Pekka ja Pätkä neekereinä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pekka ja Pätkä neekereinä
Ohjaaja Aarne Tarkas
Käsikirjoittaja Reino Helismaa
Tuottaja T. J. Särkkä
Säveltäjä Toivo Kärki
Kuvaaja Osmo Harkimo
Olavi Tuomi
Leikkaaja Elmer Lahti
Pääosat Esa Pakarinen
Masa Niemi
Siiri Angerkoski
Anja Hatakka
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus
Ensi-ilta 11. maaliskuuta 1960
Kesto 77 min
Alkuperäiskieli suomi
Edeltäjä Pekka ja Pätkä mestarimaalareina
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Pekka ja Pätkä neekereinä on Aarne Tarkaksen ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama elokuva vuodelta 1960. Kyseessä on alkuperäisen Pekka Puupää -sarjan 13. ja viimeinen elokuva. Elokuva kuuluu Suomen Filmiteollisuuden tuotantoon.[1]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka ja Pätkä livistävät tiskien äärestä mennäkseen kilpailijoiksi television tietokilpailuun. Kaksikko vastaa vahingossa oikein kaikkiin kysymyksiin, mutta Justiina näkee heidät televisiosta ja käy kiskomassa pois studiosta ennen kuin palkintorahoja ehditään antaa. Vihainen Justiina lähtee maalle sukuloimaan, mutta Pekka ja Pätkä eivät silti voi poistua asunnostaan kuin ikkunan kautta, koska kaksikon suututtama talonmies Pikkarainen on leiriytynyt heidän ulko-ovensa eteen.

Pekka ja Pätkä menevät hullun tiedemiehen luo luettuaan lehdestä, että tämän keksimä kone kertoo, mihin ammattiin ihminen parhaiten soveltuu. Sen mukaan Pekalla ja Pätkällä on edessään loistava tulevaisuus ”neekereinä”. Kaksikko mustaa itsensä kenkälankilla ja menee koe-esiintymään hienoon yökerhoon teeskennellen olevansa amerikkalaisia muusikoita puhumalla englantia muistuttavaa siansaksaa. Temppu on vähällä onnistua, kunnes lauenneen palohälyttimen ruiskuttama vesi huuhtoo lankit heidän naamoistaan, ja he joutuvat pakenemaan paikalta.

Tajuttuaan, että kone oikeasti tarkoitti ”lehtineekeriä” Pekka ja Pätkä menevät aikakauslehti Pupun toimitukseen. Päätoimittaja lupaa heille paikat, jos Pätkä hyppää lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Pätkä lunastaa lupauksensa hyppäämällä lentokentällä paikallaan seisovasta lentokoneesta. Työssään Pekka ja Pätkä sotkeutuvat rikollisjoukkioon ja vangitsevat sen vahingossa, mutta saavat lehdelleen myös skuupin. Puupäät ansaitsevat tapauksesta hyvät rahat, ja myös tietokilpailupalkinto toimitetaan heille. Elokuvan loppuhuipennuksessa talonmies Pikkarainen jahtaa Pätkää yli kattojen, ja Pätkä jää takistaan roikkumaan valtavan tornikellon viisariin, kunnes putoaa kadulle tuoduille patjoille.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Esa Pakarinen  Pekka Puupää  
 Masa Niemi  Pätkä  
 Siiri Angerkoski  Justiina  
 Armas Jokio  talonmies Pikkarainen  
 Anja Hatakka  Sirpa Lahtinen  
 Toivo Mäkelä  tohtori Pujoparta  
 Tommi Rinne  Ville Tinttinen  
 Pentti Irjala  päätoimittaja Körmy  
 Pentti Viljanen  ravintolanjohtaja Kolperi  
 Maija Karhi  tietokilpailija  
 Ossi Elstelä  Pullapitko Oy:n omistaja  
 Kaarlo Wilska  herra Mölperi / Pupun toimittaja  
 Uljas Kandolin  herra Mötiäinen  
 Varma Lahtinen  Mattsonska  
 Irja Kuusla  Lunkreenska  
 Annikki Linnoila  Linkreenska  
 Leo Jokela  Puli-Ville  
 Solmu Mäkelä  taikuri  
 Aarne Laine  isännöitsijä Hermann Kammonen  
 Anton Soini  ilmapallokauppias  
 Veikko Linna  Pätkän lyömä mies kadulla  
 Eila Pienimäki  iskelmäsolistit  
 Eila Pellinen  iskelmäsolistit  
 Vihtori Välimäki  Albert, assistentti  
 Vilho Ruuskanen  konstaapeli  
 Arttu Suuntala  Arska / Henkka  
 Leo Lastumäki  tupakan pummaaja  
 Issi Schaibel  pomo  
 Einari Ketola  rikollisliigan jäsen  
 Esko Salminen  Olli  
 Fiinu Autio  Matilda-täti  
 Kalevi Hartti  toimittaja Pekan ovella  
 Göran Schauman  valokuvaaja  

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdennentoista Puupää-elokuvan jälkeen ohjaaja Armand Lohikoski ehdotti SF:n johtajalle T. J. Särkälle poliittista satiiria nimeltä Pekka ja Pätkä politiikan pyörteissä. Lohikoski oli laatinut käsikirjoitusluonnoksen, jossa Pekka ja Pätkä perustavat Puupäiden Puolueen ja pyrkivät eduskuntaan. Särkän mielestä moinen huumori oli sopimatonta ja yhteiskuntaa halventavaa, joten hän syrjäytti Lohikosken seuraavan Puupään tuotannosta. Tilalle tuli Aarne Tarkas.

