Valaisin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keraaminen pöytävalaisin lukulamppuna.
Katuvalaisin Kapkaupungissa.
Pankkiirilamppu kehitettiin Yhdysvalloissa 1909.[1]
Nivelvartinen anglepoise-työvalaisin vuodelta 1932.
Louis Poulsenin valmistama ja Poul Henningsenin suunnittelema kattovalaisin PH Kontrast. Oikeassa alakulmassa myös Wilhelm Wagenveldin Bauhaus-pöytävalaisin.

Valaisin on keinovaloa tuottava laite, jota käytetään sisä- ja ulkotilojen ja yksittäisten kohteiden valaistukseen etenkin silloin, kun luonnonvaloa eli auringonvaloa ei ole tarpeeksi saatavissa. Nykyisin valaisimella tarkoitetaan lähes aina sähköllä toimivaa valonlähdettä, mutta valaisimia ovat myös perinteinen öljylamppu ja kaasulamppu sekä niitäkin vanhemmat kynttilä, soihtu ja päre.[2]

Sähkövalaisin on yleensä yhden tai useamman vaihdettavan lampun eli polttimon pidike, joka voi olla varustettu valon suuntaa ohjaavalla varjostimella tai heijastimella sekä virtakytkimellä ja mahdollisesti siihen liittyvällä valon määrää säätelevällä himmentimellä. Siirreltävissä tai käyttäjän ulottuville asennetuissa valaisimissa kytkimet ja säätimet ovat valaisimen rungossa tai virtajohdossa, kattovalaisimissa seinäkytkiminä. Joissakin nykyajan LED-valaisimissa valoa tuottava elementti ei ole vaihdettavissa vaan kiinteä osa valaisinta.

Nykyaikaiset sähkövalaisimet ulottuvat pienistä henkilökohtaisista valaisimista (taskulamppu, otsalamppu yms.) ja koristevalaisimista (esim. kausivalot) suuriin ja tehokkaisiin ulkovalaisimiin, kuten katuvaloihin ja urheilustadionien valaistusjärjestelmiin. Omia säätä ja tärinää kestäviä erikoisvalaisimia käytetään muun muassa erilaisissa tieliikenteen ajoneuvoissa sekä ilmailussa ja merenkulussa: kulkusuuntaan kohdistetut, valkoista valoa tuottavat ajovalot ovat varsinaisia valaisimia, kun taas muihin suuntiin näyttävät, usein muunväriset valot pikemminkin varoitusvaloja tai merkinantolaitteita. Teatteri- ja muissa esityksissä sekä valo- ja elokuvauksessa käytettävät valaisimet ovat omia erikoistuotteitaan, samoin kuin erilaisissa tieteellisissä sovelluksissa ja hoitotyössä käytettävät valonlähteet, kuten kasvivalot tai hammaslääkärin valaisimet.[3]

Häikäisysuojaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvä valaisin antaa valoa katseen kohteeseen, mutta ei häiritsevän paljon muualle, varsinkaan suoraan katsojan silmiin. Valaisimen muotoilussa otetaan huomioon tämä häikäisysuojaus joko valoa hajottavilla varjostimilla tai opaalikuvuilla tai valon suuntaa rajaavilla elementeillä, kuten ritilöillä.[4] Tehokas keino häikäisyn estämiseen on myös epäsuora valaistus, jossa valaisimet on suunniteltu valaisemaan pehmeästi seinän, katon tai valaisimen oman suurehkon heijastuspinnan kautta[5].

Sähkövalaisinten muotoiluhistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset sähkövalaisimet myötäilivät niitä ennen käytettyjen öljy- ja kaasuvalaisimien muotoilua niin, että kirkkaan valopisteen muodostava hehkulamppu saatettiin jättää joka suuntaan avoimeksi ja häikäiseväksi, vaikka valoteho oli moninkertainen entiseen verrattuna. Toisessa ääripäässä hehkulamppu saatettiin peittää liiaksikin erilaisin kuvuin ja varjostimin, jolloin valotehoa meni hukkaan. Vasta vähitellen opittiin valoteknisiä perusasioita ja keskityttiin valaisinten valaisukykyyn erilaisissa tehtävissä. Huonetilojen valaistus opittiin jakamaan yleisvalaistukseen etenkin kattovalaisinten avulla ja työ- eli kohdevalaistukseen matalammalla sijaitsevien pöytä-, seinä- ja lattiavalaisinten avulla.[6]

