Tämä on lupaava artikkeli.

Vakhtang I

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vakhtang I
Kartlin kuningas
Valtakausi 447–522
Edeltäjä Mirdat V
Seuraaja Datši
Syntynyt n. 439
Mtskheta, Iberian kuningaskunta
Kuollut 522
Ujarma, Iberian kuningaskunta
Puoliso Balendukht
Elene
Lapset Datši
Leon
Mihrdat
Suku Khosroianit
Isä Mirdat V
Äiti Sagdukht
Uskonto Ortodoksinen kirkko

Vakhtang I Gorgasali (georg. ვახტანგ I გორგასალი, n. 439 tai 443 – 502 tai 522) oli Iberian eli paikallisesti Kartlin (nykyisen Georgian itäosan) kuningas Khosroiani-dynastiasta 400-luvun jälkipuoliskolla ja 500-luvun alussa. Gorgasali on iranilainen liikanimi, joka tarkoittaa ”sudenpäätä”. Hän johti kansansa liitossa Itä-Rooman valtakunnan kanssa pitkäaikaiseen taisteluun sassanidien Iranin hegemoniaa vastaan. Se päättyi Vakhtangin tappioon ja Iberian kuningaskunnan heikentymiseen. Perimätiedon mukaan hän uudisti myös Georgian ortodoksisen kirkon rakennetta ja perusti Georgian nykyisen pääkaupungin Tbilisin.[1]

Vakhtangin hallituskauden ajoittaminen on ongelmallista. Professori Ivane Džavakhišvilin mukaan hän hallitsi vuosina noin 449–502 ja professori Cyril Toumanoffin mukaan noin 446–522. Toumanoff liittää Vakhtangin lisäksi Iberian Gurgenes-nimiseen kuninkaaseen, joka tunnetaan Prokopioksen Justinianuksen sodista.[2]

Vakhtangia käsitellään 700- tai 1000-luvulla laaditussa elämäkerrassa, jonka kirjoittajana pidetään Džuanšeria ja jossa historia ja legendat kietoutuvat yhteen eeppiseksi kertomukseksi niin, että Vakhtangin persoonaa ja tekoja liioitellaan suuresti. Teos on ollut pääasiallisena lähteenä kuvalle Vakhtangista esimerkillisenä soturikuninkaana ja valtiomiehenä ja sen antama kuva on säilynyt kansan muistissa nykyaikaan saakka. Vakhtang nousi yhdeksi Georgian historian suosituimmista hahmoista jo keskiajalla[3] ja Georgian ortodoksinen kirkko on kanonisoinut hänet.[4]

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakhtang Gorgasalin elämän mukaan kuninkaalle annettiin syntymässä iranilainen nimi Varazkhosrovtang, joka muuntui georgiaksi muotoon Vakhtang.[5] Nimi saattaakin olla peräisin persian sanoista *warx-tang (vahrka-tanū) eli ”sudenvartaloinen” ja se on mahdollisesti osoitus suden kultista muinaisessa Georgiassa.[6] 1200-luvun lopulta alkaen lukuisat georgialaiset ruhtinaat ja kuninkaat ottivat nimen Vakhtang.[1] Toumanoff huomauttaa, että nimellä Vakhtang ei ole vastinetta antiikissa, ja väittää, että kuninkaan liikanimi Gorgasal, joka annettiin hänelle käyttämänsä kypärän muodon vuoksi, vastaa roomalaisen 500-luvun historioitsijan Prokopioksen Gurgenesta (kreik. Γουργένης). Toumanoffin teoriaa Vakhtangista ja Gurgeneesta ei ole yleisesti hyväksytty.[7]

Hallinnon alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iberia laajimmillaan Vakhtang I:n valtakaudella.

Vakhtang Gorgasalin elämän lisäksi keskiaikaiset georgialaiset lähteet mainitsevat Vakhtangin vain lyhyesti, mutta ne eivät yleisesti ottaen juurikaan käsittele muitakaan Bagrationi-dynastiaa edeltäneitä georgialaisia monarkkeja.[3] Puoliksi legendaarisesta ja eeppisestä luonteestaan huolimatta Vakhtang Gorgasalin elämä kertoo lukuisia yksityiskohtia, jotka voidaan yhdistää lähempänä kyseistä ajanjaksoa kirjoitettuihin lähteisiin, kuten Ghazar Parpetsiin ja Prokopiokseen.[2]

