Väinö Leskinen
| Väinö Leskinen | |
|---|---|
 |
|
| Sosiaaliministeri | |
| Edeltäjä |
Ralf Törngren[1] Valdemar Liljeström[3] |
| Seuraaja |
Lauri Hietanen[4] Vieno Simonen[5] |
| Sisäasiainministeri | |
| Edeltäjä | Heikki Kannisto[8] |
| Seuraaja | Valto Käkelä[7] |
| Ulkoasiainministeri | |
| Edeltäjä | Ahti Karjalainen[11] |
| Seuraaja | Olavi J. Mattila[12] |
| Kansanedustaja[13] | |
|
6.4.1945 – 21.7.1948
21.7.1951 – 22.3.1970 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 8. maaliskuuta 1917[13] Helsinki[13] |
| Kuollut | 8. maaliskuuta 1972 (55 vuotta)[13] Helsinki[13] |
| Tiedot | |
| Puolue | SDP[13] |
Väinö Olavi Leskinen (8. maaliskuuta 1917 Helsinki – 8. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen ministeri ja kansanedustaja. Värikkäänä persoonana tunnettu Leskinen oli 1950- ja 1960-luvuilla yksi merkittävimmistä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) poliitikoista.
Urheilu-ura ja sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen poliittista uraansa Leskinen oli menestyksekäs uimari seuranaan Helsingin Työväen Uimarit (HTU). Hän voitti Antwerpenin työläisolympialaisissa 1937 200 metrin rintauinnin ajalla 2.57,1 ja 400 metrin rintauinnin ajalla 6.21,2[14]. Leskinen toimi myöhemmin myös Työväen Urheiluliiton pääsihteerinä 1940–1943 ja puheenjohtajana 1951–1955.
Leskinen palveli talvi- ja jatkosodassa Ässärykmentissä. Hän haavoittui 1941 jatkosodan etenemisvaiheessa. Tämän jälkeen hän toimi Suomen Aseveljien Liiton sihteerinä vuosina 1942–1944. Sotilasarvoltaan hän oli majuri.
Toiminta SDP:ssä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Leskinen oli keskeinen vaikuttaja Aseveljien Liitossa toimineiden sosiaalidemokraattien sodan jälkeen muodostamassa asevelisosialisteiksi kutsutussa ryhmittymässä, joka onnistuneesti voitti kommunistit taistelussa keskeisten vasemmistolaisten järjestöjen enemmistöstä. Leskinen valittiin 24. päivä marraskuuta 1944 pidetyn puoluekokouksen jälkeen Onni Hiltusen johtaman puolueen järjestösihteeriksi.[15] Kesällä 1946 järjestösihteeri Leskinen valittiin eronneen Unto Varjosen tilalle puoluesihteeriksi.[16]
1950-luvulla SDP:n puoluehajaannuksen aikana puoluesihteeri Leskinen oli Väinö Tanneria keulakuvanaan pitäneen puolueen enemmistön tärkeimpiä johtohenkilöitä. Hän joutui Neuvostoliiton ja kommunistien epäsuosioon länsisuuntautuneen poliittisen katsomuskantansa vuoksi.
SDP:lle tappiollisten vuoden 1962 eduskuntavaalien jälkeen Leskinen pyrki tasoittamaan suhteitaan Neuvostoliittoon ja lisäämään vasemmiston yhteistyötä Suomessa. Leskinen johti neuvotteluita, joilla Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö perustettiin. Vuonna 1966 Leskinen teki aikoinaan katumusmatkana tunnetun käyntinsä Moskovassa, jolloin hän solmi uudelleen suhteet NKP:hen. Leskisen johdolla SDP asettui vuoden 1968 presidentinvaalissa Urho Kekkosen taakse.
Toiminta kansanedustajana ja ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Leskinen oli kansanedustaja vuosina 1945–1948 ja 1951–1970 edustaen aluksi Uudenmaan vaalipiiriä ja vuodesta 1954 Helsingin vaalipiiriä. Hän putosi eduskunnasta vuoden 1970 vaaleissa.