Hehkulampun mahdollistama sähkövalo oli niin mullistava keksintö, että pitkän aikaa siihen suhtauduttiin hyvin käytännönläheisesti, tavoitteena varustaa nopeasti sähkölampuilla teollisuushallit ja muut työpaikat työtehon lisäämiseksi ja vuorotyön mahdollistamiseksi läpi vuorokauden. Kotienkin valaistuksessa sähkövalaisimet olivat alkuun hyvin pelkistettyjä ja asiallisia verrattuna entisiin koristeellisiin öljy- ja kaasulamppuihin. Vasta art nouveau- eli jugendtyylin noustessa suosioon 1880-luvulta alkaen alettiin kiinnittää huomiota kotien ja toimistotyöpaikkojen valaisinten muotoiluun, ja syntyivät muun muassa Tiffany-valaisimet lyijylasitekniikalla koostettuine värikkäine varjostimineen sekä Yhdysvaltojen finanssipiirien toimistoihin tarkoitettu messinkijalkainen, vihreällä lasivarjostimella varustettu pankkiirivalaisin (engl. banker’s lamp).[7][1]

Jugendia seurannut art deco -tyyli ihasteli teknistä edistyneisyyttä ja alkoi tuoda valaisinsuunnitteluun geometrista muotokieltä, ja sitten funktionalismi ja modernismi edelleen korostivat pelkistynyttä ja tarkoituksenmukaista muotoilua periaatteena form follows function, muoto seuraa käyttötarkoitusta[7]

Suuri vaikuttaja myös valaisinten kuten muunkin teollisen muotoilun uudistajana oli saksalainen Bauhaus-oppilaitos, jonka opettajista ja oppilaista valaisimia suunnitteli muun muassa Wilhelm Wagenfeld[8]. Funktionalistisista valaisinmalleista suomalaisillekin tunnetuimpia lienee yksinkertainen, kromatun metalliputkivarren päässä katosta riippuva valkoinen opaalilasipallo, jonka alkuperäistä suunnittelijaa ei tiedetä mutta jollaisia 1920- ja 1930-luvuilla suosivat monet arkkitehdit kohteissaan. Helposti suunnattava nivelvartinen anglepoise-työvalaisin on toinen 1900-luvun alkupuolen klassikko. [9] Toisen maailmansodan jälkeen yksinkertaiset ja tehokkaat loisteputkivalaisimet valtasivat teollisuushallien ja toimistojen sisäkatot, kun taas kotien valaistuksessa suosittiin hehkulamppuja. Hehkulamppuihin perustuvien valaisinten suunnittelijoina kansainvälisesti tunnetuksi tulivat etenkin tanskalaiset Poul Henningsen, Arne Jacobsen ja Verner Panton sekä monet italialaiset, mutta myös suomalaiset Paavo Tynell, Yki Nummi ja Alvar Aalto. Suomalaiskoteihin arkisempia ja edullisempia hehkulamppuvalaisimia valmistivat muun muassa Arisuo, Décembre, Lival, Orno ja Valinte[10][11].

1980-luvulla hehkulampusta kehitetty halogeenilamppu yleistyi ja muutti valaisimia kevyemmiksi ja pienemmiksi, lukuun ottamatta verkkomuuntajaa joka oli usein iso möhkäle. Tältä ajalta muistetaan monet italialaiset designvalaisimet ja Ingo Maurerin kehittämät ”vaijerihalogeenit”, seinästä seinään kulkeviin metallivaijereihin kiinnitetyt matalajännitteiset valopisteet.[12] Seuraava mullistus paitsi valaisinten koon, myös niiden energiankulutuksen pienenemisessä olivat vuosituhannen vaihteessa nopeasti yleistyneet LED-lamput.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Bilis, Madeline: The Lasting Allure of the Banker’s Lamp Apartment Therapy. 21.3.2021. Viitattu 28.1.2023.
  2. valaisin. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  3. Lighting Fixtures Information Engineering 360 -sivusto, Globalspec.com. Viitattu 28.1.2023.
  4. ”Luku 21: Valaistustekniikka”, ABB:n TTT-käsikirja 2000-07, s. 23. ABB, 2000. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 28.1.2023).
  5. Epäsuora valaistus K-Rauta. 21.02.2020. Viitattu 28.1.2023.
  6. Hannula, Mandi & Wiherheimo, Alli (toim.): ”Valaistuslaitteet”, Emännän tietokirja III, uudistettu laitos, s. 1645. WSOY, 1953.
  7. a b The Evolution of Lamp Designs Ambiore. 26.2.2020. Viitattu 28.1.2023.
  8. The History of the Bauhaus Tecnolumen. 2023. Viitattu 28.1.2023.
  9. Ten modern lamps that made their mark on the 20th century AGi architects. Viitattu 28.1.2023.
  10. Tikkanen, Birgitta: Tehokkaampaa valoa. Helsingin Sanomat, 31.8.1974, s. 14. Näköislehti (maksullinen).
  11. Juvonen-Eskola, Annamari: Retrosisustajalle tuttuja valonlähteitä on valmistettu Vantaalla Vantaan Sanomat. 26.1.2020. Viitattu 28.1.2023.
  12. Uusitalo, Sirkku: Valo tulee Italiasta. Halogeenit häikäisivät Milanon valaisinmessuilla. Helsingin Sanomat, 11.10.1987, s. 67. Näköislehti (maksullinen).