Vakhtang Gorgasalin elämän mukaan Vakhtang nousi maansa valtaistuimelle seitsenvuotiaana ja seurasi isäänsä Mirdat V:tä. Hänen äitinsä Sagdukht, kristinuskoon kääntynyt persialainen, toimi sijaishallitsijana hänen ollessaan alaikäinen. Kronikan kirjoittaja kertoo seuraavaksi Iberian vaikeasta tilanteesta: maa kärsi sassanidien yrityksestä levittää zarathustralaisuutta ja ”osseettien” pohjoisesta tulleesta tuhoisasta hyökkäyksestä. Hyökkäys saattaa viitata Priskoksen mainitsemaan hunnien (ja mahdollisesti alaanien) invaasioon Kaspian porttien läpi. 16-vuotiaana Vakhtangin kerrotaan johtaneen voitokasta kostosotaa "osseetteja" vastaan, voittaneen kaksintaistelun vihollisen jättiläistä vastaan ja vapauttaneen sisarensa Mirandukhtin vankeudesta. 19-vuotiaana Vakhtang meni naimisiin Balendukhtin, suuren kuninkaan Hormizdin ”tyttären” kanssa (ilmeisesti Hormizd III, hallitsi 457–459). Pian Vakhtang osallistui suuren kuninkaan pyynnöstä sotaretkeen ”Intiassa”, mikä tarkoittaa luultavasti Perozin retkeä hefthaliitteja vastaan 460-luvulla, ja sotaan Rooman valtakuntaa vastaan vuonna 472. Siinä Vakhtangin kerrotaan saaneen haltuunsa Egrisin (Lazican) ja Abhasian (Abasgian).[2][8][9]

Kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan Iberiaan Vakhtang teki useita päätöksiä, joiden tarkoitus oli vahvistaa kuninkaan valtaa. Hän ei pitänyt siitä, että Persia yritti rajoittaa Iberian itsenäisyyttä, joten hän käänsi ulkopoliittisen suuntansa ja lähentyi Roomaa. Hän meni naimisiin keisari Zenonin ”tyttären” (mahdollisesti sukulaisen) Helenan kanssa ja sai Konstantinopolilta luvan korottaa Iberian kirkon johtajan eli Mtskhetan piispan katolikokseksi. Vakhtang lähetti katolikoksen yhdessä 12 vasta nimitetyn piispan kanssa vihittäväksi Antiokiaan. Uudistukset eivät sujuneet helposti ja kuninkaan täytyi voittaa niitä vastustaneet henkilöt, erityisesti Mtskhetan syrjäytetty piispa Mikel. Džavakhišvili selittää kiistan johtuneen näkemyseroista monofysitismiä kannattaneen Vakhtangin ja diofysitismiä tukeneen Mikelin välillä. Toumanoff tukee Džavakhišvilin oletusta ja huomauttaa, että prelaatin vaihdos ja hänen vihkimisensä Antiokiassa voi ”ainoastaan vihjata Zenonin uskonnollisten näkemysten hyväksymiseen” eli maltillisen monofysitistiseen Henotikoniin vuodelta 482. Toinen georgialainen historioitsija Simon Džanašia väittää vuorostaan, että Vakhtang olisi ollut lähempänä diofysitismiä, kun taas Mikel kannatti monofysitismiä.[8][10]

Sota Irania vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raunioita Udžarmassa, joka oli iberialainen linnoitus Vakhtangin aikaan.

Omaksumalla Roomaa tukevan linjan Vakhtang vieraantui entisestään aatelisistaan, joka hakivat Iranilta tukea vastustaakseen kuninkaan yrityksiä rajoittaa heidän autonomiaansa. Vuonna 482 Vakhtang teloitutti vaikutusvaltaisimman vasallinsa Varskenin, Gogarenen vitaxan, joka oli kääntynyt zarathustralaisuuteen ja joka tuki Iranin vaikutusvallan kasvua Kaukasiassa. Varsken oli tapattanut kristityn vaimonsa Šušanikin. Šušanik oli Armenian mamikonidi-ruhtinaan Vardan II:n tytär ja Georgian kirjallisuuden varhaisimman säilyneen teoksen sankari. Teollaan Vakhtang ajautui avoimeen yhteenottoon iranilaisten herrojaan vastaan. Vakhtang pyysi apuun armenialaisia ruhtinaita ja hunneja. Epäröityään hieman armenialaiset liittoutuivat Vardanin veljenpojan Vahanin johdolla Vakhtangin kanssa. Liittolaiset hävisivät taistelun ja Iranin rangaistusretkikunnat tuhosivat Iberiaa vuosina 483 ja 484, minkä vuoksi Vakhtangin piti paeta Rooman hallitsemaan Lazicaan (nykyiseen Länsi-Georgiaan). Kun Peroz kuoli sodassa heftaliitteja vastaan vuonna 484, hänen seuraajansa Balaš palautti rauhan Kaukasiaan. Vakhtang palasi valtaan Iberiassa, muttei muuttanut Roomaa tukevaa politiikkaansa.[8][10]

