Mauri Sariola
| Mauri Sariola | |
|---|---|
 1960-luvun taitteessa |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. marraskuuta 1924 Helsinki, Suomi |
| Kuollut | 9. elokuuta 1985 (60 vuotta) Helsinki, Suomi |
| Kansalaisuus | suomalainen |
| Ammatti | kirjailija |
| Kirjailija | |
| Tuotannon kieli | suomi |
| Pääteokset | Susikoski-sarja |
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Mauri Aukusti Sariola (25. marraskuuta 1924 Helsinki – 9. elokuuta 1985 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, tunnettu erityisesti rikosromaaneistaan. Usean rikosromaanin sankarina on komisario, sittemmin rikostarkastaja, Olavi Susikoski.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauri Sariola syntyi hattulalaiseen opettajaperheeseen. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Armas Elis (Eelis) Sariola ja Anna Lyydia o.s. Kylänpää.[1] Perheessä oli Maurin lisäksi kaksi vanhempaa lasta: Lauri ja Kyllikki (myöh. Koskinen). Sarioloiden koti sijaitsi Hattulan Kosken koululla, jossa Armas Sariola toimi opettajana. Sariola kävi oppikoulunsa Hämeenlinnan lyseossa ja sittemmin Toijalan yhteiskoulussa perheen muutettua Sääksmäen Tarttilaan. Sariola julistettiin ikäluokkansa tavoin ylioppilaaksi jatkosodan aikana 1943 ilman varsinaisia ylioppilaskirjoituksia.[2] Sotien jälkeen Sariola aloitti opinnot Helsingin yliopiston lakitieteellisessä tiedekunnassa, mutta ei saanut niitä päätökseen.
Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisodan aikana Sariola oli vapaaehtoisena ilmavalvontatehtävissä Sääksmäen Tarttilassa. Usein hänen kumppaninaan oli tuleva Helsingin Sanomien poliittinen pilapiirtäjä, häntä neljä vuotta vanhempi Kari Suomalainen, jonka perhe oli paennut Helsingin pommituksia läheiseen Visavuoreen. Sariolan ja Suomalaisen ilmavalvonta-asemana oli Tarttilan nuorisoseurantalo, joka on sittemmin purettu.[3]
Sariola kutsuttiin asepalvelukseen keväällä 1943 kesken lukion. Hän palveli ensin Santahaminaan sijoitetussa Radiopataljoonassa ja suoritti siellä aliupseerikoulun. Sen jälkeen hän palveli radistina Itä-Karjalassa, kunnes sai siirron Äänislinnaan. Upseerikoulun Sariola suoritti kurssilla 59 vuonna 1944 Kankaanpään Niinisalossa, jonne Reserviupseerikoulu oli sodan vuoksi siirretty. Ajastaan Niinisalossa hän kirjoitti myöhemmin Viiden tien risteys -nimisen romaanin. Kirja sai nimensä varuskunnan lähistöllä sijaitsevasta Viidentienristeyksestä. Reserviupseerikoulun jälkeen hän joutui vielä Lapin sotaan, jossa palveli edelleen viestitystehtävissä, kotiutuen upseerikokelaana keväällä 1945. Hän sai ylennyksen vänrikiksi 1948 ja luutnantiksi 1983.
Toimittaja ja kirjailija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sariola palkattiin Helsingin Sanomien oikeussalitoimittajaksi alkuvuodesta 1956. Sitä ennen hän oli tehnyt sekalaisia töitä muun muassa tietyömaalla, tukkimetsässä, epäpätevänä kansakoulunopettajana Pohjois-Suomessa sekä pankissa ja vakuutusyhtiössä Helsingissä.[4]
Vuosina 1954–1955 Sariola toimi opettajana Pudasjärven Pisteen koululla Simo-Auli Arran nimellä tekaistuin paperein, tarkoituksena tehdä lehtiartikkeli mahdollisuudesta päästä väärin paperein opettajaksi. Innoittajana tähän olivat lehtimiehet Matti Jämsä sekä Veikko Ennala. Käytetty tekonimi on anagrammi hänen omasta nimestään. Sariola sai kiittävää palautetta niin koululaisilta kuin heidän vanhemmiltaan.
