiä ja toimintatapoja. Näitä ovat esimerkiksi troofinen, pleistoseeninen ja ekologinen villiinnytys.[2][9] Dolly Jørgensen määritteli vuonna 2014 villiinnytyksen tyypeiksi suuriin saalistajiin keskittyvän kolmen C:n periaatteen, pleistoseenisen villiinnytyksen, lajien palauttamisen eristetyille saarille, maiseman ennallistaminen palauttamalla eläinlajeja, maan tarkoituksellisen hylkäämisen tuotantokäytöstä ja vangittujen eläinten vapauttamisen takaisin luontoon.[11][12]

Troofinen villiinnytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi radiokaulapannan kanssa Yellowstonessa.

Troofinen villiinnytys on lähimpänä alkuperäistä villiinnytyksen käsitettä. Troofisella villiinnytyksellä pyritään alueen ravintoketjujen monipuolistamiseen ja rikastamiseen. Keinona on varsinkin alueen ekosysteemin ja eliöiden kannalta elintärkeiden puuttuvien avainlajien palauttaminen luontoon. Usein nämä avainlajit ovat suuria lihan- tai kasvinsyöjiä.[2] Teorian mukaisesti jokaisella ekosysteemillä on omat avainlajinsa. Jos avainlaji häviää, koko ekosysteemi on vaarassa romahtaa.[13] Esimerkiksi majava on joen ekosysteemin avainlaji. Majavien rakentamat padot luovat mikroekosysteemejä, jotka toimivat kalojen ja matelijoiden kutupaikoina. Majavien rakentamat padot luovat kosteikkoja kasveille, hyönteisille ja linnuille ja monipuolistavat jokiekosysteemiä huomattavasti.[14][15][16] Mikäli avainlaji on kuollut sukupuuttoon, voidaan joissain tapauksissa käyttää myös avainlajia läheisesti muistuttavaa lajia.[2]

Esimerkki suurten lihansyöjien vaikutuksesta ekosysteemiin on susien palauttaminen Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Sudet alkoivat hillitä suurten kasvinsyöjien populaatioita, jotka olivat aiemmin ylilaiduntaneet alueen luontoa. Aiemmin paikoillaan pysyneet kasvissyöjien laumat alkoivat liikkua puistossa ja muokata maaperää. Muutokset näkyivät koko luonnonpuiston ekosysteemissä.[17][18]

Ekologinen eli passiivinen villiinnytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Villihevosia Tšernobylin eristysalueella Ukrainassa. Alue on ääriesimerkki passiivisesta villiinnytyksestä. Ihmisten puuttuessa alueen lajisto on moninkertaistunut radioaktiivisuudesta huolimatta.[2]

Ekologisessa eli passiivisessa villiinnytyksessä pyritään lisäämään alueiden monimuotoisuutta päästämällä luonto hoitamaan itse villiinnytys. Passiivista villiinnytystä on käytetty esimerkiksi maatalouskäytöstä hylätyillä alueilla. Alueilla on kielletty metsästys, rajoitettu puuston hyötykäyttöä, poistettu esteitä biologisen levittäytymisen eli dispersaalin tieltä ja palautettu esimerkiksi alueelle luonnontilassa kuuluvat ajoittaiset tulvat.[2]

Pleistoseeninen villiinnytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pleistoseeninen villiinnytys on troofisen villiinnytyksen muoto, jossa ekosysteemeihin pyritään palauttamaan eläimiä, jotka jäljittelevät pleistoseenisen kauden megafaunan ympäristöön jättämiä jälkiä.[2] Esimerkki pleistoseenisesta villiinnytyksestä on tutkija Sergei A. Zimovin Koillis-Siperiaan perustama Pleistoseenin puisto, jossa hän on testannut mahdollisuutta palauttaa alueelle suuria laiduntajia ja petoeläimiä.[19]

Villiinnytys nykyaikaisena luonnonsuojelutyökaluna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikille villiinnytyksen muodoille on yhteistä käsitys siitä, että passiivinen alueiden suojelu ei riitä turvaamaa luontoa. Villiinnytyksestä onkin muotoutumassa luonnon- ja ympäristönsuojelun prosessityökalu. Muutoksia ja niiden vaikutusta pyritään seuraamaan ja analysoimaan. Tarvittaessa toimia muokataan jatkuvasti.[1][2]

