Neuvostoliiton asevoimat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Neuvostoliiton asevoimat
Вооружённые Силы Союза Советских Социалистических Республик
Vooružonnyje Sily Sovetskogo Sojuza
Toiminnassa 15. tammikuuta 191826. joulukuuta 1991
Valtio  Neuvostoliitto
Puolustushaarat Neuvostoliiton maavoimat
Neuvostoliiton laivasto
Neuvostoliiton ilmavoimat
Neuvostoliiton ilmapuolustus
Strategiset ohjusjoukot
Koko 5 490 000 palkkasotilasta
35 745 000 reserviläistä
Komentajat
Tunnettuja komentajia Neuvostoliitto Josif Stalin
Neuvostoliitto Nikita Hruštšov
Neuvostoliitto Leonid Brežnev
Neuvostoliitto Mihail Gorbatšov

Neuvostoliiton asevoimat (ven. Вооружённые Силы Советского Союза, Vooružonnyje Sily Sovetskogo Sojuza; lyhyemmin neuvostoarmeija) oli Neuvostoliiton armeija, joksi vapaaehtoisista punakaarteista lopputalvella 1918 muutettu Työläisten ja talonpoikien puna-armeija muutettiin vuonna 1946. Samana vuonna muutettiin aatteellisesta valtiollisemmaksi myös muita Neuvostoliiton instituutioita: kansankomissariaateista tuli ministeriöitä ja kansankomissaareista ministereitä.

Toisen maailmansodan seurauksena neuvostojoukkoja jäi Itä-Eurooppaan Pariisin rauhansopimuksenkin tultua allekirjoitetuksi. Se päätti toisen maailmansodan monen maan osalta. Jännitystä aiheuttavaksi kysymykseksi jäi Saksan jako sekä mahdollinen kysymys Saksan yhdistämisestä samoin kuin Itä-Euroopan maiden ulkopolitiikka suhteessa Neuvostoliittoon. Euroopan ulkopuolella Neuvostoliiton armeija antoi asiantuntija-apua ja teknistä apua monissa siirtomaasodissa Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa entisiä siirtomaavaltoja vastaan taistelleille marxilaisille tai sellaisiksi julistautuneille vapautusliikkeille. Korean sodassa Neuvostoliiton ilmanvoimat tarjosi jopa hävittäjälentäjiä Pohjois-Korealle kiinalaisten tapaan ja Vietnamin sodassa tekninen apu oli merkittävää muun muassa ilmatorjunnan osalta.

Kylmä sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kylmä sota

Toisen maailmansodan jälkeen neuvostojoukkoja kotiutettiin, ja Neuvostoliiton asevoimien vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi.

Jako idän ja lännen välillä vakiintui Kreikan sisällissodan jälkeen, jonka länsi voitti. Tšekkoslovakia ajautui Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Molemmat osapuolet pitivät Euroopassa vaikutuspiireistään kiinni eivätkä vakavasti uhanneet tasapainoa tapahtuneiden kriisien – kuten Saksan demokraattisen tasavallan (DDR) kansannousun, Unkarin kansannousun tai Tšekkoslovakian miehityksen – takia. Lännen tuki Varsovan liiton maiden oppositiolle jäi sanalliseksi. Toisaalta Neuvostoliittokaan ei pyrkinyt aktiivisiin toimiin kommunististen puolueiden kautta Naton jäsenvaltioissa.

Sen sijaan Aasiassa ja Afrikassa osapuolet tukivat poliittisia salamurhia, vallankaappauksia, taistelutoimintaa ja osallistuivat itsekin pääasiassa teknisenä ja poliittisena apuna myös väkivaltaisiin tapahtumiin Etelä-Aasiassa, Kaakkois-Aasiassa, kuten Indokiinassa sekä Afrikassa.

Afrikassa Neuvostoliiton ulkopolitiikan tavoitteena oli ensiksi tukea Ison-Britannian siirtomaavallan purkautumista tukemalla muun muassa Israelin itsenäisyyttä ja sittemmin arabimonarkioita nykyaikaistamaan tukevia kansallishenkiä arabisosialistisia liikkeitä, joille Israel oli vihollinen. Suezin kriisin jälkeen Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan menetettyä itsenäisen suurvaltansa aseman siksi, että ne eivät kyenneet ilman Yhdysvaltoja hoitamaan aloittamaansa sotilaallista konfliktia loppuun, tuli brittiläisen imperiumin seuraajaksi Afrikassa taustalla Yhdysvallat, jolloin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasettelu kärjistyi Afrikassa. Aasiassa Indokiinan sota periytyi Ranskalta Yhdysvalloille Vietnamin sodaksi, jolloin asetelma alkoi olla samankaltainen kuin Aasiassa kuin Afrikassa sillä poikkeuksella, että kolmantena maiden välisiin suhteisiin itsenäisesti vaikuttavana tekijänä oli Kiinan kansantasavalta.

