Urho Somersalmi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Urho Somersalmi
Urho Somersalmi 1930-luvun alussa.
Urho Somersalmi 1930-luvun alussa.
Henkilötiedot
Koko nimi Urho Armas Somersalmi
Syntynyt23. syyskuuta 1888
Helsinki
Kuollut12. huhtikuuta 1962 (73 vuotta)
Helsinki
Näyttelijä
Taiteilijanimet Urho Sundell
Palkinnot

Pro Finlandia -mitali 1948

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Urho Armas Somersalmi (aik. Sundell, 23. syyskuuta 1888 Helsinki – 12. huhtikuuta 1962 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1908 vuoteen 1958. Somersalmen ominta alaa olivat miehiset sankariosat ja ensirakastajien roolit. Näihin tehtäviin hänellä oli erinomaiset ulkonaiset edellytykset.lähde? Uransa alussa häntä kritisoitiin pinnallisuudesta. Puolivuosisataisen teatteriuran aikana hänen näyttämötyönsä saivat yhä enemmän sisäistä ulottuvuutta.lähde? Somersalmi näytteli pääosia myös useissa mykkäelokuvissa, ja äänielokuvaan siirtyminen oli komeaääniselle näyttelijälle luontevaa. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1948. Urho Somersalmen puoliso oli näyttelijä Aili Somersalmi vuodesta 1912.

Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Somersalmen vanhemmat olivat puuseppä Johan Adolf Somersalmi ja Amanda Fransiska Kourlaa. Perheeseen kuului myös Urhon vanhempi veli, Yrjö Somersalmi. Vuonna 1902 perheeseen syntyi vielä Aune Somersalmi. Kaikki kolme lasta tekivät uran esiintyvinä taiteilijoina. Urho Somersalmelle ja hänen puolisolleen Aili Somersalmelle syntyi tytär Armi vuonna 1913.

Teatteriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900–1920-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Somersalmi kävi Suomen Kansallisteatterin oppilaskoulun 1906–1908, samaan aikaan tulevan puolisonsa Aili Rosvallin kanssa. Hän aloitti Kansallisteatterissa vuonna 1908, kuten myös Rosvall. Nuoren Somersalmen ulkoiset edellytykset saivat suitsutusta aikalaiskriitikoilta, häntä pidettiin hyvävartaloisena ja miehekkäänä nuorukaisena. Hänen sisäistä tulkintaansa pidettiin tosin vielä kehittymättömänä. Ammattitaidon lisääntymisen myötä hänen näyttämötyöhönsä tuli ulkonaisen näyttävyyden lisäksi myös sielusta kumpuavaa syvyyttä.[1] Urho Somersalmesta muotoutui 1910-luvulla miehisten toimijoiden ja lujaa tahtoa edustavien hahmojen tulkitsija. Hänen varhaisiin rooleihinsa kuului muun muassa Olavi näytelmässä Maunu Tavast. Ida Aalbergin ohjaamassa kappaleessa John Gabriel Borkman syksyllä 1909 hänellä oli nimiosa. Aalberg itse näytteli Ella Rentheimia. Edellisenä kesänä Somersalmi oli tutustunut Aalbergiin ja tämän puolisoon Terijoella, missä legendaarisen näyttelijättären huvila sijaitsi.[2]

Somersalmen nuoruuden näyttämötulkinnoista vahvin oli nimiosa Arvid Järnefeltin näytelmässä Titus. Maila Talvio arvioi: "Herra Somersalmi, joka Borkmanissa astui suuren askeleensa eteenpäin, antaa meidän taas tässä aavistella suuria lahjojaan ja vilpittömästi iloita niistä. Hän on komea katsella, hänellä on hyvä ääni. Kunhan hän ei niin paljon huutaisi eikä niin paljon hosuisi eikä yhtämittaa tulisi suoraan yleisölle lausumaan sanottaviaan." Eino Leinon mielestä Somersalmella oli "mitä kaunein elämäntyö edessään". Leinon tapaan myös V. A. Koskenniemi näki Somersalmelle "kauniin tulevaisuuden traagillisten roolien esittäjänä".[3]