Samalla on pyritty monimuotoistamaan ja laventamaan villiinnytyksen käsitettä. Pyrkimyksenä ei tarvitse olla täydellinen luonnontila. Tärkeintä on oikea suunta ja tavoite, biodiversiteetin rikastaminen. Angloamerikkalaisessa kielenkäytössä on pyritty tekemään ero luonnonmukaisen (engl. wildness) ja erämaan (engl. wilderness) välillä. Nykykäsityksen mukaan pyritään kohti ensinmainittua. Villiinnityksen keinoja voidaan käyttää monenlaisissa, myös kaupunkimaisissa ympäristöissä.[2][9] On myös opittu, että villiinnytysprojektien on tapahduttava aina yhteistyössä alueen yhteisön, asukkaiden ja laajemman yhteiskunnan kanssa. Villiinnytys ei voi sivuuttaa ihmisiä luontoa muokkaavana voimana.[2]

Villiinnytyksen osatekijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusimman tutkimuksen mukaan villiinnytysprojektien onnistumisen kannalta keskeistä on ravintoketjujen troofisen monimuotoisuuden, ekologian sattumanvaraisten häiriötekijöiden ja alueen dispersaalin eli biologisen levittäytymisen ennallistaminen ja tukeminen.[1][2]

Troofinen monimuotoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Troofinen monimuotoisuus on ympäristön ekosysteemien kannalta ensiarvoisen tärkeää. Monimuotoisuutta lisätään esimerkiksi metsästyskiellon kaltaisilla passiivisilla keinoilla, mutta myös tuomalla alueelle uudestaan sieltä kadonneita lajeja. Samalla luomaan kompensointimekanismeja, joilla korvataan peto- tai laidunvahinkoja alueen ihmisille.

Erityisesti suurikokoisilla kasvissyöjillä on merkittävä vaikutus ympäristön monimuotoisuuteen ruokailu- ja laiduntamistapojensa vuoksi. Suuret lihansyöjät pitävät näiden kasvissyöjien populaatiot kurissa. Lihansyöjien puuttuminen johtaa usein luonnon ylilaiduntamiseen ja ekosysteemin yksipuolistumiseen. Sekä suurten kasvissyöjien että lihansyöjien populaatiot ovat erityisen herkkiä ihmisen vaikutukselle. Molempien tai toisen puuttuminen kokonaan tai väheneminen voi johtaa kerrannaisvaikutuksiin koko alueella.[2]

Sattumanvaraiset häiriöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myrskytuhoja Wittgensteinin alueella Saksassa.

Satunnaisesti toistuvat metsäpalojen ja tulvien kaltaiset häiriötekijät ovat merkittäviä biodiversiteetin lähteitä. Villiinnytyksessä pyritään palauttamaan luonnonmukaiset satunnaiset häiriötekijät ja poistamaan ihmisen toistuva muokkaava vaikutus.

Ihmisen muokkaamissa ympäristöissä satunnaisten häiriöiden luoma luonnollinen uusiutuminen ja monimuotoistuminen pyritään usein poistamaan. Tämä saattaa johtaa entistä vakavampiin ekosysteemin häiriöihin, esimerkiksi aiempaa laajempiin metsäpaloihin tai tulviin. Häiriötekijöitä saatetaan pyrkiä korvaamaan säännöllisesti toistetuilla toimenpiteillä, mutta nämä johtavat usein säännöllisyytensä vuoksi monimuotoisuuden kaventumiseen. Esimerkiksi puiden raivaaminen myrskytuhojen jälkeen johtaa biodiversiteetin kaventumiseen kun metsistä poistetaan lahopuu.[2]

Dispersaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dispersaali on ensiarvoisen tärkeä mekanismi, joka estää liian suurien populaatioiden muodostumista, ohjaa lajien välistä kilpailua, ehkäisee monimuotoisuuden häviämistä ja varmistaa geenien vaihtumisen populaatioiden välillä. Villiinnyttämisessä pyritään poistamaan levittäytymisen esteitä alueiden välillä. Toinen tavoite on vähentää peltojen tai talousmetsän kaltaisia yksipuolisia ympäristöjä. Keinoja voivat olla yhtä hyvin suuret alueita yhdistävät kulkuväylät kuin pienimuotoiset hyönteisiä suosivat pensaikot.[2] Tyypillinen osa villiinnyttämishanketta on esimerkiksi veden virtauksen vapauttaminen alueella. Patojen poisto on yleensä ensimmäinen vaihe joen ekosysteemien villiinnytyksessä. Joissain projekteissa palautetaan joen pohjan kivikkoa ja luodaan virtaukseen hidasteita, jotka puuttuvat ihmisen muokkaamasta uomasta. Villiinnytyshankkeessa voidaan myös rakentaa yhteyksiä luontoalueiden välille, joiden välissä kulkee esimerkiksi ihmisen rakentama este, kuten peltoalue tai autotie.lähde?

Merkittäviä villiinnytysprojekteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

800 ja 1150 villiinnytettyä konik-hevosta elää Oostvaardersplassenissa, missä on 56 km² vissiinnytyshanke Alankomaissa

Sekä ruohonjuuritason ryhmät että suuret kansainväliset suojelujärjestöt ovat sisällyttäneet villiinnytyksen elementtejä hankkeisiin suurten erämaiden erämaa-alueiden, niiden välisten käytävien (tai yhteyksien) ja suurpetojen, lihansyöjien tai avainlajien suojelemiseksi ja palauttamiseksi. Esimerkkejä hankkeista:[20]

  • Yellowstone to Yukon Conservation Initiative Pohjois-Amerikassa (tunnetaan myös nimellä Y2Y)
  • Entistä rautaesirippua pitkin rakennettu European Green Belt
  • Rajat ylittävät hankkeet, mukaan lukien Peace Parks Foundation rahoittamat eteläisen Afrikan hankkeet
  • Ekologiseen kunnostamiseen keskittyvät hankkeet, mukaan lukien Gondwana Link
  • Alkuperäisen kasvuston palauttaminen Lounais-Australiassa
  • Kuivan trooppisen metsän ja sademetsän palauttaminen Costa Ricassa (Area de Conservacion Guanacaste).

Pohjois-Amerikassa merkittävä hankke pyrikii palauttamaan tasankojen preerialuontoa. [21] American Prairie -säätiö on villiinnyttanyt takaisin luontoon biisoneita yksityisillä mailla Missouri Breaksin alueelle Montanan pohjoisosassa. Patojen poisto on johtanut monien jokijärjestelmien palauttamiseen Tyynenmeren luoteisosassa.

Australiassa on perustettu Rewilding Australia organisaatio, joka aikoo palauttaa useita mantereelta hävitettyjä pussieläimiä, kuten pussinäädän ja Tasmanian paholaisen, sekä muita australialaisia eläimiä.

Hankkeita Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Visentti eli euroopan biisoni ( Bison bonasus ); Euroopan suurin elävä maaeläin. Visentit metsästettiin sukupuuttoon luonnosta vuonna 1927; 1900-luvun puolivälissä ja 2000-luvun alkupuolella biisoneita on palautettu takaisin luontoon. Visentti on lähes 2 metriä korkea ja painaa jopa 1000 kg. [22]

1980-luvulla Alankomaiden hallitus aloitti alkuperäisiä kadonneita lajeja korvaavien lajien tuomisen Oostvaardersplassenin luonnonsuojelualueelle niittyekosysteemin luomiseksi. [23] [24] Vaikka hankkeen päämääriä ja aikomuksia ei nimenomaisesti mainittu villiinnytyksenä, ne kuitenkin vastasivat villiinnytyksen periaatteita. Aluetta pidetään jossain määrin kiistanalaisena, koska sieltä puuttuvat luonnolliset suurpedot ja alkuperäinen megafauna, kuten susi, karhu, ilves, hirvi, villisika ja visentti.