Asevoimien konfliktit ja muut kansainväliset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aasia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korean sota (1950–1953)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Korean sota

Aasiassa neuvostoarmeija ei osallistunut suurilla sotilasmäärillä taisteluihin esimerkiksi tavalla, jolla Yhdysvallat osallistui Korean sotaan Yhdistyneinä kansakuntina tai Kiinan kansantasavalta Kansan vapautusarmeijan vapaaehtoisin.

Neuvostoliitto kuitenkin toimitti Pohjois-Korealle MiG-15-hävittäjiä, jotka vaikuttivat Yhdysvaltain kykyyn järjestää strategisia pommituksia sitä vastaan ja ajoittain poistivat yhdysvaltalaisten ilmaylivoiman. Osa MiG-15-hävittäjälentäjistä oli neuvostoliittolaisia ilman neuvostoliittolaista univormua tai kansallisuustunnuksia. Lentäjien valtaosa oli palvelukseen käskettyjä Kansan vapautusarmeijan ilmavoimien lentäjiä, jotka myös olivat saaneet neuvostoliittolaisilta koulutuksellista tukea ja apua.

Vietnamin sota (1955–1975)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vietnamin sota

Vietnamin sodassa Yhdysvallat päätyi antamaan teknisen avun asemasta jopa 500 000 sotilasta taisteluun presidentti Lyndon B. Johnsonin laajennettua sotaa, sotilasneuvonantajista ja ilmavoimista taisteleviin maavoimien yksiköihin saakka.

Neuvostoliitto ei tarjonnut Pohjois-Vietnamille omia sotilaitaan maavoimien taistelutoimintaa, kuten Kiinan kansantasavalta Pohjois-Korealle Korean sodassa, mutta se otti suoraa vastuuta ilmatorjuntaohjuksista yhdysvaltalaisten pommituksia vastaan epävirallisesti. Neuvostoliitto tarjosi myös torjuntahävittäjiä Vietnamin kansantasavallalle.

Vaikka Neuvostoliiton ja Kiinan välit olivat edelleen vuoden 1969 Ussurijoen rajakahakoiden vuoksi edelleen kireät, silti Yhdysvallat otti diplomatiassaan myös huomioon Kiinan kansantasavallan järjestämällä sille tunnustetun valtion aseman Yhdistyneissä kansakunnissa vuonna 1971, jolloin Taiwan joutui luovuttamaan asemansa Yhdistyneissä kansakunnissa yhtenä sen perustajavaltioista.

Neuvostoliitto tarjosi Vietnamille teknistä apua muun muassa rajasodassa Kiinaa vastaan vuonna 1979, kun Kiina hyökkäsi rajoitetuin voimin Vietnamiin siksi, että Vietnam oli miehittänyt Kiinan liittolaisena pitämänsä Kamputsean vapauttaakseen maan punaisten khmerien vallasta.

Afganistanin sota (1979–1989)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Afganistanin sota
Neuvostoliittolaissotilas Afganistanissa vuonna 1988.

Merkittävä sota, johon neuvostoarmeija osallistui, oli Afganistanin sisällissota. Sota oli seurausta siitä, ettei Neuvostoliiton tukema marxilainen vallankumous menestynyt, vaan afgaanit ryhtyivät laajaan vastarintaan. Vuonna 1979 neuvostoarmeija puuttui Afganistanissa riehuvaan sisällissotaan. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimisissit (joihin kuului muun muassa Osama bin Laden). Yhdysvallat, Saudi-Arabia ja Pakistan tukivat näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, muun muassa toimittamalla niille yhdysvaltalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan.

