Toinen oopiumisota
| Toinen oopiumisota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa oopiumisotia | |||||||
 Takun Pohjoinen linnoitus vuonna 1860
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
|
|||||||
.svg){kind=small}
Toinen oopiumisota käytiin Kiinan (Qing-dynastia) sekä Ison-Britannian ja Ranskan välillä vuosina 1856–1860. Kiinassa käytiin samaan aikaan Taiping-kapinaa.
Sodan taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen oopiumisota ei tuonut Ison-Britannian toivomaa kaupan kasvua, vaikka uusia satamia avattiinkin. Koska tekstiilien myynti ei vieläkään ollut toivotulla tasolla, ulkomaat halusivat oopiumikaupan laillistamista. Toisaalta britit arvelivat, että uusien satamien avaaminen voisi lisätä kauppaa, mutta heidän jo ennen ensimmäistä oopiumisotaa toivomaansa neuvotteluyhteyttä Pekingin hallinnon kanssa ei vieläkään ollut. Lisäksi paikallismilitiat hyökkäilivät aika-ajoin ulkomaalaisia vastaan Guangzhoussa (Kanton).
1854 Britannia laati yhdessä Yhdysvaltain kanssa Kiinalle vaatimuksen ehtojen parantamisesta. Sen mukaan Tianjin oli avattava kaupalle, ulkomaalaisten piti saada oikeus matkustaa ja omistaa maata sisämaassa, oopiumi piti laillistaa, Guangzhou rauhoittaa ja Pekingiin piti saada diplomaatteja. Keisari kuitenkin kieltäytyi sopimuksesta.
Sodan kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
8. lokakuuta 1856 Kiinan viranomaiset nousivat Hongkongissa rekisteröityyn, kiinalaisten omistamaan, mutta Britannian lipun alla purjehtivaan laivaan nimeltä Arrow, epäillen, että se oli syyllistynyt merirosvoukseen, salakuljetuksiin ja oli mukana oopiumikaupassa. 12 miehistön jäsentä vangittiin.
Ranskan esittämä syy Kiinaan hyökkäämiseen oli se, että kiinalaiset viranomaiset Guangxin provinssissa olivat teloittaneet ranskalaisen lähetyssaarnaajan. Amiraali Sir Michael Seymour komensi Britannian ja Ranskan yhteyshyökkäystä Guangzhouhun vuonna 1857. Kaupunki miehitettiin ja laivasto purjehti pohjoiseen vallaten hetkellisesti Taku-linnakkeet lähellä Tianjiniä toukokuussa 1858.
Kesäkuussa 1858 sodan ensimmäinen osa päättyi Tianjinin sopimuksiin, joissa olivat osallisina Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat. Näillä sopimuksilla avattiin 11 satamaa lisää länsimaiselle kaupankäynnille. Kiina ei aluksi suostunut ratifioimaan sopimuksia.
1859 Kiinan kieltäydyttyä ulkomaalaisten lähetystöjen perustamisesta Pekingiin, amiraali Sir James Hopen komentama laivasto hyökkäsi Peto-joen suuta vartioivien linnakkeiden kimppuun. Se kärsi kuitenkin tappion ja joutui perääntymään kommodori Josiah Tattnallin komentaman yhdysvaltalaisen laivasto-osaston turvin.
1860 englantilais-ranskalaiset joukot kokoontuivat Hongkongissa ja laskeutuivat maihin 1. elokuuta Pei Tangissa hyökäten onnistuneesti Taku-linnakkeiden kimppuun 21. elokuuta. 26. syyskuuta joukot saapuivat Pekingiin ja olivat miehittäneet kaupungin 6. lokakuuta. Joukot sitten ryöstelivät Kesäpalatsin ja Vanhan kesäpalatsin.
Rauhansopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Qing-dynastian hovin paettua Jeholiin prinssi Gong suostui lokakuussa 1860 Venäjän välittämiin rauhanehtoihin, jotka asettivat Tianjinin sopimukset voimaan. Kiinan ja Ison-Britannian välinen Pekingin rauhansopimus allekirjoitettiin 24. lokakuuta 1860, Kiinan ja Ranskan välinen seuraavana päivänä.[1] Oopiumkauppa laillistettiin, Britannia, Ranska, Venäjä ja Yhdysvallat saivat luvan avata lähetystöt Pekingiin ja länsimaat saivat luvan tehdä lähetystyötä varsin vapaasti sekä oikeuden omistaa maata Kiinassa.
Kiinan ja Venäjän välinen rauhansopimus vahvistettiin 14. marraskuuta 1860. Siinä Kiina luovutti Venäjälle Amurin pohjoispuoliset ja Ussurin itäpuoliset alueet. Tällöin Venäjän ja Kiinan välisen rajan itäosa sai nykyisen linjauksensa.[2] Kiinan mantšulainen kenraali Yishan oli luvannut nämä harvaan asutut alueet Venäjälle jo vuonna 1858, kun Venäjä oli uhannut sodalla, mutta keisari Xianfeng ei ollut sopimusta vahvistanut. Vuoden 1860 rauhanneuvotteluissa Venäjän lähettiläs Nikolai Ignatjev perusteli rajansiirtoa sillä, että hän oli taivutellut britit ja ranskalaiset hyväksymään rauhanomaisen ratkaisun ja että sen vuoksi hänen maansa oli ansainnut palkkion. Kiinalta valtaamalleen alueelle venäläiset perustivat myöhemmin Vladivostokin.[2]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna, s. 58. Suomentanut Jaana Iso-Markku. Otava, 2013. ISBN 978-951-1-23807-2.
- ↑ a b Jung Chang, s. 60–61
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Toinen oopiumsota Radio86.fi 23.05.2007.