Sariola myös suomensi kymmenkunta englanninkielistä romaania, muun muassa Erle Stanley Gardnerin kirjat Vaaralliset valokuvat (Gummerus 1959, Salama-sarja 64) ja Tyttö pelikasinolla (Gummerus 1962, Salama-sarja 102, kääntäjänimenä ilmeisesti veroteknisistä syistä Anja Sariola) sekä Quentin Patrickin kirjan Syyllisyyden varjo (Gummerus 1959, Salama-sarja 97).
1950-luvun lopulta lähtien Sariola asui perheineen Helsingin Pohjois-Haagassa Sanoma Oy:n omistamassa kerrostalossa, jossa asui useita muitakin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimittajia – muiden muassa pilapiirtäjä Kari Suomalainen – sekä muuta Sanoman henkilökuntaa. Sariolan ja Suomalaisen perheissä oli samanikäisiä lapsia, joten keskinäinen kanssakäyminen oli varsinkin lasten kesken vilkasta.[5] Lippe Suomalainen on myöhemmin muistellut, että perheiden yhteydenpito hiipui Sariolan muutettua perheensä kasvaessa suurempaan asuntoon Itä-Helsinkiin.[6]
Sariola kuoli sappikivileikkauksen yhteydessä tulleeseen sairaalabakteeriin. Hänet on haudattu sukuhautaan Hattulan uuden kirkon hautausmaalle.
Kuoleman jälkeen Reijo Ikävalko toimitti Sariolan päiväkirjoista kaksi kokoelmaa. Ritva Sarkola ja Raimo Jokisalmi julkaisivat vuonna 2005 Sariolasta romaanimuotoisen elämäkerran Mauri Sariola: aika velikulta, joka ulottuu vuoteen 1968 asti. Elämäkerrassa on runsaasti päiväkirjojen tekstiä hieman muokattuna.
Harrastukset ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauri Sariolan harrastuksiin kuuluivat muun muassa šakki, historia, tietokilpailut ja matkailu sekä intohimoihin uhkapelit, lotto, viski ja sähkeiden lähettäminen tunnetuille henkilöille. Sariola vietti mielellään aikaansa huvilallaan Sammatissa Enäjärven rannalla. Siellä hän kirjoitti monet kirjoistaankin, ja sinne sijoittuu muun muassa Ampiaiskesä (1968), parisuhderomaani, jonka tapahtumista osa on peräisin Sariolan omasta kokemuspiiristä.
Sariola oli naimisissa kahdesti. Vuonna 1956 Anja Karjalaisen (1932–1996) kanssa solmittu avioliitto päättyi eroon 1970. Sariolan kaikki kolme lasta ovat tästä avioliitosta: Jukka (1956), Merja (1959) ja Kaisa (1964). Vuonna 1970 Mauri Sariola solmi avioliiton tullivirkailija Tuula Korpelan (s. 1941) kanssa.
Tuula Sariola julkaisi myöhemmin omalla nimellään 16 rikosromaania. Vuonna 2006 paljastui, että dekkarit kirjoittikin Tuula Sariolan pitkäaikainen ystävätär, toimittaja Ritva Sarkola.[7]
Kirjailijakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esikoisromaaninsa Laukausten hinta Sariola kirjoitti keväällä 1956. Hän kertoi saaneensa sysäyksen teoksen kirjoittamiseen senaikaisten käännösdekkarien kehnosta tasosta. Siitä alkoi hänen lähes 30 vuotta kestänyt kirjailijanuransa. Hän jättäytyi vapaaksi kirjailijaksi 1965. Hänen pääasiallinen kustantajansa oli koko uran ajan Gummerus. Laukko-kirjat kustansi Weilin+Göös.
Perry Masonista Sariolan oletetaan saaneen inspiraation tuomari Matti Viimaan, joka esiintyi ensimmäisen kerran Sariolan tuotannossa romaanissa Lavean tien laki, joka ilmestyi vuonna 1961.
