Tämä on lupaava artikkeli.

Unet noitatalossa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Unet noitatalossa
The Dreams in the Witch-House
Weird Talesissa julkaistun novellin ensimmäinen sivu. Kuvittaja Jayem Wilcox.
Weird Talesissa julkaistun novellin ensimmäinen sivu.
Kuvittaja Jayem Wilcox.
Alkuperäisteos
Kirjailija H. P. Lovecraft
Kieli englanti
Genre kauhu, Cthulhu-tarusto
Julkaistu Weird Tales, heinäkuu 1933
Sivumäärä 26
Suomennos
Suomentaja Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Kustantaja Jalava
Julkaistu Alkemisti ja muita kertomuksia, 1994
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Unet noitatalossa (engl. The Dreams in the Witch-House) on yhdysvaltalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin helmikuussa 1932 kirjoittama novelli, joka julkaistiin heinäkuussa 1933 pulp-lehti Weird Talesissa. Novellissa Lovecraft antaa perinteisille noituustarinoille näennäistieteellisen selityksen. Se kertoo nuoresta opiskelijasta, jonka vuokraaman ullakkohuoneen oudot mittasuhteet toimivat väylänä vieraisiin maailmoihin.

Kertomus sai Weird Talesin lukijoilta hyvän vastaanoton, mutta Lovecraft itse oli siihen tyytymätön. Lovecraft-tutkija S. T. Joshi kiittää novellin ”hätkähdyttäviä kuvia” mutta harmittelee juonen aukkoja. Fritz Leiber sen sijaan ylisti novellia Lovecraftin hyperavaruus-kertomusten huipentumaksi.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päähenkilö Walter Gilman on nuori mies, joka opiskelee Miskatonicin yliopistossa matematiikkaa ja folkloristiikkaa. Hän vuokraa vanhasta arkhamilaisesta talosta ullakkohuoneen asunnokseen. Talon huhutaan olevan kirottu, sillä kauan sitten siinä asui muuan Keziah Mason, joka katosi salaperäisesti Salemin noitavainojen aikaan. Rakennuksen mittasuhteet ovat epämääräisen luonnottomat, ja monet ullakkohuoneen asukit ovat kuolleet ennenaikaisesti. Gilman panee merkille, että huoneen geometria saattaisi mahdollistaa ulottuvuuksien välisen matkustamisen.

Gilman alkaa kärsiä painajaisista, joissa hän leijuu avaruuden halki vailla ruumista. Avaruuden värit, äänet, muodot ja ulottuvuudet eivät muistuta maanpäällisiä vastineitaan, ja oudot, geometriset hahmot ja olennot ilmestyvät ja katoavat sattumanvaraisesti. Gilman näkee myös Keziah Masonin ja tämän apuhengen Brown Jenkinin, jolla on rotan ruumis ja ihmisen kasvot. Lisäksi Gilman uneksii ”Muinaisista” ja näiden salaperäisestä kaupungista. Herättyään hän huomaa tuoneensa mukanaan Muinaista esittävän pienoisveistoksen, joka on tehty tuntemattomasta aineesta.

Unessaan Gilman kirjoittaa Masonin, Brown Jenkinin ja ”Mustan miehen” käskystä nimensä ”Azathothin kirjaan”. Hänet viedään ”Kaaoksen keskelle” Azathothin valtaistuimen eteen ja hänet pakotetaan auttamaan Masonia pikkuvauvan sieppaamisessa. Herätessään Gilmanilla on jaloissaan mutaa, ja paikallislehdestä hän lukee lapsen kadonneen. Valpurinyönä Gilman uneksii jälleen lapsesta, jonka Mason ja Brown Jenkin ovat aikeissa uhrata. Gilman iskee veitsen Masonin kädestä, mutta Brown Jenkin puree lasta, jonka veri täydentää loitsun valmiiksi. Gilman potkaisee Brown Jenkinin syvään, kolmionmuotoiseen kuiluun, mutta rituaalin pysäyttäminen on liian myöhäistä.

Gilman herää hirmuiseen ääneen, joka lyö hänen korvansa lukkoon. Hän kertoo naapurilleen tarinansa. Seuraavana yönä naapuri näkee Brown Jenkinin kaivautuvan Gilmanin rinnan läpi ja syövän tämän sydämen.

Vuosia myöhemmin talo puretaan. Purkutöiden aikana seinien välistä löytyy lasten luita ja ullakon lattian alta ison rottamaisen otuksen luut. Myös Muinaista esittävä pienoisveistos on yhä siellä, minne Gilman sen jätti. Löydöt pannaan näytteille Miskatonicin yliopiston museoon, missä ne hämmentävät tutkijoita. Purkutyöläiset ahdistuvat rotanluiden ulkonäöstä niin, että sytyttävät läheisessä kirkossa kynttilöitä ja kiittävät Jumalaa otuksen kuolemasta.