Stinger-olkapääohjukset olivat menestys, jotka aiheuttivat Neuvostoliiton helikoptereilla vuoristoisessa maassa suoritetavan ilmatoiminnan lamaantumista Afganistanissa, jolloin neuvostoarmeijan oli yhä selkeämmin pitäydyttävä vain kaupungeissa ja asutuskeskuksissa, jolloin vastarinta kykeni pitämään asemansa paremmin myös maajoukkoja vastaan vuoristossa, koska taisteluhelikoptereita ei kyetty käyttämään tehokkaasti. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu (CIA) järjesti Stinger-ampujien koulutuksen Pakistanissa. Neuvostoarmeijan vastaista toimintaa rahoitti Yhdysvaltain lisäksi myös Pakistan, Saudi-Arabia sekä Neuvostoliiton vaikutusvallan lisääntymistä Aasiassa niin ikään pelkäävä Kiinan kansantasavalta, jonka suhteet olivat Neuvostoliiton kanssa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa erittäin kireät.

Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta vuonna 1988. Afganistanin sotaa vuosina 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa – molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.

Intia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intia on Neuvostoliiton tapaan rajasodan Kiinan kansantasavallan kanssa käynyt maa. Se on ollut Neuvostoliiton strateginen kumppani Aasiassa sen jälkeen, kun Neuvostoliiton ja Kiinan välirikko vuosina 1958–1959 toteutui ja erityisesti 1970-luvulla Ussurijoen taisteluiden jälkeen.

Neuvostoliitto tarjosi Intialle muun muassa satelliittipalveluita Pakistanin ydinohjelman seuraamiseksi. Pakistan on ollut Yhdysvalloille läheinen kumppani Aasiassa muun muassa Afganistanin sodan aikana.

Neuvostoliitto valtiona on ollut myös mukana luomassa puolustusvälineteollisuuden yhteistyötä Intian kanssa, mistä ovat peräisin Intian neuvostomalliset panssarivaunut, joista osaa on valmistettu Intiassa.

Afrikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto tarjosi Afrikassa tukea monille kansallisille vapautusliikkeille. Merkittävää teknistä apua se tarjosi Israelin ja arabien välisissä sodissa Egyptille ja Syyrialle. Merkittävää oli ilmatorjunta. Poliittisista syistä Anwar Sadat kuitenkin karkotti neuvostoasiantuntijat ennen jom kippur -sotaa. Sen jälkeen Egypti teki rauhan Israelin kanssa ja ajautui osittain Yhdysvaltain vaikutuspiiriin.

Eurooppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton asevoimien paraati Itä-Berliinissä 1980-luvulla.

Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Saksan demokraattiseen tasavaltaan torjumaan Nato-joukkojen uhkaa ja takaamaan kommunistisen puolueen ja sen liittolaispuolueiden johtavan aseman Saksan demokraattisessa tasavallassa.

Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä.

Varsovan liiton ensimmäinen aalto, noin 1 500 000 sotilasta, oli sijoitettu Saksan demokraattiseen tasavaltaan. Se tultua torjutuksi toinen aalto, noin 700 000 sotilasta, oli varattu Puolan tasolle. Nato oli maajoukkojen osalta alivoimainen, minkä vuoksi se korosti ilmavoimien kykyä tasoittaa voimasuhteet. Lisäksi Nato oli valmistautunut rintamien mahdollisesti murruttua keinolla millä hyvänsä käymään pienimuotoisia häirintähyökkäyksiä Varsovan liiton iskukyvyn heikentämiseksi sisältä ja sivuilta.

Kun usko Yhdysvaltain haluun ottaa maailmanlaajuisen ydintuhon riski Naton vuoksi joutui Ranskassa epäilyksen alaiseksi sekä Charles de Gaullen yleisen yhdysvaltalaisvastaisuuden vuoksi Ranska jättäytyi Nato-yhteistyöstä pois ja varustautui ydinasein.

Turvatakseen puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut Saksan demokraattisessa tasavallassa vuonna 1953, Unkarissa vuonna 1956 ja Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Puolassa ei päädytty neuvostojoukkojen osallistumiseen vuonna 1981, mikä olisi ollut mahdollista, ellei Puolan marsalkka Wojciech Jaruzelski olisi lannistanut Solidaarisuus-ammattiliikettä kansallisin voimin.

Latinalainen Amerikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latinalaisessa Amerikassa merkittävin kiista oli Kuuban ohjuskriisi.

