Röntgensäteily
Röntgensäteily on sähkömagneettisen säteilyn laji. Sen aallonpituus on noin 0,01–10 nanometriä; se on paljon lyhytaaltoisempaa kuin näkyvä valo. Röntgensäteilylle on ominaista sen suuri läpäisykyky: se kulkee monien sellaistenkin kiinteiden aineiden läpi, jotka näkyvälle valolle ovat täysin läpikulkemattomia. Röntgensäteilyksi luetaan lyhytaaltoinen säteily, joka syntyy atomiytimen ympärillä olevalla elektronikuorella viritystilojen purkautumisesta tai elektronien jarrutussäteilynä. Ytimessä syntyvää lyhytaaltoista säteilyä kutsutaan puolestaan gammasäteilyksi.[3]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wilhelm C. Röntgen löytää röntgensäteilyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalainen Wilhelm Röntgen teki vuonna 1895 tutkimuksia katodisädeputkella selvittääkseen, mitä katodista lähtevä putken läpi virtaava säteily oikein on. Yhtäkkiä hän huomasi, että jotkut koelaitteiston läheisyydessä olevat mineraalinäytteet alkoivat hohtaa aavemaista valoa. Röntgen huomasi valon syntyvän vain koelaitteiston ollessa päällä. Siitä hän päätteli, että koelaitteisto tuotti entuudestaan tuntematonta säteilylajia. Röntgen antoi tälle uudelle säteilylajille nimen X-säteily, jota yhä käytetään joissain kielissä. Suomessa ja monissa muissa kielissä siitä käytetään tavallisimmin keksijänsä mukaan nimitystä röntgensäteily. Lisäkokeet paljastivat, että tämä X-säteily tunkeutui paperin, puun, käden ja ohuen metallikalvon läpi. Säteily myös jätti jälkiä valokuvausfilmiin.
Röntgen ymmärsi keksintönsä lääketieteellisen merkityksen ja tie tutkimuksesta käytännön sovellutuksiin oli nopea. Suomeen, Helsingin Kirurgiseen sairaalaan, hankittiin ensimmäinen röntgenlaite jo vuonna 1897 eli kaksi vuotta ensimmäisten kokeiden jälkeen. Röntgen sai puolestaan ensimmäisen fysiikan Nobelin palkinnon vuonna 1901.
Röntgendiffraktio keksitään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska röntgensäteilyn aallonpituus on samaa luokkaa kuin atomien läpimitta, kiinteiden aineiden kiderakenne aiheuttaa röntgensäteilyn siihen osuessa Braggin lain mukaisia diffraktioilmiöitä. Max von Laue esitti idean röntgendiffraktion mahdollisesta toimivuudesta hiihtoretkellä muutamalle kollegalleen, jotka päättivät epäilyksistään huolimatta kokeilla sen toimivuutta. Onnistuneen yrityksen jälkeen Laue johti ilmiölle matemaattisen esitystavan. Hän sai Nobelin fysiikanpalkinnon tästä merkittävästä keksinnöstä vuonna 1914, vain kaksi vuotta tutkimuksen julkaisemisen jälkeen.[4] Von Lauen löydöstä lähtien röntgensäteilyllä on ollut keskeinen osa kiinteiden aineiden kiderakenteen tutkimuksessa.
