Vesihuoltolaki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vesihuoltolaki (SDK 119/2001[1], ruots. lag om vattentjänster[2]) on vuonna 2001 säädetty Suomen laki, jonka tavoitteena on turvata sellainen vesihuolto, että kohtuullisin kustannuksin on saatavissa riittävästi terveydellisesti ja muutoinkin moitteetonta talousvettä sekä terveyden- ja ympäristönsuojelun kannalta asianmukainen viemäröinti. Laki määrittelee vesihoitolaitoksen laitoksena, joka huolehtii yhdyskunnan vesihuollosta sekä vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella aluetta, jolla vesihuoltolaitos huolehtii vesihuollosta.

Vesihuoltolaitosten toiminta-alueiden tulee kattaa alueet, joilla kiinteistöjen liittäminen vesihuoltolaitoksen vesijohtoon tai viemäriin on tarpeen asutuksen määrän tai laadun vuoksi. Vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella oleva kiinteistö on liitettävä laitoksen vesijohtoon ja viemäriin.

Vapautus liittämisvelvollisuudesta on myönnettävä, jos: 1) liittäminen verkostoon muodostuisi kiinteistön omistajalle tai haltijalle kohtuuttomaksi, kun otetaan huomioon liittämisestä aiheutuvat kustannukset, vesihuoltolaitoksen palvelujen vähäinen tarve tai muu vastaava erityinen syy; 2) vapauttaminen ei vaaranna vesihuollon taloudellista ja asianmukaista hoitamista vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella; Vapautuksen edellytys on lisäksi se että jätevedenkäsittely voidaan hoitaa asianmukaisesti sekä että kiinteistöllä on tarpeeksi hyvälaatuista talousvettä.

Käytännössä vapautuksen saavat vain kiinteistöt kantovedellä.

Korkein hallinto-oikeus on todennut, että laissa tarkoitettua kohtuuttomuutta arvioitaessa on otettava huomioon erityisinä syinä lähinnä liittymän rakentamiskustannuksiin ja muodostuvan jäteveden vähäiseen määrään tai muuhun näihin verrattavaan objektiivisesti havaittavissa olevaan seikkaan liittyvät syyt. Lainkohdassa tarkoitetun kohtuuttomuuden arviointia ei voida perustaa yksinomaan kiinteistön omistajan tai haltijan henkilöön liittyviin subjektiivisiin syihin. Kunnan ympäristöviranomaisten myöntämät vapautukset ovat näistä syistä kumottu.

Vesihuoltolaitoksen tulee määrätä jokaista verkostoonsa liitettävää kiinteistöä varten liittämiskohdat, joiden tulee sijaita kiinteistön välittömässä läheisyydessä. Käytännössä on katsottu, että tämä etäisyys on enintään 20 metrin päässä tontin tai rakennuspaikan rajasta kaavoitetuilla alueilla sekä 100 metriä haja-asutusalueella, joskaan laissa ei ole mitään tarkkaa metrimäärää.

Jos vesihuoltolaitoksen rakentamassa verkossa haja-asutusalueella on liian vähän, liittyjiä voidaan pakottaa sellaisia kiinteistöjä liittymään, joilla ei objektiivisesti ole tarvetta vesihuoltolaitoksen palveluille siksi, että niiden poisjäänti vaarantaa vesihuollon taloudellista ja asianmukaista hoitamista vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella.

Vesihuoltolaitoksen talous saa näin ollen lain suojan mutta kiinteistönomistajan taloutta se ei suojaa.

Vesihuoltolakia on muutettu 1/9-2014. Laissa on määrättyjä lievennyksiä liittymisvelvoitteeseen. Kesämökit ilman vesikäymälää ja kiinteistöt joissa on asetusten mukaiset investoinnit vapautetaan liittymisvelvoitteesta. Liittymisvelvoite kuitenkin säilyy alueilla joilla toiminta-alue oli voimassa1/9-2014. Tämä velvoite säilyy 31/12-2018 saakka.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vesihuoltolaki Finlex. Suomen oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 10.4.2017.
  2. Lag om vattentjänster Finlex. Suomen oikeusministeriö ja Edita Publishing Oy. Viitattu 10.4.2017. (ruotsiksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]