Kirjoittaminen ja julkaisu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Novellin todennäköinen innoittaja oli Willem de Sitterin suhteellisuusteoriaa käsitellyt luento ”Maailmankaikkeuden koko”, jota Lovecraft oli ollut seuraamassa 9. marraskuuta 1931. Työssään de Sitter käsitteli esimerkiksi neliulotteista aika-avaruutta sekä sitä, kuinka matematiikan avulla voitiin saavuttaa tietoa luonnosta. Luennon innoittamana Lovecraft lienee keksinyt, kuinka avaruuden halki olisi mahdollista matkustaa pitkiäkin matkoja lyhyessä ajassa käyttämällä kaareutuneen aika-avaruuden ylimääräisiä ulottuvuuksia oikotienä. Lovecraft jopa mainitsee de Sitterin novellissaan nimeltä.[1]

An H. P. Lovecraft Encyclopedian mukaan Nathaniel Hawthornen keskeneräinen romaani Septimius Felton oli keskeinen innoittaja.[2]

”Unet noitatalossa” on alkukielisenä 4 940 sanaa pitkä. Lovecraft kirjoitti sen helmikuussa 1932. Kertomuksen työnimi oli ”Walter Gilmanin unet”. Lovecraft oli epävarma novellinsa arvosta ja pyysi mielipiteitä ystäviltään ja kollegoiltaan. Useimmat heistä pitivät kertomuksesta, mutta August Derleth suhtautui siihen hyvin kielteisesti. Derlethin mukaan tarinan saattoi kyllä odottaa myyvän, mutta suurempaa kirjallista arvoa sillä ei ollut. Lovecraft lannistui tästä niin, että arvioi kaunokirjallisen uransa olevan ohi, eikä tarjonnut novellia julkaisijoille.[3]

Vuonna 1933 Derleth pyysi tarinaa nähtäväkseen ja lähetti sen Weird Talesin päätoimittaja Farnsworth Wrightille. Wright hyväksyi kertomuksen ja maksoi siitä Lovecraftille 140 dollaria. Tarina julkaistiin Weird Talesin heinäkuun 1933 numerossa. Lovecraftin kuoltua ”Unet noitatalossa” julkaistiin vuonna 1939 kokoelmassa The Outsider and Others.[3]

Ulla Selkälän ja Ilkka Äärelän suomennos julkaistiin vuonna 1994 kokoelmassa Alkemisti ja muita kertomuksia ja uudestaan H. P. Lovecraftin koottujen teosten vuonna 2011 ilmestyneessä kolmannessa osassa Vaaniva pelko ja muita kertomuksia.

Teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Unet noitatalossa” kierrättää Lovecraftin aiemmissa novelleissa esiteltyjä ajatuksia. Vaarallinen pakkomielle tiettyyn tähtitaivaan osaan ja ruumiista irtautuneen mielen matka avaruuden halki olivat keskeisiä juonielementtejä[4] jo vuonna 1922 kirjoitetussa[5] novellissa ”Hypnos”.[4] Kosmisen rytmin ja tuonpuoleisesta kantautuvien äänien teemaa Lovecraft oli käyttänyt novelleissaan ”Rajan takaa”, ”Erich Zannin musiikki” ja ”Hypnos”. Ajatus ”äärettömän ja ikuisen kokonaisuuden” lävistävästä ”kuviosta tai rytmistä – erinäisistä säännöllisistä suhteista tämän muuttumattoman kudoksen eri osasten välillä” vastasi Lovecraftin käsitystä maailmankaikkeuden rakenteesta.[6]

Fritz Leiberin mukaan ”Unet noitatalossa” on Lovecraftin hyperavaruudessa matkustamisesta kertovien novellien huipentuma. Se määrittelee hyperavaruudessa matkustamisen edellytykset, kuvailee hyperavaruutta ja selittää, mikä toimii tällaisen matkan kimmokkeena. Matkustaminen ei vaadi teknisiä apuvälineitä, vaan ilmiön matemaattinen ymmärtäminen riittää. Näin 1600-luvulla elänyt noita saattoi siirtyä hyperavaruuteen pelkällä ajatuksen voimalla.[3]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nyarlathotep ”Mustan miehen” hahmossa. Jens Heimdahlin maalaus vuodelta 1999.

Weird Talesin lukijaäänestyksessä ”Unet noitatalossa” valittiin heinäkuun 1933 numeron parhaaksi tarinaksi. Milwaukeelainen lukija kutsui novellia weird fictionin mestariteokseksi. Detroitilainen lukija valitteli, kuinka harvoin Lovecraftin novelleja oikein julkaistiin lehdessä, mutta huomautti, että ”Unet noitatalossa” teki odottamisesta sen arvoista. Chicagolainen lukija kiitti kertomuksen erilaisuutta ja ihmetteli, mistä Lovecraft oikein mahtoikaan saada ideansa.[7]