Comptonin ilmiö johtaa kvanttimekaniikan nousuun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Röntgensäteilyllä oli myös merkittävä rooli 1900-luvun alussa, kun klassinen fysiikka osoittautui riittämättömäksi joidenkin ilmiöiden selittäjänä. Arthur H. Comptonin röntgensäteillä vuonna 1922 havaitsemassa ilmiössä sironneiden säteiden energia muuttuu. Tämä ilmiö on selitettävissä vain valon hiukkaskuvassa ja on näin kiistaton todiste sähkömagneettisen säteilyn dualistisesta aalto-hiukkasluonteesta. Comptonin sironnalla saadaan myös tietoa elektronien nopeusjakaumasta aineessa. Vuosisadan alkupuolen kokeet osoittivat, etteivät muun muassa metallien johde-elektronit noudata klassisen fysiikan mukaista Maxwellin–Boltzmannin jakaumaa vaan kvanttimekaanista Fermin–Diracin jakaumaa.[5]
Kuvantaminen säilyy tärkeimpänä sovellutuksena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyään röntgensäteilyä käytetään muun muassa lääketieteessä, läpivalaisussa turvatarkastuksissa lentoasemilla ja raja-asemilla, erilaisten rakenteiden mikrohalkeamien etsinnässä ja aineen atomitason rakenteen tutkimuksessa. Nykyään säteilyherkkä staattisen kuvan säilövä kuvafilmi on korvattu elektronisella ilmaisimella ja kuva tallennetaan ja käsitellään digitaalisesti. Digitaaliset ilmaisimet ovat herkempiä kuin filmit, joten tutkimuksissa käytettyjä säteilyannoksia on voitu vähentää huomattavasti. Filmien jäädessä pois ei myöskään tarvita kehitys- ja kiinnitekemikaaleja, jotka ovat ympäristölle haitallisia. Digitaalisten kuvien käyttöön saaminen on nopeampaa ja lisäksi niitä voidaan lähettää ja tallentaa helpommin kuin filmejä.
Läpäisykyky[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Röntgensäteilyn suuri läpäisykyky johtuu sen pienestä aallonpituudesta ja sitä vastaavasta kvantin suuresta energiasta. Koska sen energia on niin suuri, varsinkaan kevyimpien alkuaineiden atomit eivät yleensä pysty niitä absorboimaan. Raskaammissa aineissa absorptio sen sijaan tulee voimakkaammaksi.[6]
Röntgensäteilyn lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Röntgensäteilyä syntyy muun muassa nopeiden elektronien törmätessä metalliin. Jos niiden liike-energia on tarpeeksi suuri, ne voivat irrottaa elektroneja metalliatomista joltakin lähellä ydintä olevalta orbitaalilta, jolloin syntyneeseen aukkoon siirtyy elektroni joltakin korkeammalta orbitaalilta. Tällöin syntyy säteilyä, jonka taajuus saadaan jakamalla orbitaalien energiaerotus Planckin vakiolla. Jos tämä energiaero ja sitä vastaava taajuus on tarpeeksi suuri, syntyvä säteily on röntgensäteilyä. Tällä tavalla syntynyttä säteilyä sanotaan ominaissäteilyksi, sillä siinä esiintyy vain tiettyjä, kullekin alkuaineelle ominaisia taajuuksia ja aallonpituuksia.[6] Sen lisäksi samalla syntyy jarrutussäteilyä, sillä ydin jarruttaa sen lähelle saapuneen elektronin liikettä, jolloin sähködynamiikan yhtälöiden mukaan kiihtyvässä liikkeessä oleva sähköisesti varattu hiukkanen lähettää sähkömagneettista säteilyä. Toisin kuin ominaissäteilyn, jarrutussäteilyn spektri on jatkuva, mutta sen aallonpituudella on alaraja, joka vastaa elektronien koko liike-energiaa.[6]
Röntgenputki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Röntgenputki on historiallisesti ensimmäinen tunnettu tapa synnyttää röntgensäteilyä. Putkessa olevasta hehkulangasta irtoaa elektroneja, jotka kiihdytetään putkessa olevassa sähkökentässä. Niiden törmätessä putken keskellä olevaan metallilevyyn syntyy edellä kuvatulla tavalla sekä ominais- että jarrutussäteilyä.
Synkrotronilähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Synkrotronilähteet ovat nykyaikainen tapa tuottaa röntgensäteilyä muun muassa materiaalifysiikan tutkimuksen tarpeisiin. Synkrotroni on varta vasten säteilyn tuottamiseen tarkoitettu hiukkaskiihdytin, jossa säteily syntyy, kun lähes valonnopeudella liikkuvan varatun hiukkassuihkun rataa kaareutetaan magneettikenttien avulla. Näin syntynyt, niin kutsuttu synkrotronisäteily soveltuu fysikaalisilta ominaisuuksiltaan monin verroin perinteistä röntgenputkesta saatavaa säteilyä paremmin tutkimuskäyttöön. Synkrotronisäteilyn suuri intensiteetti, valittavissa oleva polarisaatio ja säteilyn intensiteetin pulssittunut aikarakenne mahdollistavat joukon uusia kokeita.
Vapaaelektronilaserit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vapaaelektronilaser on toimintaperiaatteeltaan läheistä sukua synkrotronille ja edistyksellisintä röntgensäteilyä tuottavaa teknologiaa. Lineaarikiihdyttimellä kiihdytetty elektronipulssi kulkee vapaaelektronilaserissa pitkän (~100 m) jaksollisen magneettirakenteen läpi, jolloin tuloksena on erittäin voimakkaita röntgenpulsseja. Vapaaelektronilaser tuottaa sekunnissa suunnilleen yhtä paljon fotoneja kuin synkrotroni, mutta pulssien lyhyen keston vuoksi hetkellinen fotonivuo voi olla useita kertaluokkia suurempi kuin synkrotronin vastaava. Analogisesti optisten lasereiden kanssa, vapaaelektronilaserit mahdollistavat monifotoni-ilmiöiden tutkimuksen ja sovelluksen röntgenalueella. Mittakaavaltaan vapaaelektronilaser on massiivinen, usein kilometrien mittainen laite. Vuonna 2015 maailmassa on toiminnassa muutama röntgensäteilyä tuottava vapaaelektronilaser, mutta uusia on rakenteilla.
Lääketieteellinen kuvaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Lääketieteellinen röntgenkuvaus
Röntgenkuvaus lääketieteessä lienee menetelmän tunnetuin käyttömuoto. Vaikka alkuaikoina luiden kuvaaminen oli yleisintä, menetelmien kehittymisen myötä myös pehmytkudosten kuvaus alkoi yleistyä. Röntgenkuvauksen eräs merkittävä kohde oli tuberkuloosin tunnistaminen röntgenkuvausten avulla.
Ihmisen eri kudokset läpäisevät röntgensäteilyä eri tavalla. Röntgensäteilyn absorptioerojen vuoksi muodostuu kuvaan kontrasti. Kudosten absorptioerojen vuoksi esimerkiksi rintakehästä (thorax) otetuissa röntgenkuvissa näkyvät lähinnä luut sekä keuhkot mahdollisine varjostumineen, sydän ja pallea. Thorax-kuvauksessa ei tarvitse käyttää ulkoista röntgenvarjoainetta, sillä keuhkojen suuri ilmapitoisuus luo hyvän kontrastin eri kudosten välille. Pehmeät kudokset saadaan näkyviin käyttämällä sopivia varjoaineita, jollaisena esimerkiksi ruoansulatuselimistöä kuvattaessa käytetään bariumsulfaattia.[6]
Kuluneina vuosikymmeninä röntgenkuvantamisessa on käytetty eri kokoisia filmejä, jotka on suljettu valotiiviiseen kasettiin. Vaikka röntgensäteetkin valottavat filmiä, erityisten vahvistuslevyjen käyttö paransi kuvien laatua ja säteilyannosta voitiin vähentää. Vahvistuslevyjen fluoresoivat pinnat ovat filmiä herkempiä ja ne aiheuttavat kasetin sisällä näkyvää valoa, joka sitten valottaa filmin. Muodostunut latenttikuva saatiin muutettua säilyväksi kehittämällä ja kiinnittämällä filmi. Menetelmä muistutti perinteisten kamerafilmien kehitystä. Filmien jälkeen kehitettiin uutta tekniikkaa johon kuuluvat digitaaliset kuvailmaisimet.
