Stilistiikka
Stilistiikka eli tyylintutkimus on kirjallisen kielen, tekstien ja diskurssien tutkimusta. Sitä voidaan pitää osana kieli- tai kirjallisuustiedettä, mutta myös omana tieteenalanaan.[1]
Formalistinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Stilistiikka sai alkunsa 1960-luvulla formalistisena suuntauksena, jonka alkuunpanijana voidaan pitää kielitieteilijä Roman Jakobsonia. Siitä käytettiin myös nimitystä poetiikka. Formalistinen stilistiikka tutki kirjallisten tekstien, etenkin runouden, syntaksia ja morfologiaa, ja se lähestyi tyyliä kognitiivisena ja psykologisena ilmiönä. Tarkoituksena oli selvittää, mitä kirjallinen tyyli on ja miten se eroaa ei-kirjallisesta tyylistä. Formalistinen perinne vaikutti 1970-luvulle asti. Vaikka muodollisia piirteitä eriteltiinkin tarkasti, tutkimus ei juuri käsitellyt niiden merkitystä tai funktiota.[2]
Funktionaalinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Funktionaalinen tyylintutkimus ei rajoittunut vain tekstin muodollisten piirteiden analyysiin, vaan pyrki myös tulkitsemaan ja selittämään niitä. Ei enää oletettu, että mikä tahansa muodollinen piirre olisi tyylillisesti merkittävä, vaan keskityttiin sellaisiin piirteisiin joilla on tietty funktio, merkitys, vaikutus tai arvo.[3] Funktionaalinen tyylintutkimus pyrki siis tulkitsemaan ja arvioimaan tekstiä, mutta ei ottanut vielä huomioon, että tekstin funktio voi olla erilainen eri tilanteissa. Merkittävä funktionaalista tyylintutkimusta edustava teos on Geoffrey Leechin ja Michael H. Shortin Style in Fiction (1981).[4]
Affektiivinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Affektiivista tyylintutkimusta on tuonut esille Stanley Fish. Hän kritisoi formalistista tyylintutkimusta, koska hänen mielestään tyyliä ja merkitystä ei ole koodattu tekstin sisälle. Toisaalta Fish erosi myös funktionalisteista, koska hän ei pitänyt muodon ja merkityksen välistä yhteyttä ainakaan itsestään selvänä. Hänen mielestään tyyli syntyy siitä, millaisen merkityksen lukijat tai lukijoiden muodostama yhteisö antaa tietynlaiselle tekstille. Tyyli on siis tulkintaa, ja teksti tarjoaa vain virikkeen tulkintaprosessille. Affektiivisen tyylintutkimuksen ansiona voidaan pitää sitä, että se toi lukijan mukaan tyylintutkimukseen, mutta lukijayhteisön käsite on ongelmallinen. Ensiksikin on vaikea määritellä, ketkä kuuluvat tiettyyn lukijayhteisöön, ja toiseksi käsite korostaa yhteisön valtaa ja jättää yksilön subjektiivisen kokemuksen taka-alalle.[5]
Pedagoginen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pedagoginen tyylintutkimus korostaa tyylintutkimuksen merkitystä kielen opetuksessa. Alan tutkijoiden mielestä kieli ja kirjallisuus pitäisi yhdistää kielenopetuksessa entistä monipuolisemmin ja systemaattisemmin. Tyylin analyysi auttaa tulkitsemaan ja ymmärtämään krijallisia tekstejä, ja se myös kehittää tietoisuutta tekstien kielestä ja rakenteista. Eräs pedagogisen tyylintutkimuksen tärkeimmistä motiiveista on kielenoppijoiden valtauttaminen eli se, että heillä on tarvittavat valmiudet, tietoisuus ja taito ymmärtää ja käyttää kieltä. Tutkimussuuntaa on kritisoitu siitä, että se pitää kirjallisuuden tuottamista ja lukemista liian yksinkertaisena prosessina eikä ota kontekstia tarpeeksi huomioon.[6]
