Naiivi realismi
Naiivi realismi eli suora realismi on arkijärjen mukainen havaitsemisen teoria. Naiivin realismin mukaan havaitsemme asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Esimerkiksi elektronit ovat oikeasti olemassa, eivätkä ne ole vain teoreettinen käsite, jolla selitetään havaintoja.
Naiivi ja tieteellinen realismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naiivin realismin mukaan maailma on sellainen kuin miltä se näyttää arkijärjen valossa. Kaikki havaitut oliot koostuvat aineesta, niillä on avaruudellinen ulottuvuus, ja niillä on ominaisuuksia kuten koko, muoto, koostumus, väri, tuoksu, maku jne. Nämä ominaisuudet havaitaan yleensä oikein. Asioita katsoessamme ja koskiessamme näemme ja tunnemme ne oikein, ja siksi havaitsemme ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Oliot noudattavat fysiikan lakeja ja säilyttävät kaikki ominaisuutensa riippumatta siitä, onko joku havaitsemassa ne vai ei.
Naiivi realismi eroaa tieteellisestä realismista, joka katsoo, että todellisuus sisältää vain ne ominaisuudet jotka esiintyvät sen tieteellisessä kuvauksessa. Näin todellisuus ei sisällä sellaisia ominaisuuksia kuin värejä itsessään, vaan sen sijaan olioita, jotka heijastavat pintarakenteensa ominaisuuksien ansiosta valon tiettyjä aallonpituuksia. Naiivi realisti sen sijaan sanoisi, että olioilla todellakin on sellainen ominaisuus kuin väri, jonka niillä havaitsemme. Esimerkiksi John Locke oli tieteellinen realisti, kun hän katsoi, että todellisuus käsittää vain ne primaariset ominaisuudet, jotka esiintyvät korpuskulaariteorian mukaisessa maailmankuvassa, ja että muut ominaisuudet ovat vain subjektiivisia, koska ne riippuvat ne havaitsevasta havaitsijasta.
Naiivin realismin ongelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naiivia realismia on usein vastustettu erityisesti perustuen samasta asiasta saataviin ristiriitaisiin havaintoihin (esimerkiksi Bertrand Russellin Filosofian ongelmat). Sama olio voi vaikuttaa eri henkilöille erilaiselta, tai jopa samalle henkilölle eri aikoina. Omenat voivat vaikuttaa punaisilta päivällä, mutta harmailta hämärässä. Siksi omena ei voi todellisuudessa (tai sisimmältään, tai objektiivisesti) olla punainen, se vain vaikuttaa punaiselta tietyissä havainto-olosuhteissa.
Jotkut kriitikot, kuten Myles Burnyeat (”Conflicting Appearances”, 1979), ovat kuitenkin hylänneet tällaisen kritiikin epäoleellisena. Jos väittäisi, ettei jollakin voi todellisuudessa olla jotain ominaisuutta jos se vaikuttaa erilaiselta eri aikoina, eri näkökulmista tai eri olosuhteissa, se olisi loogisesti sama kuin jos väittäisi, ettei jollakin voi todellisuudessa olla jotain ominaisuutta ellei sillä vaikuta olevan tuo ominaisuus aina. Tästä seuraisi, että meidän olisi tehtävä johtopäätös, jonka mukaan kepin joka on todella suora tulisi kaikissa olosuhteissa näyttää suoralta. Tämä on kuitenkin selvästi epätotta: jokainen hyväksyisi, että suora keppi voi näyttää taitetulta vedessä, mutta kukaan ei ajattele, että se johtuisi siitä, ettei keppi ole todellisuudessa suora. Siksi havainnon ristiriitaisuuteen perustuva argumentti on pätemätön.
