Toinen isku

Trident II -ohjuksen koelaukaisu. Sukellusveneestä laukaistavat ballistiset ydinohjukset ovat varma vastaiskun toteutustapa.

Toinen isku (engl. second strike) eli ydinvastaisku tarkoittaa ydinasestrategiassa ydinhyökkäyksen eli ensi-iskun kohteeksi joutuneen osapuolen kykyä suorittaa vastahyökkäys. Valtion täytyy pystyä laukaisemaan tarpeeksi omia ydinaseita sen jälkeen, kun on itse kärsinyt valtavaa tuhoa, jotta pystyy kostamaan aiheuttamalla vastaavaa tuhoa hyökkääjälle.

Teoria

Vastaiskukyky ja sen uskottavuus on keskeinen elementti ydinpelotteessa. Jos kumpikin osapuoli tietää, että vihollinen voi aiheuttaa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen jälkeen itselle yhtä pahaa tuhoa kuin oma hyökkäys aiheutti, ei hyökkäämisessä ole järkeä. Tällöin pätee molemminpuolinen varma tuho ja säilyy kauhun tasapaino. Jos taas jommalla kummalla tai kummallakaan osapuolella ei ole kykyä vastata kauhistuttavalla mitalla takaisin hyökätyksi tulemisen jälkeen, voi toinen yrittää voittaa ydinsodan suurella ensi-iskulla, joka tuhoaisi vastapuolen ydinaseet tai yhteiskunnan toiminnan laajalti. Tämä vaikuttaisi hyvältä ratkaisulta oman turvallisuuden takaamiseksi, koska vastapuoli ei voisi iskeä takaisin ja ylipäätään sen sodankäyntikyky olisi lamaantunut pitkäksi aikaa.

Toteutus

Vastaiskukyky vaatii sitä, että valtiolla on varmasti ja tarpeeksi sellaisia laukaisuvalmiita ydinaseita, jotka eivät tuhoutuisi ensi-iskussa.

Sukellusveneisiin sijoitetut ydinohjukset

Pääartikkeli: SLBM

Koska kiinteät maalla sijaitsevat ydinohjussiilot ja lentokentät sekä lentokoneet ovat helpompia tuhota, käytännössä perinteisesti vastaiskukyky tarkoittaa sukellusveneisiin sijoitettuja ydinohjuksia (SLBM). Ydinsukellusveneet pystyvät pysymään pitkiä aikoja piilossa missä tahansa maailman merillä, joten niiden löytäminen ja tuhoaminen ensi-iskussa olisi mahdotonta. Kunhan sukellusveneelle pystytään välittämään tieto ydinsodan syttymisestä, voi se toteuttaa vastaiskun ohjuksillaan.

Suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittivät sukellusveneestä laukaistavat ydinohjukset ensimmäisenä kylmän sodan alkupuolella. 1960–1980-luvuilla myös Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta ja Kiina kehittivät omat vastaavat kykynsä. Myöhemmin samaan ovat pyrkineet uudemmat ydinasevallat Intia, Pakistan ja Pohjois-Korea.

Laukaisu varoituksesta

Varhaisvaroitustutka RAF Fylingdalesin lentotukikohdassa Englannissa.

Toinen, halvempi keino saavuttaa vastaiskukyky on niin kutsuttu laukaisu varoituksesta (eng. launch on warning, LOW) -strategia. Siinä valtiolla on vihollisen laukaisemat ohjukset havaitsemaan kykenevä varoitusjärjestelmä, jonka hälytyksen ansiosta vastaiskun ohjukset voidaan laukaista jo ennen kuin hyökkäys osuu. Näin vastaiskuun voidaan käyttää sukellusveneohjusten sijaan myös maalta laukaistavia ballistisia ohjuksia (ICBM) tai lentokoneesta laukaistavia ydinaseita.

Toisaalta tässä menetelmässä on ilmeinen väärän hälytyksen riski. Ydinsota voisi syttyä vahingossa, jos esimerkiksi järjestelmässä olisi jokin vika, sitä olisi vahingoitettu tai sitä käyttävä ihminen tekisi virheen. Tälläinen vaaratilanne koettiin esimerkiksi Neuvostoliitossa vuonna 1983, kun varoitusjärjestelmä havaitsi virheellisesti kohti lentäviä yhdysvaltalaisia ohjuksia, joita ei todellisuudessa ollut olemassa.

Perimetr

Pääartikkeli: Perimetr

Perimetr eli ”Kuollut käsi” on Neuvostoliiton kehittämä ja luultavasti edelleen Venäjällä oleva järjestelmä, jonka avulla ydinaseet voidaan laukaista lähes automaattisesti, jos järjestelmä olettaa maan joutuneen ydinhyökkäyksen kohteeksi eikä valtionjohto käske aloittaa vastaiskua. Ideana on se, että vastaisku toteutuu, vaikka valtionjohto ja/tai ydinaseiden laukaisun komentoketju tuhoutuisivat hyökkäyksessä. Yhdysvalloilla oli kylmän sodan aikana vastaava, vähemmän automaattinen järjestelmä ECRS, joka olisi hyökkäyksen sattuessa välittänyt käskyn laukaista ydinaseet.