Pragmaattinen ja diskurssianalyyttinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pragmaattiselle ja diskurssianalyyttiselle tyylintutkimukselle on tyypillistä, että ne korostavat kirjallisuuden tuottamisen ja lukemisen suhdetta kontekstiin. Pragmaattinen tyylintutkimus pyrki aluksi sangen suoraviivaisesti soveltamaan kielentutkimuksen malleja kirjallisiin teksteihin: esimerkiksi luokkahuoneessa käytyyn keskusteluun kehitettyä mallia sovellettiin sellaisenaan näytelmädialogiin. Tarkoitus oli testata ja kehittää mallien toimivuutta. Myöhemmin on oltu kiinnostuneita varsinkin siitä, millaisia prosesseja kirjallisuuden tulkintaan sisältyy: sitä on voitu tarkastella esimerkiksi päättelyprosessina. Diskurssianalyyttinen suuntaus käsittää kirjallisuuden sosiaalisena diskurssina. Ensinnäkin kirjoittajien kielenkäyttö sekä kuvastaa yhteiskunnallisia suhteita että vaikuttaa niihin. Toisaalta kirjallisuus on itsekin diskurssi, johon vaikuttavat erilaiset sosiaaliset instituutiot. Voidaan jopa sanoa, että kirjallisuutta sinänsä ei edes ole olemassa, on vain tietyissä sosiologisissa, historiallisissa ja institutionaalisissa tilanteissa syntyneitä käsityksiä siitä, mitä kirjallisuus on.[7]
Kriittinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriittinen tyylintutkimus tarkastelee tekstejä suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen, kuten valtaan, ideologiaan, rotuun, kansallisuuteen tai sukupuoleen. Se pyrkii osoittamaan, että kirjallisuuden kieli ei ole neutraalia vaan ideologista ja se kontrolloi ja manipuloi lukijoitaan. Kun lukijat ymmärtävät niitä keinoja, joilla kieli heihin vaikuttaa, he voivat arvioida tekstejä kriittisesti, kyseenalaistaa ja vastustaa niitä. Kriittiseksi voidaan lukea myös feministinen tyylintutkimus. Se keskittyy siihen, miten tekstit luovat käsityksiä sukupuolesta, ja pyrkii tuomaan esille sellaisia muotoja, jotka esittävät naiseuden tai mieheyden kielteisessä, vääristävässä tai alistavassa valossa. Kriittistä tyylintutkimusta on kritisoitu siitä, että se etsii teksteistä vain merkkejä ideologioista tai valtasuhteista ja että analyysi on poliittisesti tarkoitushakuista.[8]
Kognitiivinen tyylintutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kognitiivinen tyylintutkimus tarkastelee lukemista ja tulkintaa ensisijaiseti kognitiivisena ja ei-sosiaalisena ilmiönä, ja se on yhteydessä kognitiiviseen kielitieteeseen. Kirjallisuuden lukeminen ei edellytä mitään erityisiä strategioita tai vakiintuneita sosiaalisia käytäntöjä, vaan tulkinta tehdään relevanssin perusteella, toisin sanoen valitaan se tulkinta joka tuntuu järkevimmältä ja yksinkertaisimmalta. Kirjallisen tekstin tulkinta eroaa muusta kielestä vain siten, että se vaatii enemmän ponnistuksia, koska se on tyypillisesti monimerkityksistä. Kognitiivinen tyylintutkimus on käsitellyt erityisesti kielikuvia, kuten metaforia ja tulkinnut niitä perusluonteisen, inhimillisen ruumillisuuden kokemuksen kautta.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Leppänen, Sirpa: Kirjallisen tyylin tutkimus. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh: Kieli, diskurssi ja yhteisö, 2000, s. 219–256. Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto. ISBN 951-39-0664-7.