Oranssi vallankumous
| Oranssi vallankumous | |||
|---|---|---|---|
 Mielenosoittajia oranssein tunnuksineen Itsenäisyyden aukiolla Kiovassa 22. marraskuuta. | |||
| Päiväys | marraskuu–joulukuu 2004 | ||
| Paikka | Ukraina | ||
| Syyt | Ukrainan presidentinvaalit 2004 | ||
| Lopputulos |
Presidentinvaalien toisen kierroksen uusinta Viktor Juštšenkon voitto | ||
| Johtajat | |||
|
| |||
Oranssi vallankumous oli Ukrainan presidentinvaaleista marraskuussa 2004 alkanut tapahtumasarja, joka päättyi entisen presidentti Leonid Kutšman tukija Viktor Janukovytšin tappioon Viktor Juštšenkolle. Janukovytš kerkesi julistautua vilpillisinä pidetyn presidentinvaalin toisen kierroksen voittajaksi, mutta laajat mielenosoitukset ja vaalien tuomitseminen johtivat lopulta verettömästi tilanteen raukeamiseen uusintavaaleissa, jotka Janukovytš hävisi.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ukrainan presidentti ennen oranssin vallankumouksen tapahtumia oli Leonid Kutšma. Kutšman politiikka pyrki läheisiin suhteisiin Venäjän kanssa, mutta toisaalta myös lisäämään Ukrainan liikkumavaraa lähentymällä länteen. Euroopan unioni ei lämmennyt Ukrainan halukkuudelle liittyä EU:hun, mutta Yhdysvallat antoi maalle huomattavaa tukea. Ulkopolitiikan ohella Kutšma pyrki lisäämään omaa valtaansa, mikä johti ajan myötä yhä autoritaarisempaan hallintoon. Etenkin nämä pyrkimykset synnyttivät vastareaktion, joka puhkesi niin sanottuna oranssina vallankumouksena.[1]
Kutšma ryvettyi useissa eri skandaaleissa. Hänet liitettiin esimerkiksi kriitikkonsa Heorhi Gongadzen murhaan lokakuussa 2000. Tapauksen jälkeen julkaistiin ääninauhoja, joiden voidaan tulkita olevan Kutšman antama murhakäsky. Opiskelijat ja nuoriso alkoivat järjestää Kutšman vastaisia mielenosoituksia tunnuksenaan iskulause "Ukraina ilman Kutšmaa". Viktor Juštšenko kuului presidentin kannattajiin, kunnes presidentin tukijat ja kommunistit ajoivat läpi epäluottamuslauseen häntä vastaan etenkin aatteellisten erimielisyyksien takia. Juštšenko asettui sittemmin avoimesti Kutšman vastaisen Meidän Ukrainamme -puolueen johtoon.[1]
Meidän Ukrainamme nousi Ukrainan Korkeimman neuvoston suurimmaksi puolueeksi vuoden 2002 vaaleissa. Vaikka oppositio oli voittanut vaalit, Viktor Janukovytšin Yhtenäisen Ukrainan puolesta kokosi kuitenkin Kutšman puolelle suurimman parlamenttiryhmän. Vaaleja pidettiin etenkin paikoittain jonkin verran vilpillisinä. Ilmeisesti ainakin osaa tuloksista muokattiin Yhtenäisen Ukrainan puolesta -ryhmän eduksi.[1]
Vuonna 2002 julkaistiin lisää ääninauhoja, joilla Kutšma sekaantui tutkien myymiseen Saddam Husseinin Irakiin. Hän menetti tukensa Yhdysvalloilta, joka oli tähän mennessä katsonut hänen väärinkäytöstensä läpi. Kutšman vastaiset mielenosoitukset vilkastuivat. Ulkopoliittisen ja sisäpoliittisen aseman heikentyessä Kutšma lähentyi itään. Hänen päätukijansa oli nyt Venäjä ja Vladimir Putin. Kutšma liittyi Venäjän, Valko-Venäjän ja Kazakstanin mukana yhteisen talousalueen sopimukseen, jota ei kuitenkaan keretty panna toimeen ennen seuraavan presidentinvaalin tapahtumia.[1]
