Ville Pankko
Ville Ignatius Pankko (vuoteen 1935 Bang, 17. joulukuuta 1883 Sääksmäki – 18. marraskuuta 1988 Malmö[1]) oli suomalainen varatuomari, joka toimi Etsivän keskuspoliisin ja sen seuraajan Valtiollisen poliisin apulaispäällikkönä vuosina 1923–1944. Hän oli sekä EK:n että Valpon kakkosmies, jonka vastuulla olivat tutkijatoiminta ja juridiset kysymykset.[1] Pankko pakeni jatkosodan jälkeen Ruotsiin, jossa hän asui kuolemaansa saakka.
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sääksmäen Kuurilassa syntyneen Pankon vanhemmat olivat talollinen Evert Wilhelm Bang ja Vilhelmina Juhontytär.[2] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1904, ja opiskeli Helsingin yliopistossa suorittaen oikeustutkinnon 1916 ja ylemmän hallintotutkinnon 1917. Varatuomarin arvon Pankko sai 1920. Sisällissodan jälkeen hän toimi valtiorikosoikeuden jäsenenä Riihimäellä, kunnes aloitti tuomarin viransijaisuuksia tehtyään Etsivän keskuspoliisin palveluksessa vuonna 1921. Pankko oli aluksi Terijoen Kellomäellä tutkijatoimiston päällikkönä ja 1923 lähtien Helsingissä vanhempana apulaispäällikkönä. EK:n muututtua Valtiolliseksi poliisiksi 1938 Pankko nimitettiin apulaispäälliköksi, jota tehtävää hän hoiti jatkosodan loppuun saakka.[1]
1920–1930-luvuilla Pankko toimi tehtävässään muun muassa EK:n päällikön Esko Riekin lainopillisena neuvonantajana vasemmistolaisia järjestöjä lakkautettaessa.[3] Vuonna 1923 Pankko oli EK:n edustajana niin sanotussa suuressa kommunistijutussa,[4] ja 1936 hän laati pääministeri T. M. Kivimäen tilaaman muistion Kominternin toiminnasta Suomessa.[5] Kommunistien lisäksi se leimasi yhteiskunnallisesti vaarallisiksi myös muita vasemmistolaisia kansalaisjärjestöjä sekä jopa monia oikeistolaisia, mikä aiheutti poliittiseen kriisin ja kaatoi Kivimäen hallituksen.[6]
Sotavuosina Pankolla oli EK:n muun johdon tapaan erittäin läheiset suhteet natsi-Saksan turvallisuuspoliisiin Sicherheitsdienstiin. Marraskuussa 1942 Valpo lähetti Tallinnan Gestapolle 27 Saksasta saapunutta pakolaista, vaikka Väinö Tanner oli hallituksen edustajana kieltänyt Pankkoa panemasta toimenpidettä käytäntöön.[7] Pankko oli myös henkilökohtaisesti vahvistanut Maria-Emma Schul-Martinin luovutuksen, vaikka Riekki oli aikaisemmin omassa muistiossaan arvellut, ettei siihen ole laillista oikeutta.[8]
Moskovan välirauhan jälkeen Pankko ja yksitoista muuta Valpon virkailijaa pakeni perheineen Ruotsiin matkustaen Raumalta virolaispakolaisten veneessä 24. syyskuuta 1944. Hän sai turvapaikan kerrottuaan pelkäävänsä Neuvostoliiton miehitystä ja suomalaisten kommunistien kostotoimia. Pankko ei maininnut ruotsalaisille mitään yhteistyöstään natsi-Saksan turvallisuuspoliisin kanssa.[9] Pankon lisäsi Ruotsiin pakenivat EK:n henkilökunnasta muun muassa päällikkö Arno Anthoni, esittelijä Aarne Kauhanen, Kuopion osaston päällikkö Rusko Sihvonen, ylietsivä Arvid Ojasti ja etsivä Erik Jaarma.[10]
Ruotsissa Pankko työskenteli Kalmarissa toimineessa panimossa,[9] ja asui Malmössä, jossa hän kuoli 104-vuotiaana marraskuussa 1988.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Kuolleita : Varatuomari Ville Pankko. Helsingin Sanomat, 2.12.1988, s. 24. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 13.10.2018.
- ↑ Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1900–1907 (PDF) (s. 108) 25.8.2012. Helsingin yliopisto. Viitattu 13.10.2018.
- ↑ Hall, Mari: Rikkomaton koulurauha : Etsivä keskuspoliisi, kansakoululaitos ja kommunistinen varhaisnuorisotoiminta 1928–1934, s. 52. (pro gradu -tutkielma). Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Suuri kommunistijuttu Turun hovioikeudessa. Iltalehti, 9.11.1923, nro 261, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.5.2021.
- ↑ Selin, Sakari: Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko : nuoret sodassa Hitleriä vastaan, s. 144. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2011. ISBN 978-952-99991-6-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Selén, Kari: ”Tasavalta hakee suuntaa”, Suomi 75 : itsenäisen Suomen historia 2, s. 269. Helsinki: Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35515-9-8.
- ↑ Sana, Elina: Kuoleman laiva S/S Hohenhörn : juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa, s. 147. Helsinki: WSOY, 2004 (1. painos 1979). ISBN 951-02921-8-4.
- ↑ Sana, Elina: Luovutetut : Suomen ihmisluovutukset Gestapolle, s. 161–165. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-02797-5-7.
- ↑ a b Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet : Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944, s. 306, 319. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-12150-1-1.
- ↑ Westerlund, Lars: Itsetehostuksesta nöyryyteen : suomensaksalaiset 1933–46, s. 261, 269. Helsinki: Kansallisarkisto, 2011. ISBN 978-951-53337-3-5. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)