Union (albumi)

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Union
Yes
Studioalbumin Union kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  1990
 Julkaistu 30. huhtikuuta 1991
 Tuottaja(t) Jonathan Elias, Jon Anderson, Steve Howe, Trevor Rabin, Mark Mancina, Eddie Offord ja Billy Sherwood
 Tyylilaji Progressiivinen rock
 Kesto 65.23
 Levy-yhtiö Arista Records
Yesin muut julkaisut
Big Generator
1987
Union
1991
Yesyears
1991

Union on brittiläisen progressiivista rockia soittavan Yes-yhtyeen kolmastoista studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1991.

Vaikka albumia tuki maailmanlaajuinen kiertue ja fanit sekä yhtye pitivät sitä yhtenä Yesin parhaimmista albumeista, sitä myytiin vain saman verran kuin Anderson Bruford Wakeman Howea, eli maailmanlaajuisesti noin puoli miljoonaa kappaletta. Union on Yesin viimeinen studioalbumi, jolla oli merkittävää kaupallista menestystä, vaikkakaan sillä ei ollut samaa suosiota kuin vuoden 1987 albumilla Big Generator.

Bill Brufordin mukaan[1] albumi on keinotekoinen ja sen tekemisen motiivina raha. Anderson-Bruford-Wakeman-Howe albumin ja "Evening of Yes music plus" -kiertueen onnistuttua sekä kaupallisesti että taiteellisesti tarkoitus oli tehdä uusi albumi. Arista levy-yhtiö esti tämän ja ajoi läpi suunnitelman, jonka mukaan ABWH:n materiaali yhdistettäisiin Chris Squiren, jolla oli oikeudet Yes - nimeen, kokoonpanoon ja julkaistaisiin Yesin nimellä. Bruford toteaa, että albumi on käsikirja siitä, miten albumia ei tule tehdä ja että tekoprosessi oli pahinta näkemäänsä rahan tuhlausta. Levy-yhtiö puuttui musiikkiin, ja lähes hallitsematon projekti viimeisteltiin lähinnä koska siihen oli jo käytetty runsaasti rahaa. Bruford kertoo Rick Wakemanin antaneen albumille nimeksi "Onion" (engl. "Sipuli") koska se itketti häntä aina, jos hän sen kuuli.

Sekavuutta, levy-yhtiön päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jon Anderson oli käytännössä eronnut Yesistä, mutta manageri Tony Dimitriades piti asian salassa Trevor Rabinilta ehdottamalla tälle sooloalbumin tekoa, minkä lisäksi Rabin kokeili yhteistyötä Roger Hodgsonin kansssa sekä teki oman kiertueen.[2]

Andersonin ja Rabinin tilalle Yesiin tulivat multi-instrumentalisti ja laulaja Billy Sherwood sekä kitaristiksi Bruce Gowdy. Sherwood, Chris Squire ja Alan White alkoivat säveltää uutta musiikkia. Tony Kaye alkoi valmistella sooloalbumiaan. Kukaan ei ollut täsmälleen selvillä, tehtiinkö musiikkia uudelle Yes- albumille, sivuprojektiin vai sooloalbumille.[2]

Tilanteen selvittämiseksi manageri Dimitriades kysyi levy-yhtiöltä neuvoa, ja ratkaisuna se ilmoitti kokoonpanojen muusikoiden yhdistämisen Yes- nimen alle. Sherwood ja Gowdy tajusivat tilanteen ja vetäytyivät, vaikkakin pettyneinä.

Albumin sävellykset ovat suurelta osin ABWH:n toiselle albumille tarkoitettuja. Osaan niistä Bill Bruford, Steve Howe ja Tony Levin ehtivät tehdä pohjanauhoitukset. Mukaan albumille tuli Brufordin ja Howen soolokappaleita 70- luvun Yesin tyyliin.