Somersalmen uran alkuvuosien taiteellisiin voittoihin kuului myös tri Astrov Anton Tšehovin näytelmässä Vanja-eno. Siitä alkoi hänen yhteistyönsä ohjaaja Eino Kaliman kanssa, joka jatkui 1950-luvulle asti. Somersalmen Karl Mooria Friedrich Schillerin näytelmässä Rosvot (1914–1915) pidettiin lennokkaana ja miehekkäänä, mutta varsin pintapuolisena.[4] Näytelmässä Perintö (1916) Somersalmi tulkitsi ylioppilas Bruno Stormia ja Aili Somersalmi puolestaan Mirjam Krausea. Perinnössä Bruno surmaa raivokohtauksen vallassa samalla kertaa sekä rakastamansa Mirjamin että tämän entisen ihailijan. Kriitikoiden mukaan Somersalmi tulkitsi osuvasti sekä Brunon sairaalloisen raivon että vankilakohtausten katumuksen ja heltymykset.[5] Näytelmässä Jokamies Somersalmella puolestaan oli "Jokamiehen suuri ja kestävyyttä vaativa rooli, jossa hän antoi kypsää taidetta ja runon hehkua".[6] Keväällä 1922 Somersalmella oli nimiosa Wallensteinin kuolemassa. Kappaleessa Elinan surma (1925) hän ansioitui ylväänä Kurkena.

1930–1950-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uran edetessä Somersalmella oli aiempaa vähemmän sankarirooleja, mutta tyystin ne eivät loppuneet. Syksyllä 1932 hänellä oli keskeinen rooli Daniel Hjortissa, jossa Tauno Palo teki Kansallisteatteri-debyyttinsä.[7] Kaj Munkin näytelmässä Sana kaudella 1933–1934 Somersalmi sai pitkästä aikaa niin sanotun suuren luonnetehtävän. Hänen Mikkel Borgeniaan pidettiin eräänä hänen uransa taiteellisista voitoista, nerokkaan yhtenäisenä ja johdonmukaisena ilman säröjä.[8] Kappaleessa Coriolanus Somersalmella oli nimiosa ja hän sai erinomaiset arvostelut. Jokamies esitettiin uusintana Jean Sibeliuksen 70-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1935. Somersalmi kunnostautui jälleen nimiosassa. Myös Sofokleen näytelmässä Kuningas Oidipus syksyllä 1936 hänellä oli nimiosa. Aikalaiskriitikoiden mukaan hän saattoi käyttää antiikin henkeen sopivia fyysisiä ja äänellisiä ominaisuuksiaan sisäisen tulkintansa tueksi. Ajateltiin jopa, että Somersalmi oli saavuttanut taiteellisen huippunsa Kuningas Oidipuksessa.[9]

Yhden onnistuneimmista koomisista tyypeistään Somersalmi teki Don Juanina William Shakespearen romanttisessa komediassa Paljon melua tyhjästä välirauhan aikana. Ohjaaja Wilho Ilmari oli muovannut Don Juanista, näytelmän mustasta sielusta, eräänlaisen parodian. Naissankarin koomiset puolet nostettiin etualalle, ja Somersalmi loihti niistä herkullisen luonnetutkielman.[10] Romanialaisen Mircea Stefanescun kolmiodraamassa Iloinen sanoma (1943) Somersalmi oli itsekeskeinen suurtilanomistaja Tudor. Vastanäyttelijänä oli Ruth Snellman. Somersalmi näytteli osan hänelle tyypilliseen koristeelliseen ja plastiseen tapaansa.[11]

1950-luvulla Somersalmen merkittävä taiteellinen voitto oli Prosperon osa Shakespearen Myrskyssä. Hän oli näytellyt roolin jo vuonna 1927, mutta heikommalla menestyksellä.[12] Hänen uransa loppuvuosien toinen huomattava näyttämötyö oli Agamemnon Euripideen tragediassa Ifigeneia Auliissa. Kriitikot kehuivat tulkinnan sisäistä paljautta. Vuonna 1956 Somersalmi piti yhteisen 50-vuotistaiteilijajuhlan puolisonsa Aili Somersalmen kanssa. Juhlanäytelmänä oli Axel Kiellandin Herra ja hänen palvelijansa. Sekä Urho että Aili Somersalmen suorituksissa nähtiin "kutsumuksen värittämää työn iloa".[13] Urho Somersalmi jäi Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1958.