Lovecraftin tyytymättömyys koski ilmeisesti ennen muuta kertomuksen juonta. An H. P. Lovecraft Encyclopedia nostaa esiin useita juonellisia puutteita. Esimerkiksi Muinaisten roolia ei selitetä kunnolla, kuten ei myöskään uhrirituaalin tarkoitusta. Novellissa Keziah Mason säikkyy krusifiksia, vaikka Lovecraft oli ateisti. Kuilu tuntuu olevan tarinassa vain siksi, että Gilman voisi potkaista Brown Jenkinin sinne. Epäselväksi jää sekin, kuinka Brown Jenkin pääsee kuilusta takaisin ylös tappamaan Gilmanin. Entä miksi tyystin epäinhimillinen Nyarlathotep omaksuu kertomuksessa ihmismäisen ”Mustan miehen” hahmon? Teos kehuu kuitenkin Lovecraftin kuvauksia ”hyperavaruuden kosmisista näköaloista”: ”Vaikuttaa siltä, että HPL:n tavoitteena oli luoda sarja hätkähdyttävä kuvia, eikä hän vaivautunut yhdistämään niitä loogiseksi kokonaisuudeksi.”[3]

Steven J. Mariconda mukaan ”Unet noitatalossa” on Lovecraftin ”suurenmoinen epäonnistuminen”, jonka epätasainen toteutus ei ole ”henkeäsalpaavien” omaperäisten lähtökohtien arvoinen.[6] S. T. Joshi pitää kertomusta eräänä Lovecraftin myöhäiskauden huonoimmista.[8]

Michel Houellebecq on suhtautunut kertomukseen myönteisemmin. Hänen mukaansa se kuuluu Lovecraftin tuotannon ytimeen ja on yksi kahdeksasta keskeisimmästä novellista, joiden varaan kirjailijan nykyinen kulttimaine rakentuu.[9]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Joshi, S. T. & Schultz, David E.: An H. P. Lovecraft Encyclopedia. Hippocampus Press. Westport: Greenwood Publishing Group, 2001. ISBN ISBN 0-313-31578-7. Google-kirjat (viitattu 26.5.2021). (englanniksi)
  • Livesey, T. R.: Dispatches from the Providence Observatory. Astronomical Motifs and Sources in the Writings of H. P. Lovecraft. Lovecraft Annual, 2008, nro 2, s. 3–87. New York: Hippocampus Press. JSTOR Viitattu 24.3.2022. (englanniksi)
  • Mariconda, Steven J.: Lovecraft’s Cosmic Imagery. Teoksessa Schultz, David E. & Joshi, S. T. (toim.): An Epicure in the Terrible. A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Rutherford: Fairleigh Dickinson University Press, 1991. ISBN 978-0-838-63415-8. Google-kirjat (viitattu 24.3.2022). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Livesey 2008, s. 71–74.
  2. Joshi & Schultz 2001, s. 107.
  3. a b c d Joshi & Schultz 2001, s. 75–77.
  4. a b Livesey 2008, s. 39.
  5. Joshi & Schultz 2001, s. 120.
  6. a b Mariconda 1991, s. 192.
  7. The Eyrie. Weird Tales, September 1933, 22. vsk, nro 3, s. 390–392. Indianapolis: Popular Fiction Publishing Company. Internet Archive Viitattu 6.3.2022. (englanniksi)
  8. Joshi, S. T.: H. P. Lovecraft (Internet Archive) The Scriptorium. 18.7.2005. Viitattu 24.3.2022. (englanniksi)
  9. Houellebecq, Michel: The myth maker The Guardian. 4.6.2005. Viitattu 24.3.2022. (englanniksi)
  10. Price, Robert M. (toim.). Teoksessa Kuttner, Henry: The Book of Iod. The Eater of Souls & Other Tales, s. xii. Oakland: Chaosium, 1995. ISBN 1-56882-045-3. (englanniksi)
  11. Gaita, Paul: The Crimson Cult (Review). AllMovie. Viitattu 29.3.2022. (englanniksi)
  12. Engle, John: Cults of Lovecraft: The Impact of H. P. Lovecraft’s Fiction on Contemporary Occult Practices. Mythlore, Fall/Winter 2014, 33. vsk, nro 1, s. 85–98. SWOSU Digital Commons Viitattu 2.3.2022. (englanniksi)
  13. Eekhout, Nadine: Do you believe in the Lord and Saviour Cthulhu. The application of Lovecraft and his Cthulhu Mythos in Western Esotericism. Teologian ja uskontotieteen maisterin opinnäyte. Leiden: Leiden University, 2019. Student Repository (viitattu 2.3.2022). (englanniksi)
  14. Ralske, Josh: Masters of Horror: Dreams in the Witch-House (2005). AllMovie. Viitattu 29.3.2022. (englanniksi)
  15. The Dreams in the Witch House (2008). Wildclaw Theatre. Viitattu 29.3.2022. (englanniksi)
  16. Lauridsen, Lunah: Dreams in the Witch House – A Lovecraftian get together. Metal Moments, helmikuu 2015. Viitattu 29.3.2022. (englanniksi)