Romaanillaan Lavean tien laki (ranskaksi Un printemps Finlandais) Sariola sai vuonna 1969 merkittävän Prix du roman d’aventures -jännityskirjallisuuspalkinnon parhaasta ulkomaisesta käännösdekkarista. Hän kirjoitti myös salanimellä Esko Laukko (kaikkiaan yhdeksän teosta). Tuotantoa on käännetty yli kymmenelle kielelle parissakymmenessä maassa. Sariola kirjoitti myös muun muassa sotaromaaneja, esimerkkinä omiin armeijakokemuksiinsa perustuva, Niinisaloon sijoittuva Viiden tien risteys (1964), sekä historiallisia romaaneja, esimerkkeinä Suomalainen ratsastaja (1977) ja Suomalainen kavaljeeri (1978), jotka kuvasivat Kustaa Mauri Armfeltin elämää.
Sariolan kirjallinen tuotanto on mittava. Romaanien lisäksi hän kirjoitti toistaiseksi tuntemattoman määrän jatkokertomuksia, novelleja, matkakertomuksia ja muita lehtijuttuja kymmeniin eri lehtiin. Kirjoitustensa julkaisemisen hän aloitti jo sota-aikana, todennäköisesti vuonna 1944. Lisäksi hän kirjoitti lukuisia radiokuunnelmia ja televisiokäsikirjoituksia.
Mauri Sariola aloitti radiokuunnelmien kirjoittamisen 1950-luvulla. Kuunnelmista on säilynyt vain osa. Musta ilotulitus on Mauri Sariolan vanhin säilynyt Susikoski-kuunnelma. [8]
Sariola oli nopea kirjoittaja, vaikka käyttikin vanhaa matkakirjoituskonetta ja kaksisormijärjestelmää. Esimerkiksi palkittu Lavean tien laki syntyi parin viikon intensiivisen työn tuloksena. Hän ei hukannut aikaa tekstin muokkaamiseen, vaan piti kiinni siitä periaatteesta, että kirja on kirjoitettava kerralla valmiiksi. Hän ei kovinkaan tarkkaan suunnitellut kaikkia teoksiaan, vaan yksinkertaisesti alkoi kirjoittaa, ja loppuratkaisu oli usein yllätys hänelle itselleenkin. Hänellä oli tapana sanoa, että jos hän onnistuu saamaan 111 liuskaa kasaan, loppu sujuu jo itsestään.[9]
Ehkä mainituista syistä johtuen Sariolan tuotannon laadussa on kirjavuutta, ja etenkin uransa loppupuolella hän alkoi toistaa itseään. Hän poimi vaikutteita myös muiden teksteistä. Hän joutui maksamaan vuonna 1969 vahingonkorvauksia Esko Laukon nimellä kirjoittamastaan Sen yli käy vain tuuli viheltäin -nimisestä romaanista, jonka todettiin olevan plagiaatti Bill S. Ballingerin teoksesta Kynsi ja hammas (The Tooth and the Nail, 1955).[7] Myös lääkäriromaanista Ei loitsu eikä rukous (1959) eräät kriitikot löysivät viitteitä plagioinnista. Romaania vertailtiin André Soubiranin teokseen Valkeat miehet (1955).