Leskisen ministeriura jakaantuu kahteen osaan. 1940- ja 1950 –luvulla hän oli SDP:n tannerilaisen siiven edustajana. Tehtyään sovinnon Neuvostoliiton kanssa hän toimi vuodesta 1968 lähtien hallituksessa Urho Kekkosen läheisenä avustajana.
Presidentin valitsijamiehenä Leskinen oli neljästi, vuosien 1950, 1956, 1962 ja 1968 vaaleissa.
Väinö Leskisen ministerikaudet
- Kekkosen III hallituksen sosiaaliministeri 1952–1953
- Törngrenin hallituksen sisäasiainministeri 1954
- Kekkosen V hallituksen sisäasiainministeri 1954–1955
- Fagerholmin III hallituksen sosiaaliministeri 1958–1959
- Koiviston I hallituksen II kauppa- ja teollisuusministeri 1968–1970
- Auran hallituksen ulkoasiainministeri 1970
- Karjalaisen II hallituksen ulkoasiainministeri 1970–1971
Väinö Leskisen poliittinen ura päättyi Ahti Karjalaisen johtaman hallituksen eroon 29.10.1971.[17] Hän kuoli sydänkohtaukseen 55-vuotispäivänään hiihtoladulle Helsingin Lauttasaaren edustalla.
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väinö Leskisen puoliso vuosina 1941−1971 oli uimari Margit Hietamäki. Pariskunnalla oli kolme poikaa. Eron jälkeen Leskinen asui yhdessä toimittaja Astrid Gartzin kanssa, ja he saivat pojan vuonna 1971.
Hänen veljensä Aarne Leskinen oli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja vuosina 1970–1980.[18]
Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon Helsinkiin.[19]
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Väinö Leskinen: Asevelisosialismista kansanrintamaan (Kirjayhtymä, 1967)
- Jahvetti (Yrjö Kilpeläinen): Valitut jorinat (toimittanut Väinö Leskinen; WSOY, 1958)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Kekkosen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Kuuskosken hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Kekkosen IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Sukselaisen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 26.8.2014. Viitattu 4.6.2010.
- ↑ Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ a b Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ Karjalaisen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ Auran II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
- ↑ a b c d e f Väinö Leskinen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 23.3.2011.
- ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 121. Otava, 1970.
- ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 292. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3.
- ↑ Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle, s. 80. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0.
- ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 574. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1.
- ↑ Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, s. 617. WSOY, 1986. ISBN 951-0-13349-3.
- ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku Hautahaku. Viitattu 7.12.2023.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tuomas Keskinen: Aika sotia – aika sopia: Väinö Leskinen 1917–1972. Tammi, 1978. ISBN 951-30-4454-8.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helsingin Sanomat: Marjapussia ja nakkia Oikokadun päämajassa (Arkistoitu – Internet Archive)
- Hannu Soikkanen: Leskinen, Väinö (1917–1972) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 30.11.2001 (päivitetty 10.3.2008). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
| Edeltäjä: Ahti Karjalainen |
Suomen ulkoministeri 1970–1971 |
Seuraaja: Olavi J. Mattila |
| Edeltäjä: Heikki Kannisto |
Suomen sisäasiainministeri 1954 1954–1955 |
Seuraaja: Valto Käkelä |
| Edeltäjä: Ralf Törngren Valdemar Liljeström |
Suomen sosiaaliministeri 1952–1953 1958–1959 |
Seuraaja: Lauri Hietanen Vieno Simonen |
| Edeltäjä: Unto Varjonen |
Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri 1946–1957 |
Seuraaja: Kaarlo Pitsinki |
| ||||||||
| ||||||||||||||||||
- Kansanedustajat
- Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen poliitikot
- Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluesihteerit
- Suomen sisäministerit
- Suomen sosiaaliministerit
- Suomen ulkoasiainministerit
- Helsingin kaupunginvaltuutetut
- Uudenmaan vaalipiiri
- Helsingin vaalipiiri
- Suomalaiset päätoimittajat
- Suomalaiset urheiluvaikuttajat
- Suomalaiset uimarit
- Työläisolympialaisten voittajat
- Vuonna 1917 syntyneet
- Vuonna 1972 kuolleet