Somersalmen näyttämötöitä olivat myös muun muassa Turkka (kappaleessa Tukkijoella), Karjanmaan Köysti (Pohjalaisia), eversti Pickering (Pygmalion) ja Wilhelm Tell.[14]

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Somersalmi oli mukana kotimaisessa elokuvatuotannossa alusta lähtien: vuonna 1913 hän teki ensimmäisen pienen filmiroolinsa Teuvo Puron Sylvissä, ensimmäisessä suomalaisessa näytelmäelokuvassa. Ensimmäisen merkittävän elokuvaroolinsa Somersalmi sai Mauritz Stillerin ruotsalaisessa Juhani Aho -filmatisoinnissa Juha, jossa hän sai näyteltäväkseen Shemeikan osan. Tämän jälkeen Somersalmi näytteli pääosia ruotsalaisissa tuotannoissa Hänen englantilainen rouvansa (1927) ja Charlotta Löwensköldin tarina (1930), sekä suomalaisissa elokuvissa Tukkijoella (1928), Työn sankarilaulu (1929, kadonnut), Juhla meren rannalla (1929, kadonnut), Tukkipojan morsian (1931) ja Oi, aika vanha, kultainen...! (1942). Merkittäviin sivuosiin lukeutuvat Somersalmen myös teatterissa näyttelemä Karjamaan Köysti Pohjalaisten vuoden 1936 elokuvaversiossa, sekä isoisän rooli elokuvassa Pimeänpirtin hävitys (1947). Hänen viimeiseksi osakseen jäi Väinämöisen rooli Aleksandr Ptuškon ohjaamassa suomalais-neuvostoliittolaisessa yhteistuotannossa Sampo (1959).

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Urho Somersalmi löi vaimoaan Suomen Näyttelijäliitolta lahjaksi saamallaan kirveellä otsaan ja iski tätä puukolla kahdesti rintaan 12. huhtikuuta 1962 niin, että vaimo kuoli. Somersalmi surmasi sen jälkeen itsensä hirttäytymällä. Syyksi on arveltu pitkäaikaisen masennuksen aiheuttamaa mielenhäiriötä.[15]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, Kustannusosakeyhtiö Otava 1953
  • Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2, Kustannusosakeyhtiö Otava 1972
  • Teatterin maailma - Maamme teatterit ja niiden taiteilijat, Kustannusosakeyhtiö Tammi 1950
  • Suomen kansallisbiografia 9, Suomalaisen kirjallisuuden seura 2007, ISBN 978-951-746-450-5

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivut 188 ja 432
  2. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivut 207 ja 208
  3. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivut 241 ja 242.
  4. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 340
  5. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 382
  6. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 387
  7. ↑ Kaikkien aikojen Tauno Palo, sivu 130
  8. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 314
  9. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 365
  10. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivut 423 ja 424
  11. ↑ Suomen Kansallisteatteri 1902/1917, sivu 454
  12. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, sivu 220
  13. ↑ Suomen kansallisfilmografia 9, sivut 190 ja 191
  14. ↑ Teatterin maailma, sivu 232
  15. ↑ Suomalainen elokuvatähti murhasi sohvalla levänneen vaimonsa raa’asti – tällainen oli salaperäisen parin hirvittävä kohtalo Ilta-Sanomat. 6.1.2022. Viitattu 6.1.2022.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Urho_Somersalmi&oldid=21727025”