Solmisaatio
Solmisaatio on säveltavujen käyttöä sävelten niminä. Solmisaatiossa ei oteta kantaa sävelten absoluuttiseen korkeuteen, vaan ainoastaan sävelten keskinäisillä korkeuseroilla on merkitystä. Täten esimerkiksi sama laulu voidaan laulaa monelta eri korkeudelta samoilla solmisaatiotavuilla.
Solmisaation kehitti Guido Arezzolainen eli Guido Aretino 1000-luvulla.[1][2]
Länsimaisessa musiikissa yleisen diatonisen sävelasteikon solmisaatiotavut ovat tavallisimmin do, re, mi, fa, so, la, si, do Nykyään ”si” on ”ti”. Do Re Mi Fa So La Ti Do Aikaisemmin käytettiin do-tavun sijasta nimeä ut.
Solmisaatiotavut (paitsi si) ovat peräisin keskiaikaisen, Johannes Kastajan kunniaksi sävelletyn hymnin Ut queant laxis säkeiden alkutavuista, paitsi muita myöhemmin käyttöön tullut si, joka johtuu viimeisen säkeen sanojen alkukirjaimista. Tämän hymnin kuusi ensimmäistä säettä alkavat duuriasteikon kuudelta ensimmäiseltä säveleltä (samaan tapaan kuin musikaalin The Sound of Music laulussa Do Re Mi). Hymnin latinankieliset sanat ovat:
- Ut queant laxis
- resonare fibris,
- Mira gestorum
- famuli tuorum,
- Solve polluti
- labii reatum,
- Sancte Ioannes.
Myöhemmin on ut useimmiten vaihdettu helpommin laulettavaksi tavuksi do. Nykyään käytetään tavujen sol ja si asemesta joskus muotoja so ja ti.
Varsinkin romaanisissa kielissä kuten ranskassa ja italiassa, mutta myös esimerkiksi turkissa käytetään solmisaatiotavuja myös sävelten absoluuttisen korkeuden osoittavina niminä, jolloin ut tai do = C, re = D, mi = E jne.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Facta 2001, WSOY 1985, 15. osa, palsta 111
- ↑ Jouko Törmälä: Aleatori – Solmisoinnin historiaa: säveltapailun alkulähteiltä suomalaiseen koululuokkaan web.uniarts.fi. Viitattu 15.10.2021.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Solmisaatio Wikimedia Commonsissa