1980-luvulta lähtien Yhdistyneeseen kuningaskuntaan on istutettu 8,5 miljoonaa puuta Moiran ja Donisthorpen kylien ympärillä sijaitsevalle alueelle. Alue on nimeltään The National Forest eli kansallismetsä. [25] Etelä-Yorkshiressä on alkamassa uusi, suurempi metsänistutushanke, jonka tarkoituksena on istuttaa 50 miljoonaa puuta, nimeltään The North Forest eli Pohjoinen metsä. [26]

Vuonna 2011 perustettiin Rewilding Europe -verkosto, jonka tavoitteena on villiinnyttää miljoona hehtaaria maata kymmenellä alueella. Tavoiteeseen lukeutuvat läntinen Iberian niemimaa, Velebit, Karpaatit ja Tonavan suisto vuoteen 2020 mennessä. Nämä alueet sisältävät laajoja hylättyjä viljelymaita. [27] Nykyisissä hankkeissa käytetään lajeja, jotka ovat edelleen läsnä Euroopassa, kuten pantteri-ilves, ilves, susi, euroopan sakaali, karhu, gemssi, espanja vuorikauris, visentti, saksanhirvi, hanhikorppikotka, munkkikorppikotka, pikkukorppikotka, suuri valkoinen pelikaani. Alkukantaisia hevos- ja nautarotuja käytetään korvaamaan sukupuuttoon kuolleita tarpaaneja ja alkuhärkiä. Vuodesta 2012 lähtien Rewilding Europe on osallistunut Tauros-ohjelmaan, jonka tavoitteena on luoda alkuperäiskarjan villien esi-isien alkuhärän fenotyyppi kasvattamalla valikoivasti olemassa olevia eläimiä. [28] Joissain hankkeissa käytetään myös kesyjä aasialaista kantaa olevia vesipuhveleita laiduntajina sukupuuttoon kuolleen Euroopan vesipuhvelin tilalla.

Visenttien historiallinen alue.
  Holoseenin aikainen levinneisyysalue
  Keskiaikainen levinneisyysalue

