Urheiluvuosi 2000

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Urheiluvuodet
1990199119921993199419951996 •   
199719981999 2000 200120022003
   2004200520062007200820092010
Vuodet
1997199819992000200120022003

Urheiluvuosi 2000 käsittelee vuoden 2000 merkittäviä uutisia ja tapahtumia urheilussa.

Yleiskilpailut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kesäolympialaiset 15.9.–1.10. Sydneyssä, Australiassa. Kisoihin osallistui ennätykselliset 11 744 urheilijaa 199 maasta. Kisojen menestynein maa oli Yhdysvallat. Uusina urheilumuotoina ohjelmassa olivat taekwondo ja triathlon.[1]
  • Kesäparalympialaiset 18.–29.10. Sydneyssä. Kisoihin osallistui noin 4 000 urheilijaa 121 maasta. Isäntämaa Australia oli mitalitilaston ykkönen.[2]

Amerikkalainen jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autourheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baseball[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Golf[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jalkapallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Judo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydneyn olympialaisten judokilpailuissa sekä miehet että naiset ottelivat seitsemässä painoluokassa. Japani oli mitalitilaston ykkönen neljällä kulta-, kahdella hopea- ja kahdella pronssimitalilla. Yhteensä mitalimaita oli 25. Raskaimpien luokkien mestarit olivat Ranskan David Douillet miesten yli 100-kiloisissa ja Kiinan Yuan Hua naisten yli 78-kiloisissa.[10]

Jääkiekko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koripallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsipallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lentopallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Melonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydneyn olympialaisissa miesten ohjelmaan kuului yhdeksän ja naisten ohjelmaan kolme ratamelontalajia. Koskimelonnassa miehillä oli kolme lajia ja naisilla yksi. Unkari ja Saksa voittivat neljä kultamitalia. Kaikkiaan mitaleille ylsi 17 maata. Norjan Knut Holmann voitti molemmat miesten kajakkiyksikkökilpailut. Saksan Birgit Fischer nosti uransa olympiakultamitalien määrän seitsemään.[17]

Nyrkkeily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydneyn olympialaisten nyrkkeilykilpailuissa miehet ottelivat 12 painoluokassa. Kuuba voitti neljä kulta- ja kaksi pronssimitalia. Yhteensä mitalimaita oli 22. Yhdysvallat jäi ilman kultamitalia mukana ollessaan ensi kerran vuoden 1948 jälkeen. Kuuban Félix Savón voitti olympiahistorian kolmantena nyrkkeilijänä kolmannen kultamitalin. Raskaimman, yli 91-kiloisten sarjan voitti Ison-Britannian Audley Harrison.[18]

Paini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painonnosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydneyn olympialaisten painonnostokilpailuissa miehet ottelivat kahdeksassa ja ensimmäistä kertaa mukana olleet naiset seitsemässä painoluokassa. Kiina voitti viisi kultamitalia, joista neljä tuli naisten lajeista. Miesten puolella Iran ja Kreikka voittivat kaksi kultamitalia. Yhteensä mitalimaita oli 23. Kreikan Pirros Dimas ja Kakhi Kakhiašvili voittivat uransa kolmannen kultamitalin. Kolme bulgarialaista mitalistia jäi kiinni dopingtestissä ja maa suljettiin lopulta pois kisojen painonnostokilpailuista. Yhteistuloksen maailmanennätyksen tekivät Turkin Halil Mutlu miesten alle 56-kiloisissa (305,0 kg), Iranin Hossein Rezazadeh miesten yli 105-kiloisissa (472,5 kg), Kiinan Yang Xia naisten alle 53-kiloisissa (225,0 kg), Kiinan Xiaomin Chen naisten alle 63-kiloisissa (242,5 kg) sekä Kiinan Ding Meiyuan naisten yli 75-kiloisissa (300,0 kg).[20]

Pikaluistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyöräily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soutu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taitoluistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tennis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uinti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sydneyn olympialaisten tähtiä olivat kolme henkilökohtaista kultamitalia ja yhden viestihopean uinut alankomaalainen Inge de Bruijn, kolme kultaa ja hopean saanut australialainen Ian Thorpe sekä henkilökohtaisissa lajeissa kaksi kultaa voittaneet alankomaalainen Pieter van den Hoogenband, yhdysvaltalainen Lenny Krayzelburg (lisäksi viestikulta), italialainen Domenico Fioravanti, yhdysvaltalainen Brooke Bennett, romanialainen Diana Mocanu ja ukrainalainen sekauimari Jana Klotškova (lisäksi yksi hopea). Miesten 50 vapaauinnissa yhdysvaltalaiset Anthony Ervin ja Gary Hall Jr. jakoivat kultamitalin tasatuloksella. Kisoissa syntyi yhdeksän uutta maailmanennätystä ja yksi sivuaminen. Yhdysvallat sai ratauintilajeista kaikkiaan 14 kultamitalia ja uimahypyistä yhden. Kiina voitti uimahypyissä viisi kultaa kahdeksasta. Venäjä voitti taitouinnin molemmat kultamitalit.[35]
  • Lyhyen radan maailmanmestaruuskilpailut 16.–19.3. Ateenassa, Kreikassa. Yhdysvallat voitti yhdeksän kultamitalia ja oli mitalitilaston kärjessä. Suomalaisista Jani Sievinen voitti kaksi kultaa ja yhden hopean. Kisoissa tehtiin yhdeksän maailmanennätystä.[36]
  • Pitkän radan Euroopan-mestaruuskilpailut 28.6.–9.7. Helsingissä, Suomessa. Venäjä voitti 15 kultamitalia, joista seitsemän tuli uimahypyistä ja kaksi taitouinnista. Venäjän lisäksi Ruotsi voitti kuusi kultaa ratauintilajeissa. Suomalaisista Jere Hård voitti kultaa 50 metrin perhosuinnissa, Jarno Pihlava hopeaa 100 metrin rintauinnissa ja Joona Puhakka pronssia yhden metrin ponnahduslautahypyissä.[37]
  • Lyhyen radan Euroopan-mestaruuskilpailut 14.–17.12. Valenciassa, Espanjassa. Ruotsi oli mitalitilaston ykkönen kymmenellä kultamitalilla. Suomalaisista Jere Hård saavutti hopeaa 50 metrin perhosuinnissa. Ruotsin Anna-Karin Kammerling ui 50 metrin perhosuinnissa maailmanennätyksen 25,60 ja oli uimassa maailmanennätystä myös 4 × 50 metrin vapaauinnissa (1.38,21) ja 4 × 50 metrin sekauinnissa (1.48,31).[38]

Yleisurheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 22. Kustannus-Notariaatti Oy, 2001. ISBN 952-5106-14-4.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Siukonen 2001, s. 67
  2. Siukonen 2001, s. 169, 172
  3. Siukonen 2001, s. 208
  4. a b Siukonen 2001, s. 238
  5. Siukonen 2001, s. 212
  6. a b c d Siukonen 2001, s. 214
  7. Siukonen 2001, s. 126, 219
  8. Siukonen 2001, s. 127, 219
  9. Siukonen 2001, s. 218–219
  10. Siukonen 2001, s. 78–79
  11. Siukonen 2001, s. 222–223
  12. Siukonen 2001, s. 226
  13. Siukonen 2001, s. 223
  14. Siukonen 2001, s. 90–91
  15. Siukonen 2001, s. 231
  16. a b Siukonen 2001, s. 91
  17. Siukonen 2001, s. 61, 85–86
  18. Siukonen 2001, s. 57, 77–78
  19. Siukonen 2001, 56, 76–77
  20. Siukonen 2001, s. 58, 79–81, 159
  21. Siukonen 2001, s. 103, 246
  22. Siukonen 2001, s. 107, 246
  23. a b Siukonen 2001, s. 246
  24. a b Siukonen 2001, s. 249
  25. Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 34, s. 23. Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-735-2.
  26. Siukonen 2001, s. 60, 83–84
  27. Siukonen 2001, s. 252
  28. Siukonen 2001, s. 117, 256
  29. Siukonen 2001, s. 104, 256
  30. Siukonen 2001, s. 119, 256
  31. Siukonen 2001, s. 100–101, 257–258
  32. Siukonen 2001, s. 258
  33. Siukonen 2001, s. 138–139, 258
  34. Siukonen 2001, s. 258
  35. Siukonen 2001, s. 72–76
  36. Siukonen 2001, s. 259–260
  37. Siukonen 2001, s. 260–261
  38. Siukonen 2001, s. 261–262
  39. Siukonen 2001, s. 71–72
  40. Siukonen 2001, s. 69
  41. a b Siukonen 2001, s. 271