Viimeinen ritari
| Viimeinen ritari | |
|---|---|
| Le chevalier de Maison-Rouge | |
| Ohjaaja | Albert Capellani |
| Käsikirjoittaja | Albert Capellani |
| Perustuu | Alexandre Dumas vanhemman romaaniin Le chevalier de Maison-Rouge (1845) |
| Kuvaaja | Louis Forestier |
| Pääosat | Paul Escoffier, Marie-Louise Derval, Léa Piron, Georges Dorival, Georges Flateau, Henri Rollan |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Ranska |
| Tuotantoyhtiö | Pathé Frères |
| Ensi-ilta |
27. heinäkuuta 1914 (Ranska) 26. helmikuuta 1917 (Suomi) |
| Kesto | 2265 metriä (109 min.) |
| Alkuperäiskieli | mykkäelokuva |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| AllMovie | |
Viimeinen ritari (ransk. Le chevalier de Maison-Rouge) on vuonna 1914 valmistunut ranskalainen mykkäelokuva. Alexandre Dumas vanhemman romaaniin perustuvan historia-aiheisen seikkailuelokuvan on ohjannut Albert Capellani.
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan vallankumouksen jälkeen kuningatar Marie Antoinette odottaa kohtaloaan vankilassa. Maison Rougen ritari laatii suunnitelman hänen vapauttamisekseen. Apuna toimivat Dixmer ja tämän vaimo Geneviève, ritarin sisar. Eräänä iltana partio pysäyttää Genevièven. Hänet pelastaa nuori republikaani Maurice Lindey, joka rakastuu naiseen. Maurice joutuu mukaan rojalistien salajuoneen, joka epäonnistuu ratkaisevalla hetkellä. Toisella yrittämällä Maison Rougen ritari saa surmansa, Geneviève tuomitaan kuolemaan ja myös Maurice päätyy vankilaan. Hänen ystävänsä Lorin uhrautuu ja auttaa heidät pakoon.[1]
Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Paul Escoffier | … | Maison Rougen ritari |
| Marie-Louise Derval | … | Geneviève Dixmer |
| Léa Piron | … | Marie Antoinette |
| Georges Dorival | … | Dixmer |
| Georges Flateau | … | Lorin |
| Henri Rollan | … | Maurice Lindey[2] |
Tuotanto ja vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yllättäviin juonenkäänteisiin perustuvan pukudraaman ansiona oli laaja ja nimekäs näyttelijäkunta. Poikkeuksellisesti myös sivuosien esittäjät oli nimetty.[3] Kamera pysyy paikallaan ja liike tapahtuu taidokkaasti lavastetun kuvan syvyyssuunnassa. Näyttelijätyöskentely on teatraalista, mutta yleensä tarkkaan suunniteltua ja välttää suuria eleitä.[4] Elokuvaan on laadittu alkuperäisteoksesta poikkeava onnellinen loppu[3].
Brittiläinen The Bioscope -lehti kutsui Viimeistä ritaria mestariteokseksi ja ylisti varsinkin sen lavastusta ja näyttelemistä[5]. Capellanin elämäkerturin Christine Leteuxin mukaan elokuva ei kohoa ohjaajan parhaiden teosten kuten Germinalin (1913) tai Quatre-vingt-treizen (1914, julkaistu 1921) joukkoon[3].
Viimeistä ritaria esitettiin Suomessa kevättalvella 1917. Sen ruotsinkielinen nimi oli aluksi käännetty muotoihin Viimeinen aatelismies ja Viimeinen kavaljeeri. Mainoskampanjassa korostettiin autenttista lavastusta ja tunnettuja naisnäyttelijöitä. Pituutensa vuoksi elokuva oli jaettu kahteen osaan.[6][7][8][9][10]
Restaurointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuva on restauroitu Ranskan elokuva-arkistossa säilyneen negatiivin pohjalta vuonna 2010. Välitekstit on luotu uudelleen Ruotsin elokuvasensuurin arkiston perusteella ja filmi on värjätty negatiivin merkintöjen mukaan.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Le Chevalier de Maison-Rouge Filmographie Pathé. Arkistoitu 27.2.2019. Viitattu 26.2.2019.
- ↑ Le Roy, Éric: Filmographie. 1895. Mille huit cent quatre-vingt-quinze, 2012, nro 68, s. 241–276. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c Leteux, Christine: Albert Capellani: Pioneer of the Silent Screen, s. 49–50. Lexington: The University Press of Kentucky, 2015. ISBN 978-0-8131-6643-8.
- ↑ Sous la Terreur À voir – à lire. Viitattu 26.2.2019.
- ↑ Il Cinema Ritrovato. Catalogo 2010 Il Cinema Ritrovato. Viitattu 26.2.2019.
- ↑ Elokuvateatteri Esplanadin ilmoitus. Hufvudstadsbladet, 25.2.1917, s. 6. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Elokuvateatteri Esplanadin ilmoitus. Helsingin Sanomat, 25.2.1917, s. 5. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Elokuvateatteri Esplanadin ilmoitus. Uusi Suometar, 25.2.1917, s. 3. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Elokuvateatteri Petitin ilmoitus. Tampereen Sanomat, 25.3.1917, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Biograferna. Tammerfors Aftonblad, 26.3.1917, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Catalogue des restaurations et tirages de la Cinémathèque Francaise La Cinémathèque française. Viitattu 26.2.2019.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Viimeinen ritari Internet Movie Databasessa (englanniksi)