Strategia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merimahti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton laivaston joukkoja vuonna 1982.
Pääartikkeli: Neuvostoliiton laivasto

Vastakkainasettelu Naton kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Ydinsukellusveneet tarjosivat Neuvostoliitolle mahdollisuuden kuljettaa veden alla ydinohjuksia lähelle Yhdysvaltain rannikkoa, jolloin Kuuban ohjuskriisin kaltaista ohjusten sijoittelua mahdollisen kostoiskun tekemiseksi siinä tapauksessa, että Yhdysvallat hyökkää ydinasein ensiksi ei tarvita maalle sijoittelun vuoksi. Yhdysvallat vastasi sukellusveneuhkaan monilla vastatoimilla.

Neuvostoliiton pohjoinen laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ydinsukellusveneuhan muodosti pääasiassa Murmanskin alueelle tukikohtiaan pitävä Neuvostoliiton pohjoinen laivasto, jonka tehtävänä oli murtautua Pohjois-Atlantille Islannin etelä- tai pohjoispuolelta Grönlannin eteläpuolelta niin sanotun GIUK-gapin läpi (Grönlanti, Islanti, UK) hyökkäämään Atlantille saattueita ja tukialusryhmiä vastaan. Yhdysvallat rakensi tähän aukkoon valvontasensorien SOSUS-ketjun (SOund SUrveillance System).

Syynä pohjoiseen sijoitteluun oli se, että Tanskan salmet olisivat sodan sattuessa joka tapauksessa Naton valvonnassa ja että Murmanskissa on golfvirran vuoksi koko vuoden sulana säilyvä edullinen satamapaikka. Neuvostolaivasto puolestaan piti Barentsinmerta ja Vienanmerta omina tukikohtinaan ohjussukellusveneitään varten, ja pyrki estämään Nato-maiden hyökkäyssukellusveneiden pääsyn sinne.

Kilpailu mahdollisuudesta vastaiskuun synnytti kilpailuun vedenalaisista kuuntelulaitteista, joilla sukellusveneet olisi voitu havaita. Suomessa tämä näkyi muun muassa siten, että Yhdysvallat kielsi Rauma-Repola Oceanicsia myymästä yllättävän hyviksi havaittuja tutkimussukellusveneitä enää Neuvostoliittoon siksi, että niillä voitaisiin havaita ja valvoa sukellusveneet paljastavia antureita ja mahdollisesti tuhota niitä, jolloin sukellusveneillä olisi helpompi tunkeutua Pohjois-Atlantille ja sieltä lähemmäs Yhdysvaltoja.

Oleellista sukellusveneiden liikkeissä olivat myös hiljaiset potkurinäänet. Japanilainen Toshiba myi Neuvostoliittoon metallintyöstökoneita, jotka mahdollistivat hiljaisempien sukellusvenepotkurien valmistamisen Neuvostoliitossa, jolloin potkurinäänien havaitseminen tuli tai sen uskottiin tulevan Natolle vaikeammaksi.

Neuvostoliiton Itämeren laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Itämeren laivasto

Itämerellä Yhdysvallat vastasi Neuvostoliiton uhkaan solmimalla virallisesti puolueettoman Ruotsin kanssa salaisen puolustussopimuksen, joka mahdollisti Yhdysvalloille sen omien sukellusveneiden sijoittamisen yleensä matalan Itämeren syvänteeseen Gotlannin lähelle. Neuvostoliitto pyrki tiedustelemaan Naton ja Ruotsin meripuolustuksen tehokkuutta omilla sukellusveneillään Itämerellä.

Sodat kehitysmaissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konflikteja sodittiin ainoastaan niin sanottujen proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.

Neuvostoliiton loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostosotilaita estämässä pääsyä Kremliin ja Punaiselle torille 20. elokuuta 1991.

Vuonna 1991 armeija näytteli tärkeää osaa vanhoillisten kommunistien ja ylempien sotilaskomentajien järjestämässä vallankaappausyrityksessä, jonka tarkoituksena oli syöstä Mihail Gorbatšov ja hänen uudistusmielinen hallituksensa vallasta lähettämällä panssarivaunuja Moskovan kaduille. Kaappaus epäonnistui, koska siviilit ryhtyivät vastarintaan ja panssarivaunujen miehistöt kieltäytyivät ampumasta maanmiehiään.

Venäjän federaation asevoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaappausta seurasi Neuvostoliiton romahtaminen. Neuvostoliiton asevoimat muuttui Itsenäisten valtioiden yhteisön asevoimiksi, mutta pian sen resurssit jaettiin IVY-valtioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien ydinohjusjoukot liitettiin Venäjän asevoimiin. Itä-Eurooppaan ja Baltian maihin sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]