Toinen anglo–burmalainen sota
| Toinen anglo–burmalainen sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
Toinen anglo–burmalainen sota[1] oli toinen kaikkiaan kolmesta sodasta Intian niemimaata hallinneen Yhdistyneen kuningaskunnan ja Burmaa hallinneen Konbaung-dynastian välillä. Vuosina 1852–1853 käyty toinen sota alkoi brittien kauppiaidensa kohtelun takia antaman uhkavaatimuksen jälkeen. Brittijoukot miehittivät maan eteläosat ja Pegun maakunta liitettiin brittien hallitsemaan alueeseen. Sota päättyi burmalaisen prinssi Mindonin syöstyä kuningas Pagan Minin vallasta. Aselepo julistettiin 20. kesäkuuta 1853, vaikkakaan virallista rauhansopimusta ei allekirjoitettu. Briteille menetettiin maan eteläosat, kuten myöhempi Burman pääkaupunki Rangoon. Kolmas ja viimeinen anglo–burmalainen sota alkoi vuonna 1885 ja päättyi koko Burman valtaukseen.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burmaa hallinnut Konbaung-dynastia oli käynyt ensimmäinen anglo–burmalaisen sodan Intian niemimaata hallinnutta Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan vuosina 1824–1826. Sota päättyi burmalaisten tappioon ja brittien kanssa solmittuun Yandabon rauhaan. Rauhassa Burma menetti briteille Arakanin ja Tenasserimin alueet, minkä lisäksi brittikauppiaille oli jouduttu myöntämään erityisoikeuksia. Burmalaiset virkamiehet olivat kuitenkin alkaneet myöhemmin rikkoa sopimuksen ehtoja. Brittikauppiaita verotettiin ehtojen vastaisesti ja joitakin brittimerimiehiä oli pidätetty.[2] Brittikauppiaat valittivat kokemistaan vääryyksistä omalle hallitukselleen, jolloin Brittiläisestä Intiasta lähetettiin George Lambertin johtama laivasto-osasto Rangooniin tutkimaan kauppiaiden väitteitä.[3]
Rangooniin saapunut Lambert kohtasi burmalaisia virkamiehiä, jotka olivat aluksi valmiita tekemään yhteistyötä brittien kanssa. Lambert päätyi kuitenkin nöyryyttämään burmalaisia ja esimerkiksi Burman kuninkaan kuninkaallinen pursi takavarikoitiin. Britit sulkivat myös Yangonjoen liikenteeltä ja saivat provosoitua burmalaiset avaamaan tulen heidän aluksiaan vastaan. Vastauksena tähän britit antoivat burmalaisille uhkavaatimuksen, johon ei suostuttu brittien asettamaan aikarajaan 1. huhtikuuta 1852 mennessä.[2]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uhkavaatimuksen aikarajan raukeamisen jälkeen britit päättivät toteuttaa hyökkäyksen burmalaisia vastaan. 6. huhtikuuta Yangonjoelle oli saapunut yhteensä noin 6 000 sotilasta Intian Madrasista ja Bengalista, joiden komennossa oli kenraaliluutnantti Henry Godwin. Britit valtasivat ensin Marthanin kaupungin hieman Moulmeinin pohjoispuolella ja 8 huhtikuuta he palasivat Rangoonin seuduille. 11. huhtikuuta brittien laivasto tulitti burmalaisten varustuksia Iravadijoella ja seuraavana päivänä joukot nousivat maihin hyökäten Rangoonin puolustuksia vastaan. Ensimmäinen hyökkäys epäonnistui, mutta hyökkäys jatkui 14. huhtikuuta tällä kertaa myös maihin tuodun tykistön tuella. Burmalaiset puolustajat ajettiin viimein tiehensä ja britit olivat menettäneet taisteluissa 17 miestä kaatuneina ja 132 haavoittuneina.[2]
Toukokuussa alkanut monsuunikausi johti koleran aiheuttamiin vaikeuksiin, mutta britit valtasivat silti 19. toukokuuta Basseinin kaupungin. 5. kesäkuuta he valtasivat myös Pegun, jonka asukkaat olivat nousseet kapinaan burmalaisia vastaan. Syksyllä 1852 britti saivat vahvistuksia Rangooniin, ja 10. lokakuuta he valtasivat puolustajien hylkäämän Promen. Pegun he joutuivat valtaamaan uudestaan 21. marraskuuta. Valtauksen jälkeen britit liittivät Pegun maakunnan omiin alueisiinsa, ja alueen varmistamista varten alueen pohjoisrajalle lähetettiin 4 000 miehen osasto. Osasto saavutti alueen pohjoisrajan 22. helmikuuta 1853 käytännössä ilman vastarintaa. Osa alueen burmalaisista virkamiehistä alkoi kuitenkin vastustaa brittejä. Brittien marssiessa Myat Htoon -nimistä Danchenin piirikunnan virkamiestä vastaan helmikuussa heidän joukkonsa väijytettiin ja 80 sotilasta haavoittui tai sai surmansa. Britit lähettivät paikalle suuremman tykkien ja rakettien tukeman 1 100 miehen osaston ja voittivat burmalaiset viimein kiivaan taistelun jälkeen. Tällä kertaa britit kärsivät haavoittuneina ja kaatuneina 130 miehen tappiot. Koleraan menehtyi samalla sata miestä. Voittonsa jälkeen britit valmistelivat nyt etenemistä Avan kaupunkia vastaan. Ennen kaupunkiin etenemistä Burman kuningas Pagan Minin veli Mindon toteutti kuitenkin sodan käytännössä päättäneen vallankaappauksen.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prinssi Mindonin julistauduttua kuninkaaksi molemmat osapuolet olivat haluttomia jatkamaan taisteluja.[3] Britit vaativat kuitenkin burmalaisilta Pegun maakunnan luovuttamista. Burmalaisten oli pakon edessä suostuttava, vaikkakaan kuningas Mindon ei allekirjoittanut virallista rauhansopimusta brittien kanssa. Sota päättyi 30. kesäkuuta 1853 julistettuun aselepoon.[2]
Mindon pyrki sittemmin vastaamaan brittien muodostamaan uhkaan nykyaikaistamalla vielä Iravadijoen laakson pohjoisosat käsittänyttä valtakuntaansa esimerkiksi kutsumalla maahan ranskalaisia ja italialaisia teknikkoja. Mindonin kuoltua valtaan nousi hänen poikansa Thibaw, jonka brittiläisten kauppiaiden vastaiset toimet johtivat vuonna 1885 kolmanteen ja viimeiseen anglo–burmalaiseen sotaan, joka päätti käytännössä Burman itsenäisyyden.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia : Historia ja kulttuurit, s. 158. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
- ↑ a b c d e Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at war, 1815–1914: an encyclopedia of British military history, s. 66–70. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1-57607-926-0. (englanniksi)
- ↑ a b Anglo-Burmese Wars Encyclopaedia Britannica. Viitattu 5.11.2018. (englanniksi)