Vesiheinikon jako

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vesiheinikon jako oli ennen vuotta 1903 usein tarpeelliseksi katsottu toimi, jossa vesialueeseen kuuluvat heinikot ja kaislikot jaettiin osakkaiden kesken. Näin toimittiin siitä huolimatta, että vesialueet isojakoa toimitettaessa jäivät yhteisiksi. Tavallisesti vesiheinikon jako oli tarkoitettu toistaiseksi voimassa olevaksi, eikä sillä haluttu vaikeuttaa myöhemmin suoritettavaa vesialueen lopullista jakoa. Myös suonkuivaushankkeen tai järvenlaskun avulla muodostuneet heinikot jaettiin usein ensin väliaikaisesti ennen lopullista vesijätön jakoa. Väliaikaisesta vesiheinikon jaosta säädettiin vuoden 1848 maanmittausohjesäännössä. Säädös mahdollisti myös lopullisen jaon suorittamisen heti, jolloin jaon tuli tapahtua isojaosta säädetyllä tavalla. Vuoden 1902 vesioikeuslaki ei enää sisältänyt säännöstä vesiheinikon jaosta, vaan se määräsi, että vesialuetta jaettaessa järvirehut otettiin huomioon etuna ja niiden hallinta siirtyi alueen mukana.[1] Isojaon tai halkomisen yhteydessä voitiin vesialue ja vetinen maa jättää myös toistaiseksi jakamatta.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Iso tietosanakirja. Osa 15, palstat 355–356, hakusana vesiheinikkojen jako. Helsinki: Otava, 1939.
  2. Tietosanakirja. Osa 10, hakusana vesiheinikkojen jako. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1919. Tietosanakirjan verkkoversio (viitattu 31.12.2015).