  1900 luvun alun levinneisyysalue

Yksi ikonisista avainlajeista Rewilding Europen projekteissa on euroopan suurin maaeläin visentti, joka kuoli luonnosta sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Visenttejä on palautettu luontoon useilla Rewilding Europen villiinnytysalueilla eri puolilla Eurooppaa sen vanhoilla levinneisyysalueilla muun muassa Espanjassa, Romaniassa ja Puolassa. Villiinnytyksen avulla visentti on saatu elvytettyä takaisin sukupuuton partaalta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Radhika Agarwal: When conservation isn’t enough: rewilding lost ecosystems Science in the News. 2.5.2019. Harvard University. Arkistoitu 6.2.2020. Viitattu 12.8.2020. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p Andrea Perino, Henrique M. Pereira, Laetitia M. Navarro, Néstor Fernández, James M. Bullock, Silvia Ceaușu: Rewilding complex ecosystems. Science, 26.4.2019, nro 6438. American Association for the Advancement of Science. PubMed:31023897. doi:10.1126/science.aav5570. ISSN 0036-8075. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  3. Gammon, Andrea Rea: ”Luku 6.1: Wilderness rewilding: rewilding's origins”, "Not Lawn, Nor Pasture, Nor Mead": Rewilding and the Cultural Landscape, s. 148–151. ProefschriftMaken, 2018. ISBN 978-94-6295-843-2.
  4. MacArthur, Robert H.; Wilson, Edward O. (1967), The Theory of Island Biogeography, Princeton, New Jersey: Princeton University Press
  5. Newmark, William D. (29 January 1987), A Land-Bridge Island Perspective on Mammalian Extinctions in Western North American Parks, Nature, 325, 432
  6. Quammen, David (1996), The Song of the Dodo: Island Biogeography in an Age of Extinctions, New York: Simon & Schuster
  7. Gammon, Andrea Rea: ”Luku 5: Rewilding's meanings”, Not Lawn, Nor Pasture, Nor Mead: Rewilding and the Cultural Landscape, s. 148. ProefschriftMaken, 2018. ISBN 978-94-6295-843-2.
  8. Quammen, Song of the Dodo, pp. 443-446.
  9. a b c d e Johns, David: History of rewilding: ideas and practice Rewilding. 2019. Cambridge University Press. Viitattu 12.8.2020. (englanniksi)
  10. David J. Spiering: Rewilding North America, A Vision for Conservation in the 21 st Century Dave Forman . Rewilding North America, A Vision for Conservation in the 21 st Century. Island Press. 297 paper. 2004. ISBN: 1-55963-061-2.. Natural Areas Journal, 2006-04, nro 2, s. 223–225. doi:10.3375/0885-8608(2006)26[223:RNAAVF]2.0.CO;2. ISSN 0885-8608. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  11. a b Dolly Jørgensen: Rethinking rewilding. Geoforum, 2015-10, nro 65, s. 482–488. doi:10.1016/j.geoforum.2014.11.016. Artikkelin verkkoversio.
  12. Gammon, Andrea Rea: ”Luku 5: Rewilding's meanings”, Not Lawn, Nor Pasture, Nor Mead: Rewilding and the Cultural Landscape, s. 125–129. ProefschriftMaken, 2018. ISBN 978-94-6295-843-2.
  13. Payton, Ian & Fenner, M. & Lee, W.G.: Keystone Species: The Concept and its Relevance for Conservation Management in New Zealand.. Science for Conservation, 2002, s. 5-29. Artikkelin verkkoversio.
  14. Elizabeth Stewart-Severy: Beavers Work Hard For River Ecosystems www.aspenpublicradio.org. Viitattu 12.8.2020. (englanniksi)
  15. Małgorzata Strzelec, Katarzyna Białek, Aneta Spyra: Activity of beavers as an ecological factor that affects the benthos of small rivers - a case study in the Żylica River (Poland). Biologia, 2018-06, nro 6, s. 577–588. doi:10.2478/s11756-018-0073-y. ISSN 0006-3088. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  16. Pollock, Michael & Jordan, Chris & Wheaton, Joe & Bouwes, Nick & Stella, John: Role of Beaver in Stream Ecosystems: Overview of beaver life history and habitat requirements (PDF) fws.gov. Arkistoitu 29.11.2020.
  17. How reintroducing wolves helped save a famous park www.bbc.com. Viitattu 12.8.2020. (englanniksi)
  18. Mark S Boyce: Wolves for Yellowstone: dynamics in time and space. Journal of Mammalogy, 10.10.2018, nro 5, s. 1021–1031. doi:10.1093/jmammal/gyy115. ISSN 0022-2372. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  19. S. A. Zimov: ESSAYS ON SCIENCE AND SOCIETY: Pleistocene Park: Return of the Mammoth's Ecosystem. Science, 6.5.2005, nro 5723, s. 796–798. doi:10.1126/science.1113442. ISSN 0036-8075. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  20. Fraser, Caroline (2009), Rewilding the World: Dispatches from the Conservation Revolution, New York: Metropolitan Books, pp. 32–35, 79–84, 119–128, 203–240, 326–330, 303–312
  21. Manning, Richard (2009), Rewilding the West: Restoration in a Prairie Landscape, Berkeley: University of California Press
  22. Return of the European Bison The Guardian. Viitattu 10.5.2017.
  23. Cossins, Daniel (1 May 2014). "Where the Wild Things Were". The-Scientist.com.
  24. Kolbert, Elizabeth (December 24, 2012). "Dept. of Ecology: Recall of the Wild". The New Yorker. pp. 50–60.
  25. Vidal, John: How Millions of Trees Brought a Broken Landscape Back to Life Environment. 7.8.2016. The Guardian. Viitattu 10.10.2019. (englanniksi)
  26. The Northern Forest, Our Vision About Us. The Woodland Trust. Viitattu 10.10.2019. (englanniksi)
  27. The Foundation ((Arkistoitu – Internet Archive)) About Us. Rewilding Europe. Viitattu 10.10.2019.
  28. "The comeback of the European icon" News. 8.11.2012. RewildingEurope.com. Viitattu 10.10.2019. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Foreman, Dave (2004). Rewilding North America: A Vision for Conservation in the 21st Century, Island Press.
  • Fraser, Caroline (2010). Rewilding the World: Dispatches from the Conservation Revolution, Picador.
  • MacKinnon, James Bernard (2013). The Once and Future World: Nature As It Was, As It Is, As It Could Be, Houghton Mifflin Harcourt.
  • Monbiot, George (2014). Feral: Rewilding the Land, the Sea, and Human life, Penguin.
  • Tree, Isabella (2018), Wilding: The Return of Nature to a British Farm, Picador,
  • Wilson, Edward Osborne (2017). Half-Earth: Our Planet's Fight for Life, Liveright (W.W. Norton).
  • Wright, Susan (2018). SCOTLAND: A Rewilding Journey, Wild Media Foundation.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Luonnon Villiinnytysyhdistys

Villiinnytyshankkeita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]