Saksan yhdistyminen
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
.jpg)
Saksan yhdistyminen (saks. Deutsche Einigung) oli prosessi, jossa nykyisen Saksan alueen valtiot yhdistyivät Preussin johdolla yhdeksi valtioksi nimeltä Saksan keisarikunta. Virallisesti tämä tapahtui 18. tammikuuta 1871 Ranskassa Versailles’n palatsin Peilisalissa, jossa Saksan ruhtinaat kokoontuivat julistamaan Preussin kuninkaan Vilhelm I:n Saksan keisariksi Ranskan kärsittyä tappion Ranskan–Preussin sodassa. Merkittävin henkilö päätöksen taustalla oli Preussin pääministeri Otto von Bismarck. Tosiasiallisesti saksaa äidinkielenään puhuvat valtiot olivat kehittyneet liittovaltion suuntaan jo yli sadan vuoden ajan erilaisin kokeiluin. Yhdistyminen toi esiin useita uskonnollisia, kielellisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia eroja uuden valtakunnan kansalaisten joukossa ja välillä. Voidaan katsoa, että vuosi 1871 oli vain yksi hetki laajemmassa yhdistymisprosessissa.
Yli 300 itsenäistä valtiota sisältänyt Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta hajosi 1806, kun keisari Frans II luopui kruunustaan 8. elokuuta 1806 kolmannen liittokunnan sodan aikana. Valtakunnan hajoamisesta syntyneestä laillisesta, hallinnollisesta ja poliittisesta häiriöstä huolimatta saksaa puhuvilla alueilla oli yhteinen kielellinen, kulttuurinen ja laillinen perinne, jota vahvistivat Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien kokemukset. Eurooppalainen liberalismi tarjosi pohjan yhdistymiselle haastamalla dynastiat ja absoluuttiset hallintamallit. Liberalismin saksalainen malli korosti perinteen, koulutuksen ja kielellisen yhtenäisyyden tuomaa yhtenäisyyttä alueella. Taloudellisesti Preussin Zollvereinin (tulliliiton) luonti 1818 ja sen myöhempi laajentuminen muihin konfederaation osiin vähensi kilpailua valtioiden välillä. Uudet matkustusmuodot tukivat liike- ja vapaa-ajanmatkustamista, mikä synnytti yhteydenpitoa ja konflikteja saksaa puhuvien välillä läpi Keski-Euroopan.
Napoleonin sotien jälkeisen Wienin kongressin (1814–1815) diplomaattisten valtapiirien malli tunnusti Itävallan johtoaseman Keski-Euroopassa. Wienin kongressin neuvottelijat eivät huomioineet Preussin kasvavaa voimaa Saksan valtioiden keskuudessa. Siksi he eivät myöskään pystyneet näkemään tilannetta, jossa Preussi haastaisi Itävallan Saksan valtioiden johtajuudessa. Tämä saksalainen dualismi toi esiin kaksi ratkaisua yhdentymiseen: Kleindeutsche Lösung, pienen Saksan ratkaisu (Saksa ilman Itävaltaa) tai Großdeutsche Lösung, Suur-Saksa (Saksa Itävallan kanssa).
Historiantutkijat väittelevät siitä, oliko Otto von Bismarckilla valmiina yhdistymissuunnitelma, joka olisi perustunut vuoden 1866 Pohjois-Saksan liiton laajentamiseen sisällyttämällä siihen jäljelle jääneet itsenäiset Saksan valtiot vai oliko hänen tavoitteenaan vain Preussin kuningaskunnan valtapiirin laajentaminen. Tutkijat päättelevät, että Bismarckin Realpolitikin vahvuus johdatti 1800-luvulla muut valtiomuodot uudelleenorganisoimaan poliittiset, taloudelliset, sotilaalliset ja diplomaattiset suhteensa. Reaktiot tanskalaiseen ja ranskalaiseen nationalismiin toimivat Saksan yhtenäisyyden keihäänkärkenä. Sotamenestys, erityisesti Preussin osalta, kolmessa alueellisessa sodassa synnyttivät innostusta, jonka poliitikot pystyivät valjastamaan yhtenäisyyden ajamiseen.
Saksan keisarikunnan perustaminen ilman Itävaltaa ratkaisi tilapäisesti dualismin ongelman.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||
.svg)