Nykyisin yleistyy suoradigitaalisten kuvailmaisimien käyttö. Digitalisointi nopeuttaa kuvaamista, pienentää säteilymääriä ja lisäksi pimiötä ja myrkyllisiä kemikaaleja ei enää tarvita ollenkaan. Digitaalinen kuva voidaan lähettää helposti potilasarkistoon sekä tarvittaessa lähettää muualle. Erilaisilla kuvankäsittelyn menetelmillä voidaan myös säätää mm. kuvan kirkkautta ja kontrastia.
Eläinlääketieteessä röntgenkuvausta käytetään diagnoosinteon lisäksi kartoitettaessa joitakin perinnöllisiä vikoja. Tunnetuimpia näistä ovat useiden koirarotujen lonkka-, kyynärpää- ja selkävaivat.
Röntgentähtitiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Röntgentähtitiede
Röntgentähtitiede (engl. X-ray astronomy) sai alkunsa korkealla lentävien pallojen ja rakettien mittalaitteiden mittauksista. 1950-luvun lopun satelliitit mittasivat Auringon röntgensäteilyä. Sittemmin on rakennettu erityisiä röntgenobservatoriosatelliitteja, esimerkiksi ESAn vuonna 1999 laukaisema XMM-Newton. Vuonna 2002 italialais-amerikkalainen fyysikko Riccardo Giacconi sai Nobelin fysiikanpalkinnon suurelta osin röntgenastronomiaa koskevan työnsä ansiosta.
Avaruudessa röntgensäteilyn lähteitä ovat muun muassa pulsarit eli nopeasti pyörivät neutronitähdet sekä röntgenpurkautujat eli bursterit.[7] Röntgensäteilyä syntyy myös aineen joutuessa mustaan aukkoon juuri ennen kuin se saavuttaa tapahtumahorisontin.[8]
Ilmakehän otsonikerros absorboi lähes kaiken säteilyn, jonka aallonpituus on alle 300 nanometriä,[9], myös röntgensäteilyn. Tämän vuoksi avaruudesta tulevaa röntgensäteilyä voidaan tutkia vain avaruusluotainten avulla, ja sitä on tutkittu systemaattisesti vasta 1970-luvulta lähtien.[10]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Naked to the Bone Medical Imaging in the Twentieth Century, s. 19–22. Camden, N.J.: Rutgers University Press, 1996. ISBN 0813523583. (englanniksi)
- ↑ X-Rays The Electromagnetic Spectrum. 27.3.2007. NASA. Viitattu 3.12.2007.
- ↑ Röntgenfluoresenssi. Jyväskylän yliopisto
- ↑ Max von Laue: Biography Nobelprize.org. Viitattu 6.9.2008. (englanniksi)
- ↑ X-rays in Theory and Experiment, A.H. Compton ja S.K.A. Compton
- ↑ a b c d K. V. Laurikainen, Uuno Nurmi, Rolf Qvickström, Erkki Rosenberg, Matti Tiilikainen: Lukion fysiikka 3, s. 57–58. WSOY, 1974. ISBN 951-0-03618-5.
- ↑ Hannu Karttunen & Heikki Oja & Pekka Kröger & Markku Poutanen: Tähtitieteen perusteet, s. 374–376. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, Valtion painatuskeskus, 1984. ISBN 951-859-367-1.
- ↑ Tähtitieteen perusteet, s. 379–380
- ↑ Tähtitieteen perusteet, s. 68
- ↑ Tähtitieteen perusteet, s. 101
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta röntgensäteily Wikimedia Commonsissa
- Forsius, Arno: Wilhelm Conrad Röntgen (1845–1923) ja röntgensäteet lääketieteessä (Arkistoitu – Internet Archive)
Sähkömagneettinen spektri: gammasäteily • röntgensäteily • ultraviolettisäteily • valo • infrapunasäteily • alimillimetrisäteily • mikroaallot • radioaallot
Radiotaajuusalueet: THF • EHF • SHF • UHF • VHF • HF • MF • LF • VLF • ULF • SLF • ELF
Valo: violetti • sininen • syaani • vihreä • keltainen • oranssi • punainen