Vaakunakylä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vaakunakylä oli saksalaisten joukkojen jatkosodan aikana Oulun Hietasaaren kaupunginosaan perustama varuskunta-alue. Sodan jälkeisessä asuntopulassa sotilaskäyttöön rakennettuja parakkeja otettiin asuinkäyttöön. Viimeiset parakit purettiin alueelta 1980-luvun lopulla. Kylän paikalla sijaitsee nykyisin Vaakunakylän venesatama, muuten alue on puistoa.

Toppilan satamasta tuli kesällä 1941 saksalaisjoukkojen tärkeä huoltosatama. Kun rautatiesilta Toppilansalmen yli valmistui keväällä 1942, sijoitettiin alueelle vartiopataljoona, jolle rakennettiin salmen eteläpuolelle Kraakkulana[1] tunnetulle alueelle varuskunta-alue.[2] Saksalaisten sotilaskylää alettiin kutsua Vaakunakyläksi asuinparakkien ikkunaluukkuihin maalattujen saksalaisten maakunta- ja kaupunkivaakunoiden mukaan, myös kylän kuorimattomista koivuista tehdyn portin päällä oli vaakuna. Kylään kuului parikymmentä rakennusta esikunta-, varasto- ja majoitustarkoituksiin, lisäksi alueella oli sauna ja ruokala.[1] Saksalaisilla oli jatkosodan aikana Oulussa myös Vaakunakylää suurempi varuskunta Pikku-Berliinissä.

Sodan jälkeen Vaakunakylän parakit joutuivat ensin Neuvostoliiton omistukseen. Myöhemmin ne siirtyivät Suomen puolustusvoimille, joka myi tyhjät parakit huutokaupalla syksyllä 1945. Myyjän tarkoituksena oli, että ostajat siirtäisivät parakit muualle, mutta ostajat muuttivatkin ostamiinsa rakennuksiin asumaan, niinpä Vaakunakylästä muodostui pieni asuinalue. Asukkaat kunnostivat ja laajensivat parakkeja, rakensivat saunoja ja ulkorakennuksia. Asukkailla ei ollut vuokrasopimuksia parakkien tonteista, vaan rakennukset sijaitsivat luvattomasti kaupungin maalla.[3]

Vaikka Vaakunakylän luvaton tilanne oli viranomaisten tiedossa, vasta 1970-luvulla kaupunki alkoi lunastamaan ja purkamaan parakkeja. 1980-luvun alussa vielä 14 parakissa oli asukkaita. Kaupungin viranomaisten mukaan Vaakunakylään oli pesiytynyt laitonta viinan myyntiä ja muuta rikollisuutta, asumisen taso ei myöskään vastannut enää ajan vaatimuksia. Viimeiset parakit purettiin 1980-luvun loppupuolella.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Roudasmaa, Stig: Oulun varuskunnan historia. Scripta Historica VII. Kemi: Pohjolan sanomat, 1981. ISBN 951-95713-0-2.
  • Pohjamo, Ulla: Esikaupunki moniäänisenä kulttuuriperintönä - Oulun Hietasaari. Taidehistoriallisia tutkimuksia 43. Helsinki: Taidehistorian seura, 2011. ISBN 978-952-5533-15-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Pohjamo, 178
  2. Roudasmaa, s.180-182
  3. Pohjamo, 178-179
  4. Pohjamo, 180-181