Trieste (batyskafi)

Trieste noin vuonna 1958 tai 1959.

Trieste oli syvänmeren tutkimusalus, erikoistunut sukellusvene eli batyskafi, joka vuonna 1960 laskeutui ensimmäisenä aluksena Mariaanien haudan syvimpään kohtaan.

Valmistus

Sveitsiläinen professori Auguste Piccard ja hänen poikansa Jacques Piccard suunnittelivat kaksipaikkaisen aluksen, joka rakennettiin Navalmeccanicalla Triestessä Italiassa. Alus laskettiin vesille elokuussa 1953, jolloin ensisukelluksen kymmenen metrin syvyyteen tekivät isä ja poika Piccard.

Rakenne

Mariaanien haudan tutkimusten (Project Nekton) aikoihin 70 tonnia painava Trieste koostui 15 metriä pitkästä suuresta yläosasta ja halkaisijaltaan 2,16-metrisestä pallonmuotoisesta painekammiosta.

Pääosan yläosasta muodostivat nostetta varten rakennetut bensiinillä täytettävät yhteistilavuudeltaan 85 m³ olevat kammiot. Aluksen kummassakin päässä oli vedellä täytettävät painolastitankit. Yläpinnalla oli kaksi sähköllä toimivaa potkuria.

Aluksen alkuperäinen teräskammio oli suunniteltu toimimaan maksimissaan kuuden kilometrin (20 000 jalkaa) syvyydessä. Se vaihdettiin Saksassa Essenissä Krupp-Maschinenbaun valmistamaan kammioon. Uuden, 13 tonnin painoisen painekammion seinämä oli 12,7 senttimetriä paksu. Siinä oli kaksinkertainen pleksilasinen ikkuna. Alkuperäistä Societie Ternin valmistamaa teräspalloa käytettiin myöhemmin Trieste II -aluksessa.

Painolastina aluksessa oli yhdeksän tonnia rautapellettejä kahdessa säiliössä, joiden venttiilit oli suunniteltu laukeamaan automaattisesti sähkökatkon sattuesssa.

Palvelus

Batiscafo Trieste esiteltiin Italian lehdistössä. Sillä tehtiin vuoden 1957 lokakuuhun mennessä 48 sukellusta syvimmillään yli 3,7 kilometrin syvyyteen. Alus oli kesäkuusta 1957 Yhdysvaltain laivaston rahoittamassa tutkimusohjelmassa. Yhdysvaltain laivasto osti 1958 aluksen 250 000 dollarilla, ja se sijoitettiin Yhdysvaltain länsirannikolle San Diegoon.

Project Nekton

Jacques Piccard ja luutnantti Don Walsh laskeutuivat 23. tammikuuta 1960 Triestellä Challengerin syvänteeseen. Laskeutuminen kesti melkein viisi tuntia. Ulompi pleksilasi-ikkuna murtui laskeutumisen aikana aluksen päästyä yli yhdeksän kilometrin syvyyteen. Aluksesta oli puhelinyhteys emoaluksiin USS Lewisiin ja USS Wandankiin.

Trieste oli pohjalla 20 minuuttia. Pohjaa peittävän valkean planktonperäisen mudan laskeuduttua Piccard ja Walsh näkivät sen valoissa muun muassa kaloja, mikä todisti sen, että pohjalla oli vedessä happea. Lämpötila aluksessa oli seitsemän ja ulkopuolella kolme astetta.

Aluksen mittari osoitti syvyydeksi 37 800 jalkaa (11 521 m), mutta syvyys korjattiin myöhemmin 35 813 jalaksi (10 916 m). Challengerin syvänne mitattiin 1995 tarkemmilla laitteilla 35 798 jalkaa (10 911 m) syväksi.

Kaksi tonnia painolastia kevennettyään Trieste nousi kolmessa tunnissa 15 minuutissa takaisin pinnalle.

Loppuaika

Osittain muutettu Trieste osallistui huhtikuussa 1963 Atlantilla uponneen Yhdysvaltain laivaston sukellusveneen USS Thresherin etsintöihin. Alus löytyi elokuussa 2,56 kilometrin syvyydestä Uuden-Englannin rannikolta. Tämän jälkeen alus poistettiin palveluksesta. Societie Ternin valmistamaa teräspalloa käytettiin myöhemmin Trieste II -aluksessa.

Vuodesta 1980 Trieste on ollut näytteillä Washingtonin laivastomuseossa.

Lähteet

• Trieste (Arkistoitu – Internet Archive) University of Delaware College of Marine Studies
• Press Releases (Arkistoitu – Internet Archive) Office of Naval Research
• Rolex Deep Sea Special www.bjsonline.com

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Trieste (batyskafi) Wikimedia Commonsissa

• Yhdysvaltain laivasto – Triesten rakenne 1960 (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Historic Naval Ships Association – Trieste (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)