Kun sadan vuoden rauha Iranin ja Rooman välillä romahti, sassanidien Kavad I kutsui Vakhtangin vasallinaan uuteen sotaretkeen Roomaa vastaan. Vakhtang kieltäytyi, ja iranilaiset hyökkäsivät hänen kuningaskuntaansa. Hän oli silloin noin 60-vuotias ja joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet sodassa ja maanpaossa pyytäen turhaan Roomalta apua. Tämän ajanjakson tapahtumien kronologia on jäänyt epäselväksi, mutta vuoteen 518 mennessä iranilainen varakuningas oli asetettu hallitsemaan Tbilisiin, jonka Vakhtang oli georgialaisen perimätiedon mukaan perustanut maansa uudeksi pääkaupungiksi. Vakhtang Gorgasalin elämän mukaan hän kuoli taistellessaan Iranin hyökkäysarmeijaa vastaan: kapinallinen orja ampui häntä nuolella, joka osui häneen haarniskan kainalossa olleen reiän läpi. Haavoittunut kuningas vietiin linnaansa Udžarmassa, jossa hän kuoli, ja hänet haudattiin Mtskhetan katedraaliin. Džavakhišvilin mukaan Vakhtang kuoli noin vuonna 502. Jos Toumanoff on oikeassa siitä, että Prokopioksen Gurgenes oli sama henkilö kuin Vakhtang, hänen hallintonsa saattoi päättyä vuonna 522 kun hän pakeni Lazicaan, jossa hän menehtyi mahdollisesti samoihin aikoihin. Gurgeneen perheenjäsenet, Peranius, Pacurius ja Phazas, tekivät uran Rooman armeijassa.[2][11]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakhtang Gorgasalin elämän mukaan Vakhtang sai kolme poikaa. Hänen vanhin poikansa Datši, jonka hän sai ensimmäisestä avioliitostaan iranilaisen prinsessan Balendukhtin kanssa (Balendukht kuoli synnytyksessä), nousi hänen jälkeensä Iberian valtaistuimelle ja joutui palaamaan Iranin vasalliksi. Kaksi nuorempaa poikaa, Leon ja Mirdat, syntyivät Vakhtangin toisesta avioliitosta roomalaisen Helenan kanssa ja heidän hallittavikseen annettiin Iberian lounaiset maakunnat Klardžeti ja Džavakheti. Leonin jälkeläiset eli guaramidit noudattelivat alueella pääosin Roomaa myötäilevää politiikkaa. Molemmat sukulinjat selviytyivät Iberiassa 700-luvulle saakka, kunnes heidän tilalleen nousivat heidän voimakkaammat serkkunsa Bagrationi-dynastiasta.[2] Toumanoff on ehdottanut, että nimi Samanazus saattaa olla korruptio sanoista ”Datšin veli” ja viittaa mahdollisesti siten Mirdatiin. Samanazus mainitaan iberialaisena ”kuninkaana” Johannes Malalaksen luettelossa Justinianuksen aikaisista hallitsijoista ja Theofanes sekä Georgios Kedrenos kertovat hänen vierailleen Konstantinopolissa vuonna 535.[12]

Muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakhtang Gorgasalin ritarikunnan ensimmäisen luokan kunniamerkki.