Ukrainan oranssin vallankumouksen tapahtumia oli edeltänyt useampi niin sanottu värivallankumous. Serbian Slobodan Milošević oli syrjäytetty vuonna 2000 ja Georgian Eduard Ševardnadze vuonna 2003, molemmat vaalien jälkeen tehtyjen vaalivilppisyytösten jälkeen.[2]
Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 2004 loka-marraskuussa Ukrainassa käytiin kiistellyt presidentinvalit.[3] Presidentti Kutšman odotettiin aluksi venyttävän maan perustuslakia ja asettuvan ehdolle kolmannelle kaudelle.[2] Lopulta hän jättäytyi kuitenkin sivuun pääministerinsä Viktor Janukovytšin hyväksi. Janukovytš oli Venäjän suosikkiehdokas. Vladimir Putin tuki hänen kampanjaansa esiintymällä näyttävästi Janukovytšin kanssa julkisuudessa Kiovassa. Vaalikampanjassa käytettiin lisäksi jo Kutšman kauden tapaan valtionhallintoa. Oppositioehdokkaita ei esimerkiksi juuri näkynyt valtion tv-kanavilla. Janukovytšin päävastustaja oli lähentymistä Naton ja EU:n kanssa ajanut Viktor Juštšenko.[3] Juštšenkolla oli länsimaiden selkeä tuki.[2] Ilmapiiri oli ennen vaaleja hyvin jännittynyt. Kaduilla oli mielenosoittajia ja Juštšenko myrkytettiin hänen lounastettuaan salaisen palvelun johdon kanssa. Juštšenko toipui, mutta myrkytys jätti jälkensä hänen kasvoihinsa.[3]
Janukovytš sai vaalien ensimmäisellä kierroksella 40 % äänistä ja voitti Juštšenkon prosentilla. Toisella kierroksella 21. marraskuuta Janukovytšin sanottiin virallisten laskelmien mukaan saaneen 50 % ja Juštšenkon 47 %. Nopeasti Janukovytš näyttäytyi voittajana televisiossa ja sai jo onnittelupuhelun Putinilta. Tulokset olivat kuitenkin ristiriidassa ovensuukyselyjen kanssa. ETYJ:n tarkkailijat ilmoittivat vaalissa ja ääntenlaskennassa olleen huomattavia väärinkäytöksiä.[3]
Kiovan itsenäisyyden aukiolla (ukr. Maidan Nezaležnosti) eli Maidanilla alettiin järjestää Janukovytšin ja Kutšman vastaisia mielenosoituksia. Ensimmäinen joukkokokous järjestettiin 22. marraskuuta. Niiden pääjärjestäjä oli nuorisojärjestö Jo riittää eli Pora. Aukiolle oli pystytetty telttaleiri, jota koristeltiin oransseilla tunnuksilla. Tunnusten mukaan tapahtumat tulivat tunnetuksi oranssina vallankumouksena. Mielenosoittajat saivat tukea myös yhteiskunnan vallanpitäjiltä. Heidän taakseen asettuivat paitsi Juštšenko, mutta myös Julia Tymošenkon ja Oleksand Morozin johtamat puolueet. Kiovan kaupunginhallitus oli päättänyt olla hyväksymättä vaalitulosta. Poliisi ja armeija eivät puolestaan ryhtyneet mielenosoitusten tukahduttamiseen. Monet entisistä Kutšman kannattajista joko hylkäsivät hänet, tai jättäytyivät muuten tapahtumien taka-alalle.[3]
Lopulta Puolan presidentti Aleksander Kwaśniewski taivutteli Kutšman hyväksymään uudet vaalit. Ukrainan korkein oikeus päätti presidentinvaalien toisen kierroksen tuloksen olleen pätemätön ja toinen kierros määrättiin uusittavaksi. Samaan tapaan myös Ukrainan Korkein neuvosto hylkäsi vaalituloksen ja antoi keskusvaalilautakunnalle epäluottamuslauseen. Presidentinvaalien uusi toinen kierros järjestettiin 26. joulukuuta 2004. Juštšenko sai äänistä 52 % ja Janukovytš 47 %. Ukrainan länsiosissa äänestettiin selvästi Juštšenkon ja itäosissa Janukovytšin puolesta. Uusien vaalien myötä kireä tilanne oli lopulta lauennut ilman verenvuodatusta.