Saksan jälleenyhdistyminen

Saksan jälleenyhdistyminen (saks. Deutsche Wiedervereinigung) tapahtui 3. lokakuuta 1990, kun Saksan demokraattisen tasavallan (Itä-Saksa, DDR) osavaltiot liittyivät Saksan liittotasavaltaan (Länsi-Saksa). Saksan yhtenäisyyspäivä (saks. Tag der Deutschen Einheit) on Saksan ainoa liittovaltion säätämä kansallinen vapaapäivä.^[1] Nimitystä ”jälleenyhdistyminen” käytetään erotukseksi vuonna 1871 tapahtuneesta Saksan yhdistymisestä Saksan keisarikunnaksi.

Saksan demokraattisen tasavallan ainoiden vapaiden parlamenttivaalien jälkeen keväällä 1990 sen ja läntisen Saksan väliset neuvottelut huipentuivat sopimukseen Saksaa koskevasta lopullisesta järjestelystä. Saksojen ja toisen maailmansodan neljän liittoutuneen voittajavaltion väliset neuvottelut takasivat yhdistyvälle Saksalle täyden suvereenisuuden. Saksa on jatkanut Euroopan yhteisön, nykyisen Euroopan unionin sekä Pohjois-Atlantin liiton (Nato) jäsenenä.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan loputtua Saksa jaettiin neljän voittajavaltion miehitysvyöhykkeisiin. Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ympäröimä pääkaupunki Berliini jaettiin myös neljään miehitettyyn vyöhykkeeseen. Vaikka alkuperäisenä tarkoituksena oli miehittäjävaltioiden yhteinen hallinto Saksassa, kylmän sodan jännitteet johtivat vuonna 1949 Saksan liittotasavallan muodostamiseen Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Ranskan Saksan-vyöhykkeistä. Vastaavasti Neuvostoliiton Saksan-vyöhykkeestä syntyi Saksan demokraattinen tasavalta.

Aluksi molemmat Saksat vaativat tunnustusta Saksan valtakunnan jatkajina. Myöhemmin Saksan demokraattinen tasavalta muutti kantaansa ja sanoi, että vanha Saksa lakkasi olemasta vuonna 1945 ja että molemmat Saksat olivat uusia valtioita.

Saksan liittotasavalta kehittyi länsimaiseksi monipuoluedemokratiaksi ja avoimeksi markkinataloudeksi, kun taas Saksan demokraattisessa tasavallassa vallitsi kommunistinen yksipuoluejärjestelmä ja valtion suunnitelmatalous. Vaikka Itä-Saksa olikin poliittisen Itä-Euroopan suhteellisesti vaurain maa, monet sen asukkaat hakeutuivat länteen haaveillessaan poliittisesta vapaudesta ja taloudellisesta menestyksestä. Itä-Saksassa kuin myös Itä-Berliinissä asuneiden kasvava virta Länsi-Berliiniin ja sen kautta länteen, ennen kaikkea läntiseen Saksaan, sai Saksan demokraattisen tasavallan kommunistisen puolueen eli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen perustamaan rajavalvontajärjestelmän, jonka näkyvin osa oli Berliinin muuri.

Saksan demokraattisen tasavallan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajatusta Saksan valtioiden yhdistymisestä pidettiin 1980-luvun puoliväliin saavuttaessa sekä idässä että lännessä kaukaisena haaveena, joka ei olisi mahdollinen Neuvostoliiton hallitessa itäistä Keski- ja Etelä-Eurooppaa. Muutokset Neuvostoliitossa Mihail Gorbatšovin kaudella saivat toivon kuitenkin viriämään.

Elokuussa 1989 Unkari luopui rajavalvonnasta Itävallan-rajallaan ja syyskuussa yli 13 000 itäsaksalaista ja -berliiniläistä siirtyikin länteen Unkarista. Mielenosoitukset Saksan demokraattisen tasavallan kommunistihallintoa vastaan alkoivat vuoden 1989 loppupuolella, näkyvimmin Leipzigin maanantaimielenosoituksina. Levottomuudet pakottivat puoluejohtajan ja valtionpäämiehen Erich Honeckerin eroamaan lokakuussa. Lisää eroamisia nähtiin, kun maan hallitus kokonaisuudessaan luopui vallasta parin päivän kuluttua, 9. marraskuuta 1989 uusi hallitus päätti lieventää matkustusrajoituksia. Uutisissa kerrottiin erehdyksessä rajoitusten poistamisesta ja monet itäsaksalaiset ja -berliiniläiset menivät suoraan Berliinin muurille, missä rajavartijat avasivat ylityspaikat ja päästivät heidät läpi. Tästä rohkaistuneena he ja myös länsiberliiniläiset alkoivat itse purkaa muuria, mistä seurasi yksi 1900-luvun suurimmista mediatapahtumista.

Maaliskuussa 1990 pidettiin Saksan demokraattisen tasavallan viimeiset vaalit, joiden jälkeen muodostetun hallituksen tärkein tehtävä oli neuvotella valtion lakkauttamisesta. Pääministeri Lothar de Maizièren johdolla Saksan demokraattinen tasavalta neuvotteli yhdistymisen ehdoista läntisen Saksan ja neljän voittajavaltion kanssa. Neuvostoliitto vastusti aluksi Naton laajenemista Saksan demokraattisen tasavallan ja Berliinin alueille, mutta suostui lopulta yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyteen, kunhan vieraita Nato-joukkoja ja ydinaseita ei sijoitettaisi itäiseen Saksaan.

Saksojen välinen rahaunioni astui voimaan 1. heinäkuuta 1990. Silloin Saksan demokraattisen tasavallan markka poistettiin käytöstä ja Saksan liittotasavallan markka tuli käyttöön myös Itä-Saksassa.

Virallisesti valtiot yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Saksan demokraattisen tasavallan loppuaikojen viisi maata, eli osavaltiota sekä jälleen yhdistynyt Berliini, liittyivät Saksan liittotasavaltaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut kahden likimain tasavertaisen valtion liittyminen yhdeksi uudeksi, jolle olisi sitten pitänyt kehittää muun muassa perustuslaki. Valittu linja oli yksinkertaisempi toteuttaa, mutta se on aiheuttanut monelle Itä-Saksassa ja Itä-Berliinissä asuneelle tunteita joutumisesta läntisen Saksan liittotasavallan ”miehittämäksi” tai ”valloittamaksi”.

Yhdistymisen vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistyminen on ollut Saksalle taloudellinen taakka, joka on johtanut talouskasvun hidastumiseen. Saksan demokraattisen tasavallan teollisuuden kilpailukyky oli huono, monia valtionyrityksiä lakkautettiin ja syntyi joukkotyöttömyyttä, joka on uusien osavaltioiden alueella noin 20 prosenttia. Sadattuhannet työikäiset ovat muuttaneet vanhoihin osavaltioihin työn perässä, mikä on aiheuttanut ongelmia väestörakenteessa. Uusien osavaltioiden jälleenrakentamiseen ohjataan edelleen vuosittain noin sata miljardia euroa liittovaltion varoja.