Velvollisuus (filosofia)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Velvollisuus tarkoittaa filosofisena käsitteenä sellaista toimintaa tai toiminnasta pidättymistä, joka perustuu lakiin, moraalisääntöön, normiin, sitoumukseen tai tapaan. Perusteena voi olla juridinen laki (legaalinen velvollisuus) tai moraalinen laki (moraalinen velvollisuus). Velvollisuuden filosofinen tutkimus kuuluu normiteorian eli deontologian piiriin.[1][2]

Velvollisuudet jaetaan positiivisiin velvollisuuksiin, joissa on velvollisuus suorittaa jokin teko, ja negatiivisiin velvollisuuksiin, joissa on velvollisuus jättää jotakin tekemättä. Toinen jaottelutapa on erottaa velvollisuudet itseä kohtaan ja toisia kohtaan. Velvollisuusnormien perusteleminen on etiikan keskeinen ongelma. Jonkin teon nimeäminen velvollisuudeksi voi perustua esimerkiksi utilitarismiin tai velvollisuusetiikkaan. Utilitarismi pitää tekoa velvollisuutena, jos teon seuraukset ovat arvokkaampia kuin minkään muun tilanteessa mahdollisen teon seuraukset. Velvollisuusetiikan mukaan velvollisuudet tai ainakin muutamat niistä perustuvat itse tekojen ominaisuuksiin, eivätkä tekojen seurausten arvoon.[2]

Velvollisuus on vieras ja vähämerkityksinen Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajattelussa. Se tuli keskeiseksi käsitteeksi stoalaisten vaikutuksesta. Sen asema on keskeinen myös roomalaisessa filosofiassa (esimerkiksi Cicerolla) ja juutalais-kristillisessä ajattelussa, jossa velvollisuuksia pidetään Jumalan käskyinä. Velvollisuus tarkoitti varhemmin kutsumuksen, säädyn tai tilanteen henkilölle asettamaa tehtävää, myöhemmin sillä tarkoitettiin kaikkea oikeudellisen tai moraalisen lain edellyttämää toimintaa.[1][2]

Immanuel Kant korosti, että vaatimus velvollisuuden täyttämiseen on ehdoton. Hänestä vain velvollisuudentunnosta tehdyt teot ovat moraalisesti arvokkaita. Tällöin henkilö toimii vastoin mielihaluaan ja pakottaa itsensä toimimaan velvollisuuden mukaisesti. Kantin mukaan teolla ei ollut moraalista arvoa, jos se tapahtui pakosta, sattumalta tai luontaisen taipumuksen mukaisesti. Kant ei kuitenkaan kiellä sellaisen teon luontaista arvoa.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
  2. a b c d Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.