[3]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo oranssin vallankumouksen aikana presidentin valtaa vähennettiin Ukrainan perustuslaissa. Monet vallankumouksen kannattajat halusivat siirtyä parlamentaarisempaan järjestelmään. Tähän suostuivat myös Janukovytšin kannattajat, joiden ehdokas ei ollut päässyt presidentiksi. Vuonna 2006 voimaan tulleiden muutosten mukaan presidentti nimitti enää vain pääministerin ja muutamia muita turvallisuudesta vastaavia ministereitä. Hallituksen oli nautittava sekä presidentin, että parlamentin luottamusta. Parlamenttivaalien jälkeen oli muodostettava uusi hallitus.[3]
Vuoden 2005 helmikuussa nimitettiin Julia Tymošenkon johtama uusi hallitus, jonka jäsenet koostuivat oranssia vallankumousta toteuttaneista kolmesta puolueesta ja liike-elämän edustajista. Ensimmäiset Korkeimman neuvoston vaalit vallankumouksen jälkeen käytiin maaliskuussa 2006. Suurin voittaja oli presidentinvaalit hävinneen Janukovytšin kannattajien Alueiden puolue. Vaikeiden neuvottelujen jälkeen elokuussa 2006 muodostettiin oranssin vallankumouksen rintamalinjat ylittänyt uusi Janukovytšin hallitus.[3]
Juštšenko toimi presidenttinä vuoteen 2010 saakka. Yhteistyö Janukovytšin kanssa ei toiminut.[3] 2007 alkoi myös finanssikriisi, joka johti bruttokansantuotteen romahdukseen. Hänen kannatustaan söi myös rehottava korruptio. 2010 vaaleissa Janukovytš voitti vastaehdokkaaksi lähteneen Tymošenkon.[4]
Venäjä alkoi pelätä Oranssin vallankumouksen kaltaisen tapahtumasarjan toistumista, joka kaataisi nykyisen eliitin pois vallasta.[5] Oranssin vallankumouksen perusteella kiellettiin sittemmin esimerkiksi "ulkomaisten agenttien" toiminta Venäjällä. Tapahtumat olivat romuttaneet myös toiveet Ukrainan paluusta Venäjän yhteyteen. Vallankumous nähtiin Yhdysvaltojen johtamana salaliittona.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Johannes Remy: Ukrainan historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2015. ISBN 978-952-495-855-4.
- Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen: Itä-Ukraina : Lännen etuvartio. Docendo, 2020. ISBN 978-952-383-006-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Remy 2015, luku ”Itsenäinen Ukraina”
- ↑ a b c d Puistola ja Suhonen 2020, luku ”Oranssi vallankumous”
- ↑ a b c d e f g h i Remy 2015, luku ”Oranssi vallankumous”
- ↑ Puistola ja Suhonen 2020, luku ”Ukrainan uusi presidentti”
- ↑ Ukrainan oranssi šokki muutti Putinin ulkopolitiikan Helsingin Sanomat Uutiset Ulkomaat 20.12.2014
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Säilyńoja, Juhana: Ukrainan oranssin vallankumouksen lapset saivat pian pettyä Yle Elävä arkisto. 9.12.2013. Viitattu 22.11.2018.
- Tiilikainen, Teppo: Ukrainan presidenttipeli: Oranssin vallankumouksen hautajaiset Suomen kuvalehti. 16.1.2010. Viitattu 22.11.2018.
- Huhtala, Tuomas: Naapuruuden haasteet - Ukrainan "eurooppalainen valinta" ja Euroopan unionin kansainvälinen toimijuus. Tarmpere: Pro Gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto - Johtamiskorkeakoulu, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.11.2018). (Arkistoitu – Internet Archive)