Venäläinen formalismi
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Miten tähän istuu se, että Semjon Kirsanovia syytettiin formalismista vaikka hän ei ollut kriitikko vaan runoilija? Ehkä lähteiden perusteella kirjoittamalla artikkelia voisi tasapainottaa. |
Anna Ahmatova | Aleksanteri Ahola-Valo | Natan Altman | Mihail Bahtin | Léon Bakst | Andrei Belyi | Nikolai Berdjajev | Ivan Bilibin | Aleksandr Blok | Joseph Brodsky | Marc Chagall | Sonia Delaunay | Sergei Djagilev | Sergei Eisenstein | Pavel Filonov | Mihail Fokin | Naum Gabo | Nikolai Gumiljov | G. I. Gurdjieff | Daniil Harms | Thomas de Hartmann | Velimir Hlebnikov | Wassily Kandinsky | El Lisitski | Anatoli Lunatšarski | Vladimir Majakovski | Kazimir Malevitš | Osip Mandelštam | Vsevolod Meyerhold | Kuzma Petrov-Vodkin | Vsevolod Pudovkin | Aleksandr Rodtšenko | Nicholas Roerich | Olga Rozanova | Konstantin Somov | Dmitri Šostakovitš | Vladimir Tatlin | Marina Tsvetajeva | Pjotr Demjanovitš Uspenski | Dziga Vertov
Venäjän formalismi oli vuosina 1910–1930 vaikuttanut kulttuurintutkijoiden koulukunta Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Suuntauksen lähtökohtana oli tieteellisyys, ja se pyrki kielitieteiden pohjalta rakentamaan omaa kirjallisuudentutkimuksen haaraansa. Erityisesti Venäjän formalistit mullistivat tekstintutkimusta dualistisella teoriallaan: kielellä on kaksi merkitystä, sekä kommunikatiivinen että esteettinen. Tällainen käsitys on koko nykystrukturalisminkin pohjana. Formalistit tutkivat silloista runoutta, proosaa ja jonkin verran myös elokuvia teksteinä.
Formalistinen menetelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän formalistien koulukunta oli epäyhtenäinen, koska se pyrki nimenomaan karttamaan dogmaattisuutta ja sitoutumista tiettyihin tieteellisiin menetelmiin. Kelpo formalisti käytti jokaiselle teokselle ominaisimpia työkaluja ja mukautui tilanteisiin.
Formalistiset kulttuurikriitikot yrittivät etsiä lainalaisuuksia ja yhteyksiä vallitsevasta kulttuurista käyttäen omia tieteellisiä menetelmiään. He kehittivät oman formalistisen metodologiansa, jossa muun muassa runousopin lainalaisuudet määritettiin tarkasti.
Henkilöt ja piirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläisen formalismin alkuperäisiä ydinhenkilöitä olivat Viktor Šklovski, Juri Tynjanov ja Boris Eichenbaum.[1] Monet formalismin ydinteesejäkin hyljeksineet kriitikot luettiin formalisteiksi yleisvaikutelman perusteella, ja toisaalta monet valtavirrasta irtautuneet kriitikot kääriytyivät formalismin kaapuun mutta loivat sisällöllisesti varsin heikkoja ja kärjistettyjä kirjoituksia.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimitys formalisti oli alun perin formalistikriitikkojen rienaava nimitys uuden koulukunnan edustajille. Termi kuitenkin vakiintui, ja se kuvaa kohtalaisen näppärästi formalisteja senaikaisen kulttuuriparadigman näkökulmasta.
Formalisteja kritisoitiin usein siitä, että he pitivät muotoa tärkeämpänä kuin sisältöä. Runossa ei ollut tärkeätä se, mitä sanottiin, vaan se, miten sanottiin. Tosiasiassa tämä on kärjistys, koska formalistit yrittivät lähinnä vain nostaa teoksen rakenteelliset seikat yhtä tärkeiksi tutkimuskohteiksi kuin perimmäiset sanojentakaiset ideatkin, ja ensi sijassa he pyrkivät rikkomaan muodon ja sisällön välisen vastakkainasettelun. Tämä se erosi symbolistien näkemyksistä niin suuresti, että formalisteja pidettiin "muotoanalyytikkoina".
Venäjän formalistien kulttuurikäsitys rinnastui useisiin modernisteihin. Runous oli heidän mielestään itsenäinen kieli, jonka perustehtävä oli itsensä toteuttaminen, runollisuus. Luonnontieteisiin tai yhteiskunnallisiin arvoihin sitoutuminen oli heidän mielestään täysin tarkoituksetonta. Teoksia tuli lähinnä tarkastella itsenäisesti, vaikka tietyille piirteille tai tyyleille löytyikin usein sosiaalisia tai historiallisia perusteita. Tällainen kulttuurikäsitys oli vahvasti ristiriidassa senaikaisen nousevan marxilaisen esivallan kanssa. Formalismi oli keskeinen iskusana 1930-luvulla, kun Neuvostoliiton bolševikkijohtajat korvasivat venäläisen avantgarden sosialistisella realismilla.
Formalismi aatteena heikkeni vähitellen neuvostohallinnon painostuksen alla. Suurin osa ydinhenkilöistä sulautui pikkuhiljaa kulttuurin valtavirtaan, kun formalistivainot kiihtyivät. He oppivat lieventämään formalistisia äänenpainojaan ja piilottamaan mielipiteitään verhottujen ilmausten taakse ja muuntautumaan tavallisiksi taiteentutkijoiksi.
Formalisminvastaisuus oli kuitenkin olennainen osa Neuvostoliiton kulttuuriperinnettä sen hajoamiseen asti. Strukturaalinen kielitiede ja eritoten Geneven koulukunta ottivat näkyviä vaikutteita formalistisen metodin tieteellisestä perustasta.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Huhtanen, Jouni: Kohti muodon ja ajatuksen selkeyttä Agricola. 28.6.2007. Viitattu 1.8.2014.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Apo, Satu: Venäjän formalismi. – Tutkimus ja opetus: strukturalismia. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja XXIII (s. 98–107). Toimittanut Anna-Liisa Mäenpää. Helsinki 1976. ISBN 951-9062-04-1 ISSN 0515-7870
- Medvedev, Pavel N.: Formaali metodi kirjallisuustieteessä: Kriittinen johdatus sosiologiseen poetiikkaan. (Alkuteos: Формальный метод в литературоведении: критическое введение в социологическую поэтику, 1928.) Suomentaneet Minttu Haapaniemi ym. Tampere: Vastapaino 2007. ISBN 978-951-768-196-4
- Pesonen, Pekka & Suni, Timo (toim.): Venäläinen formalismi: Antologia. Suomentanut Timo Suni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2001. ISBN 951-746-266-2.