Elokuvan kantava vitsi, joka voi jäädä nykykatsojalle käsittämättömäksi, perustuu siihen, että sen valmistumisaikana toimittajia kutsuttiin ”sanomalehtineekereiksi” (nimityksen juurista enemmän artikkelissa neekeri). Kone siis suosittelee Pekalle ja Pätkälle toimittajantyötä, mutta he käsittävät sen aluksi väärin. Neekeriteema on poikinut elokuvalle myöhemmin syytöksiä rasismista, mutta toisaalta se kuvastaa tapaa, jolla mustaihoisiin sotien jälkeisessä Suomessa suhtauduttiin. Yökerhon omistaja on haltioissaan ”englantia” puhuvista tummaihoisista muusikoista, koska he toisivat hänen ravintolalleen kansainvälistä leimaa. Kaksi ”surinasussua” puolestaan putoaa ihastuksesta polvilleen nähdessään kadulla ”oikeita neekereitä”. Elokuvassa on viittauksia myös muihin aikansa muoti-ilmiöihin: televisio ja tietokilpailut olivat uutta Suomessa, Pätkän lentokonehyppy puolestaan viittaa sensaatioreportteri Usko Santavuoreen, joka selosti radiossa oman laskuvarjohyppynsä.

Pekka ja Pätkä neekereinä oli yleisömenestykseltään sarjan huonoin. Se jäi viimeiseksi Puupää-elokuvaksi, sillä Pätkän esittäjä Masa Niemi teki itsemurhan pari kuukautta elokuvan valmistumisen jälkeen.[2]

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisarviot tiivistää Leo Nordberg (Elokuva-Aitta): ”Se ei ole parempi eikä huonompi kuin tusina edeltäjäänsä – jättääpä vain taas katsojalle sellaisen tunteen kuin olisi tullut juoduksi tynnyrillinen tervaa.”[3]

Myöhemmässä arviossaan Mikael Fränti (Helsingin Sanomat 1982) siirtää syyn elokuvan kehnoudesta ohjaajalle ja käsikirjoittajalle, jotka ovat hänen mielestään vastuussa siitä, että ”elokuva loukkaa Esa Pakarisen ja Masa Niemen ammattitaitoa”.[3]

Eräissä arvioissa elokuvaan on suhtauduttu lempeämmin. Taru Mäkelä (Katso 1982) näkee siinä ”hauskaa ja nykyisestä perspektiivistä myös nostalgista kuvaa television alkuvuosista”.[3] Vuonna 2012 kritiikissä todetaan, että elokuva testaa korrektiutta mutta nimi ei ollut aikanaan provosoiva sillä tavalla kuin se nykykatsojan silmissä on.[4] Arto Pajukallio toteaa arviossaan (Helsingin Sanomat), että itse elokuva kuitenkin henkii ajattelematonta rasismia. Kriitikko nostaa esiin elokuvan merkittävänä hetkenä kohtauksen, jossa Pätkä roikkuu kellotornin viisareissa, ja kiittää sen toteutusta.[5] Elokuvassa on katsojan iloksi runsain määrin Aku Ankka -lainoja.[4]

Vuonna 2016 elokuvan TV-esitys herätti arvostelua, ja esimerkiksi Hufvudstadsbladet ihmetteli Yleisradion esityspäätöstä ja piti elokuvaa ”kiistanalaisena”.[6] Ohjelmapäällikkö Pentti Väliahdet selitti elokuvan olevan osa suomalaista kulttuuriperintöä ja sen sisältämän huumorin olevan osittain tahatonta. Kun Yle päätti vuonna 2019 esittää jälleen koko Puupää-elokuvasarjan televisiossa, Pekka ja Pätkä neekereinä jätettiin sarjasta pois. Pentti Väliahdet kommentoi, että ”sarjan katsottavuus ei ole kiinni tästä yhdestä elokuvasta”.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen kansallisfilmografia 6: 1957–1961. Helsinki: VAPK-kustannus, 1991. ISBN 951-37-0116-6.
  2. Pekka ja Pätkä neekereinä Elonet. Taustaa. Viitattu 2.4.2012.
  3. a b c Pekka ja Pätkä neekereinä Elonet. Lehdistöarvio. Viitattu 30.6.2014.
  4. a b Päivän elokuvia. TV-maailma 13/2012, s. 17.
  5. Pajukallio, Arto: Elokuvat. Helsingin Sanomat 3.4.2012, s. D 7.
  6. Slotte, Malin: Yle sänder film med blackface. Hufvudstadsbladet, 14.9.2016, s. 26. (ruotsiksi)
  7. Timo Kalevi Forss: Reino Helismaa: Sanoittajamestarin värikäs ja traaginen elämä, s. 132–133. Helsinki: Like Kustannus, 2021.