Levy-yhtiön sekä kahden muusikkoryhmän taustavoimien painostamana tuottaja Jonathan Elias oli välikädessä, ja nän hyväksyi vastentahoisesti Jon Andersonin tahdon tulla toiseksi tuottajaksi. ABWH:n musiikki edusti perinteisempää progressiivista tyyliä ja Trevor Rabinin Yesiin tuoma tyyli lähestyi valtavirran stadionrockia. Toisaalta Elias ei pitänyt esimerkiksi Howen soittotyyliä sopivana ja halusi rock-voittoisempaa kitarointia.[2]

Kun varmistui, että yhdistynyt kokoonpano lähtisi kiertueelle, Jon Andersonin ja Chris Squiren lauluosuuksia lisättiin tutun soinnin saavuttamiseksi kummankin laulaessa osuutensa tahoillaan. Howen soittoa paikattiin runsaasti kuten myös Rick Wakemanin äänittämiä kosketinsoitinosuuksia. Uusien kitaraosuuksien soitosta vastasi Jim Haun, joka mukaili Howen soittoa tarkoin tehden siihen levy-yhtiön vaatimia lisäyksiä. Tehtävää tarjottiin myös Steve Lukatherille. Scott Van Zen soitti osuuksia, joita ei lopulta käytetty.[2]

Pettyneet muusikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen paremmin Yes- kuin ABWH:n muusikotkaan eivät ole pitäneet lopputuloksesta. Albumin kuultuaan varsinkin Howe, Wakeman ja Bruford olivat vihaisia ja pettyneitä. Wakeman ei tunnistanut osuuksiaan lainkaan, sillä kaikkiaan osuuksia oli ollut soittamassa 11 kosketinsoittajaa. Howen alkuperäiset osuudet olivat jääneet minimaalisiksi, ja myös Brufordin osuuksia oli muokattu. Trevor Rabin puolestaan nimitti "Shock to the System" - kappaletta pelkäksi tyylinsä plagiaatiksi. Howe pettyi erityisesti siihen, että Elias oli vakuuttanut Howen tehneen hyvää jälkeä. Howe on todennut, että Anderson ja Elias hukkasivat Brufrod-Howe-Levin trion esittelemien kappaleiden potentiaalin.[2]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "I Would Have Waited Forever" (Jon Anderson/Jonathan Elias/Steve Howe) – 6:32
  2. "Shock to the System" (Jon Anderson/Jonathan Elias/Steve Howe) – 5:09
  3. "Masquerade" (Steve Howe) – 2:17
  4. "Lift Me Up" (Trevor Rabin/Chris Squire) – 6:30
  5. "Without Hope You Cannot Start the Day" (Jon Anderson/Jonathan Elias) – 5:18
  6. "Saving My Heart" (Trevor Rabin) – 4:41
  7. "Miracle of Life" (Mark Mancina/Trevor Rabin) – 7:30
  8. "Silent Talking" (Jon Anderson/Bill Bruford/Jonathan Elias/Steve Howe/Rick Wakeman) – 4:00
  9. "The More We Live—Let Go" (Billy Sherwood/Chris Squire) – 4:51
  10. "Angkor Wat" (Jon Anderson/Jonathan Elias/Rick Wakeman) – 5:23
  11. "Dangerous (Look In The Light Of What You're Searching For)" (Jon Anderson/Jonathan Elias) – 3:36
  12. "Holding On" (Jon Anderson/Jonathan Elias/Steve Howe) – 5:24
  13. "Evensong" (Bill Bruford/Tony Levin) – 0:52
  14. "Take the Water to the Mountain" (Jon Anderson) – 3:10
  15. "Give & Take" [Euroopan versiossa] (Jon Anderson/Steve Howe/Jonathan Elias) – 4:29

Union (Arista 261 558) sijoittui 7. sijalle Isossa-Britanniassa. Yhdysvalloissa sijoitus oli 15., ja se pysyi listoilla 19 viikkoa.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisäksi albumin osuuksia soittavat useat muusikot mm. Steve Porcaro, Jim Crichton kosketinsoittimet, Mark Mancina kosketinsoittimet ja ohjelmointi, Jim Haun kitara. "The More We Live-Let Go" kappaleen taustat on soittanut Billy Sherwood paitsi toiset kosketinsoittimet, joita soittaa Squire. Aikaisempi, alkuperäinen versio Sherwoodin myös laulamana on julkaistu Squiren ja Sherwoodin "Conspiracy" albumilla.[2]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bruford, Bill: The Autobiography, s. 122-123. Jawbone Press, 2009. ISBN 978-1-906002-23-7.
  2. a b c d e f Yes-jatkuvan muutoksen portaat. Pop-kirjat, 2004. ISBN 952-5546-01-2.
Tämä musiikkialbumiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.