Työ ja tulevaisuus
Työ ja tulevaisuus on kuvanveistäjä Wäinö Aaltosen viiden veistoksen sarja Eduskuntatalon istuntosalissa.[1] Aaltonen voitti nuoren valtion ihanteita[2] kuvaavalla veistossarjallaan tammikuussa 1930 julkistetun taidekilpailun.[1] Kullatut kipsiveistokset sijoitettiin vastavalmistuneesen Eduskuntataloon vuonna 1932. Ne korvattiin pronssivaloksilla vuonna 1969. Alkuperäinen veistossarja palautettiin istuntosaliin syksyllä 2017.
Eduskuntatalossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1930–1932 valmistunut sarja koostuu viidestä vertauskuvallisesti aihettaan kuvaavasta alastomasta hahmosta.[2] Neljä mieshahmoa ovat Raivaaja, Henkinen työ, Usko ja Sadonkorjuu.[1] Viides veistos, Tulevaisuus, kuvaa pientä poikaa käsivarrellaan kantavaa naista ja se on asetettu selkä istuntosaliin päin.[1] Naista esittävä patsas on noin 220 senttimetriä korkea ja muut ovat noin 230-senttisiä.[3]
Veistokset tuotiin Eduskuntataloon lokakuussa 1932.[3] Alastomat mieshahmot eivät herättäneet kommentteja, mutta alastonta naishahmoa pidettiin säädyttömänä,[1] ja marraskuussa 1932 kansanedustajat Vilho Kivioja ja Viljami Kalliokoski tekivät aloitteen patsaiden poistamisesta ”eduskunnan arvoa alentavina ja siveyskäsityksiä loukkaavina”. Aloitteen allekirjoitti 17 kansanedustajaa, ja se jäi vaille tulosta.[4]
Materiaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Veistosten alkuperäinen materiaali on rahapulan takia kipsi;[5][2] suunnitelma oli valaa patsaat pronssiin ja kullata ne.[6] Pronssiveistokset olisivat tulleet liian kalliiksi ja Aaltonen kultasi kipsityöt.[5]
Wäinö Aaltosen museo sai Aaltosen perikunnalta veistossarjan alkuperäiset kipsimuotit vuonna 1967. Muotit olivat tuohoutumisvaarassa ja pronssiveistosten valamista kiirehdittiin.[6] Valu tapahtui vuonna 1968.[2] Pronssiveistokset patinoitiin[5] ulkoveistosten patinointiin tarkoitetulla menetelmällä,[7] ja siitä johtuen niiden luonne muuttui 1960-luvun henkiseksi, arkisemmaksi.[5] Pronssiveistokset olivat istuntosalissa vuodesta 1969 lähtien.[7] Kullatut kipsiveistokset tallennettiin Turkuun Wäinö Aaltosen museoon, jossa ne olivat sekä näytteillä että varastoituna.[7]
Eduskuntatalossa tehtiin perusteellinen korjaus vuosina 2015–2017.[5] Peruskorjauksen aikana alkuperäiset kullatut kipsiveistokset konservoitiin ja ne palautettiin istuntosaliin; pronssiveistokset sijoittiin muualle Eduskuntataloon.[5][8]
Tekijän mielipide veistoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wäinö Aaltonen kärsi kuulon vähittäisestä heikentymisestä ja oli Eduskuntatalon patsaiden tekoaikaan jo lähes kuuro. Lisäksi patsaskilpailuihin ja näyttelyihin osallistuminen tuli kalliiksi ja aiheutti kuvanveistäjälle taloushuolia. Aaltonen kirjoitti vuonna 1930 pitkäaikaiselle tukijalleen Pontus Artille:
»Minulla on niin vaikeaa kaikki että toivon vaan kaiken loppuvan, nämä huonosti palkatut eduskuntatalon työt vievät ja nielevät kaiken
olen kuitenkin suorittanut ne niin että ne pitävät vaikka kaikki muu sortuisi isänmaassa»
(Wäinö Aaltonen[9] )
Kuvat veistoksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muut valokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1968 valettiin kolmesta veistoksesta (Henkinen työ, Raivaaja ja Tulevaisuus) myös oma valos Wäinö Aaltosen museolle.[2] Pronssivalokset on sijoitettu vuonna 1978 ulos museon edustalle Itäisen Rantakadun varrelle.[2]
Versio Tulevaisuus-hahmosta on Helsingin ensikoti ry:n toimitalon ovisyvennyksessä Ensikodintien varrella Vallilassa.[10] Versio on pronssivalos ja torso, valu on tehty 1943 ja veistos paljastettu sodan jälkeen 1945.[10]
Osa Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
-
Kipsiin valettu, kullattu versio Eduskunnan istuntosalissa. -
Pronsivalos veistoksesta Eduskuntatalon käytävän syvennyksessä. -
Helsingin ensikodissa on versio veistoksesta vuodelta 1945.
Esikuvina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
M. Ellerin mukaan Wäinö Aaltosen veistokset ovat ilmeisesti olleet kuvanveistäjä Juhan Raudseppin esikuvina Tallinnan Vapaudenaukion Taidetalon seinäsyvennyksissä olevissa veistoksissa Kauneus ja Työ (1937). Eri työaloja symbolisoivien veistosten luominen oli tyypillistä 1930-luvun Eestin kuvanveistolle.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pfäffli, Heidi (toim.): Wäinö Aaltonen 1894–1966. Turku: Wäinö Aaltosen museo, 1994. ISBN 952-9565-09-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Lindgren, Liisa: Eduskunnan talot ja taide, s. 21. Suomen Eduskunta, 2011. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 11.12.2015).
- ↑ a b c d e f Wäinö Aaltonen: Henkinen työ, Raivaaja ja Tulevaisuus Turun museokeskus. Viitattu 11.12.2015.
- ↑ a b Pfäffli, 1994, s. 184
- ↑ Pfäffli, 1994, s. 321
- ↑ a b c d e f Viljanen, Kaisa: Suomen näkyvimmät patsaat vaihtavat väriä: Eduskunta saa kultapintaiset veistoksensa takaisin Hs.fi. 3.11.2015. Sanoma Media Finland. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 11.12.2015.
- ↑ a b Eduskuntatalon kullatut kipsiveistokset viimeistä viikkoa nähtävillä WAMissa Aamuset-lehti. 13.3.2017. Viitattu 25.5.2017. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c Säävälä, Hilkka: Eduskunnan pronssipatsaat halutaan vaihtaa kultaisiksi 13.11.2015. Yle. Viitattu 11.12.2015.
- ↑ Blencowe, Annette: Eduskunta paljasti vihdoin istuntosalin veistokset – katso kuva kullatuista kipsipatsaista 4.9.2017. Yle. Viitattu 23.9.2017.
- ↑ Pfäffli, 1994, s. 320
- ↑ a b Äiti ja lapsi / Tulevaisuus Helsingin taidemuseo. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 11.12.2015.
- ↑ Eller, M.: Tallinnan monumentteja ja koristeveistoksia, s. 17. Tallinna: Perioodika, 1988. ISBN 5-7979-0142-0.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||