Vakhtang tuli osaksi Georgian historiallisten sankarien pantheonia jo keskiajalla. Georgian bagratidien kuninkaallinen lippu tunnettiin nimellä ”Gorgasliani” eli ”Gorgasali[n lippu]”. Sitä pidetään joskus nykyisen Georgian lipun varhaisimpana mallina. Kansan muistissa Vakhtang muuntui legendaariseksi ja romanttiseksi hahmoksi. Hänestä on säilynyt useita kansanrunoja ja legendoja, joissa ylistetään kuninkaan suurutta, valtavaa fyysistä voimaa, rohkeutta ja omistautumista kristinuskolle.[13]

Vakhtangia on sanottu monien kaupunkien, linnojen ja luostarien perustajaksi ympäri Georgiaa. Häntä on pidetty myös maan pääkaupungin Tbilisin perustajana, ja katu ja aukio on nimetty Tbilisissä hänen mukaansa. Kaupungin perustamista koskevan legendan mukaan kuningas Vakhtang oli metsässä, jossa hänen haukkansa ajoi takaa fasaania. Lintu putosi kuumaan lähteeseen, ja kuningas ja hänen palvelijansa näkivät veden höyryävän. Vakhtang yllättyi kuuman veden paljoudesta, käski rakentaa paikalle kaupungin ja antoi sen nimeksi Tbilisi eli ”kuumien lähteiden paikka”.[14]

Vakhtang otettiin Georgian ortodoksisen kirkon kalenteriin virallisesti 1990-luvun alussa ja hänen kunniakseen rakennettiin kirkko Rustaviin. Häntä on kuitenkin oletettavasti pidetty pyhänä jo pitkään. Georgian kirkko juhlistaa häntä vuosittain 30. marraskuuta.[4] Vakhtang Gorgasalin ritarikunta luotiin vuonna 1992 ja se on yksi Georgian korkeimmista sotilaallisista kunniamerkeistä.[15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Rapp, Stephen H.: Studies in Medieval Georgian Historiography: Early Texts And Eurasian Contexts, s. 320. Peeters Publishers, 2003. ISBN 90-429-1318-5.
  2. ↑ a b c d e Toumanoff, Cyril: Studies in Christian Caucasian History, s. 368–9. Georgetown University Press, 1967.
  3. ↑ a b Rapp (2003), passim.
  4. ↑ a b Machitadze, Archpriest Zakaria: The Holy King Vakhtang Gorgasali (†502) 2006. Pravoslavie.Ru.
  5. ↑ Thomson, Robert W.: Rewriting Caucasian History, s. 156. Oxford University Press, 1996. ISBN 0198263732.
  6. ↑ Gamkrelidze, Tamaz; Ivanov, Vyacheslav Vsevolodovich; Winter, Werner (transl. by Nichols, Johanna): Indo-European and the Indo-Europeans: a reconstruction and historical analysis of a proto-language and a proto-culture, s. 416. M. de Gruyter, 1995. ISBN 3110096463.
  7. ↑ Greatrex, Geoffrey: Rome and Persia at war, 502–532, s. 129. Francis Cairns, 1998. ISBN 0905205936.
  8. ↑ a b c М. Лордкипанидзе, Д. Мусхелишвили: Очерки истории Грузии. Т.2: Грузия в IV-X веках. 1988. АН ГССР, Ин-т ист., археол. и этнографии – Тб. : Мецниереба: Тип. АН ГССР..
  9. ↑ Thomson, Robert W.: Rewriting Caucasian History, s. 153–251. Oxford University Press, 1996. ISBN 0198263732.
  10. ↑ a b Suny, Ronald Grigor: The Making of the Georgian Nation, s. 23–25. Indiana University Press, 1994. ISBN 0253209153.
  11. ↑ Prokopios kertoo, että Iberian kuningas Gurgenes loikkasi roomalaisten luokse jossain vaiheessa Justinianus I:n valtakautta, mutta iranilaiset voittivat hänet ja hänen oli pakko paeta Rooman alueelle (Bell. pern. 1.12.).
  12. ↑ Martindale, John Robert: The Prosopography of the Later Roman Empire, s. 1109. Cambridge University Press, 1992. ISBN 0521072336.
  13. ↑ Tsulaia, G. V. (trans.): Джуаншер Джуаншериани. «Жизнь Вахтанга Горгасала». Tbilisi: Metsniereba, 1986. Verkkoversio
  14. ↑ Constantine B. Lerner: The 'River of Paradaise' and the Legend about the City of Tbilisi: A Literary Source of the Legend. Folklore, November 2001, 16. vsk, s. 72-77.
  15. ↑ State Decorations Georgian presidentti.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Mirdat V 		Iberian kuningas
447–522 		Seuraaja:
Datši
Kansainväliset
Kansalliset
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vakhtang_I&oldid=21492820”