Työttömyysvakuutus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Työttömyysvakuutus on osa suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Työttömyysvakuutukseen kuuluu olennaisesti työttömyysvakuutusmaksu, jolla rahoitetaan muun muassa

  • ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa
  • työttömyyskassoihin kuulumattomien peruspäivärahaa
  • palkansaajien aikuiskoulutustukea
  • ammattitutkintostipendejä (pl. valtion työntekijöiden stipendit, jotka valtio rahoittaa)
  • ansiosidonnaiselta päiväraha-ajalta kertyvää työeläkettä
  • työ- ja elinkeinoministeriön maksamaa palkkaturvaa.  

Työttömyysvakuutusmaksua maksavat kaikki työnantajat ja 17–64-vuotiaat palkansaajat. Maksut kerätään työmarkkinaosapuolten hallinnoimaan Työllisyysrahastoon. Työllisyysrahastolle maksut suorittaa työnantaja, joka pidättää palkansaajan osuuden työntekijän palkasta. Vuonna 2019 Työllisyysrahasto keräsi työttömyysvakuutusmaksuja yhteensä noin 3,35 miljardia euroa.  

Osa työttömyysvakuutusmaksujen tuotosta siirretään suhdannepuskuriin, jonka tarkoituksena on turvata Työllisyysrahaston maksuvalmius ja työttömyysvakuutusmaksujen tasainen maksukehitys. Suhdannepuskurin määrä muodostuu rahaston tuottojen ja menojen erotuksesta. Tavoitteena on kerryttää hyvinä aikoina puskuria, jota voidaan käyttää niin, että työttömyyden kasvaessa työttömyysvakuutusmaksujen korotukset voidaan pitää pienempinä ja työttömyysturvan sekä muiden etuuksien tasainen rahoitus voidaan turvata. Tätä myös Emu-puskuriksi kutsuttua suhdannepuskuria on käytetty viimeisten 20 vuoden aikana jo useaan otteeseen maksukorotuksia tasaamaan.

Vuonna 2021 palkansaajan työttömyysvakuutusmaksu on 1,4 prosenttia. Työnantajan työttömyysvakuutusmaksu on 0,5 prosenttia palkasta, jos palkkasumma on korkeintaan 2 169 000 euroa. Sen ylittävältä osalta työttömyysvakuutusmaksu on 1,9 prosenttia palkasta.[1]  

Työttömyysvakuutusjärjestelmä toimii siten, että palkansaajien ja työnantajien maksamat työttömyysvakuutusmaksut käytetään suoraan ja täysimääräisesti työttömyysturvan, aikuiskoulutusetuuksien sekä palkka- ja eläketurvan rahoittamiseen. Lisäksi niillä rahoitetaan muun muassa koulutuskorvausta ja omavastuumaksuja.[2]

Työttömyysvakuutusmaksusta hyötyvät lähinnä työttömyyskassaan kuuluvattarkistettava, jotka ovat olleet määrätyn pituisen ajan töissä (26 työssäoloviikkoa 28 kuukauden pituisen tarkastelujakson aikana) ja saaneet riittävän suurta palkkaa (vähintään työehtosopimuksen määrittelemää minimipalkkaa). Työssäoloviikoksi katsotaan yleensä sellainen viikko, jolloin on tehty työtä vähintään 18 tuntia, mutta joillakin aloilla on poikkeuksia (esim. opetusala) ja pienempikin tuntimäärä voi riittää täyttämään viikkoehdon. Tarkastelujaksoa voidaan myös tietyin ehdoin pidentää jopa seitsemän vuotta, jos työmarkkinoilta poissaolo on perustunut ns. hyväksyttyihin syihin. Tällaisia syitä ovat esimerkiksi asevelvollisuuden suorittaminen, sairaus, päätoiminen opiskelu tai lapsen syntymä ja hoito.[3]tarkistettavaTyöttömäksi joutuessaan saa ansiosidonnaista päivärahaa ainoastaan, jos on ollut työttömyyskassan jäsen koko sen ajan, miltä työssäolotarkastelu tehdään. Minimissään tämä on siis 26 kalenteriviikkoa, jos myös työssäoloviikot toteutuvat noiden viikkojen osalta.

Vähemmän koulutetut ovat keskimääräistä useammin ilman ansiosidonnaista päivärahaa, koska he eivät ole työttömyyskassan jäseniä.

Syyksi arvioidaan mm. informaation puutetta työttömyyskassan jäsenyyden ehdoista. Norjassa ja Islannissa on käytössä työttömyysvakuutus, joka takaa kaikille palkansaajille saman oikeuden ansiosidonnaiseen työttömyyspäivärahaan, kunhan he ovat täyttäneet työssäoloehdon.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Työttömyysvakuutusmaksujen maksaminen www.tyollisyysrahasto.fi. Viitattu 28.12.2020.
  2. Tietoa meistä www.tyollisyysrahasto.fi. Viitattu 28.12.2020.
  3. YTK: Ansiosidonnaisen työssäoloehto ytk.fi. Viitattu 5.5.2019.
  4. Mauri Kotamäki ja Jukka Mattila, Työttömyysvakuutusta pitää muuttaa reilummaksi, Helsingin Sanomat 26.1.2015, s. A5