Sariolan tuotannon pohjalta on tehty kolme pitkää elokuvaa:
- Kolmas laukaus (Yrjö Norta, 1959; perustuu romaaniin Rotat pois laivasta, 1956)
- Totuus on armoton (Valentin Vaala, 1963)
- Tuntematon ystävä (Lars G. Thelestam, 1978; perustuu romaaniin Susikoski virittää ansan 1970)
Sariolan kirjoja on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kriitikot kuitenkin suhtautuivat niihin pääosin nihkeästi. Erityisen tunnetuiksi tulivat Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tuomiot. Sariola alkoi saada tunnustusta kulttuurivaikuttajilta vasta historiallisista teoksistaan 1970-luvun lopulla. Hänelle myönnettiin valtion yksivuotinen taiteilija-apuraha 1979 ja taiteilijaeläke vain hieman ennen kuolemaa vuonna 1985. Ensimmäisten joukossa Sariolan tuotantoa on vakavasti analysoinut kirjailija Eila Pennanen muutamassa esseessään muun muassa Parnasso-lehdessä. Maailmankatsomukseltaan Sariola oli oikeistolainen, eikä hän salannut asennoitumistaan tuotannossaankaan.[10]
Huomionosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jatkosodan muistomitali, Panssaridivisioonan muistoristi, Sininen risti, Eljas Erkon stipendi ja opintomatka Englantiin 1959. Suomen Rikospoliisien Liiton tunnustuspalkinto 1961, Gummerus Kustannus Oy:n tunnustuspalkinto poliisiromaanituotannosta 1961, Suomen Kulttuurirahaston apuraha 1960, Gummerus Kustannus Oy:n apuraha 1961, K. J. Gummerus Oy:n erikoispalkinto 1964, (Grand) Prix du roman d’Adventures, Ranska, teoksen ”Lavean tien laki” ranskankielisestä versiosta 1969, Wihurin säätiön apuraha 1975, Gummeruksen Kaarlen päivän palkinto tammikuussa 1979, Uuden Kirjakerhon tunnustuspalkinto keväällä 1979, Valtion yksivuotinen apuraha, ensi kertaa viihdekirjailijalle 1979. Opetusministeriön myöntämä Valtion taiteilijaosaeläke tunnustuksena taiteellisista ansioista kesällä 1985.
Mauri Sariolan tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
|
|
|
Kuunnelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Musta ilotulitus (1961)[11]
- Ei koira perään hauku (1964)[12]
- Nimismies on ammuttu (1974)[13]
- Jonkerin pamaus (1977)[14]
- Salaman muotoinen arpi (1979)[15]
- Viimeinen pari ulos (1981)[16]
Päiväkirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esko Laukon nimellä ilmestyneet romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Kirjana julkaistut alun perin lehdissä ilmestyneet jatkokertomukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Kokoomateokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Samaan niteeseen kootut kolmesta viiteen aiemmin ilmestynyttä romaania:
- Susikoski, rikostarkastaja 1988 (sisältää romaanit Susikosken vaikein juttu, Susikosken elämän kevät, Susikoski virittää ansan ja Susikosken ajojahti)
- Susikoski Suomesta 2000 (sisältää romaanit Kolmen valtakunnan vainaja, Onko teillä ruiskukkia?, Susikoski ahtojäissä, Petroskoin keltainen kissa)
- Susikoski ratkaisee 2001 (sisältää romaanit Minä, Olavi Susikoski, Pyykki on pantu ja pysyy, Sininen lyhty ja Ison kalan katiska)
- Kutsutaan Susikoski 2005 (sisältää romaanit Rotat pois laivasta, Leivätön pöytä on katettu, Aina roiskuu kun rapataan ja Koltan uni)
- Rikostarkastaja Susikosken tutkimuksia 2010 (sisältää romaanit Laukausten hinta, Rotat pois laivasta ja Revontulet eivät kerro)
- Rikostarkastaja Susikosken tutkimuksia 2 2012 (sisältää romaanit Leivätön pöytä on katettu, Susikoski ottaa omansa ja Kohtalokas Itämeren-risteily)
Mauri Sariola -seura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sariolan perinnettä pitää yllä Mauri Sariola -seura, joka on perustettu marraskuussa 1995. Yhdistyksen tarkoituksena on vaalia kirjailijan perinnettä ja tehdä häntä monipuolisesti tunnetuksi. Yhdistys pitää yllä Sariola-arkistoa Hattulan Juteini-talossa. Siellä on myös pysyvä Mauri Sariola -näyttely.
Mauri Sariola -seuran tunnustuspalkinto on saanut nimensä kirjailijan tunnetuimman hahmon, Susikosken, mukaan. Vuoden Susikoski -palkinto on myönnetty vuodesta 2000 lähtien henkilölle tai taholle, joka on ”edistänyt sariolalaista perintöä”.
Vuoden Susikoski -palkinnon ovat saaneet seuraavat henkilöt:[17][18]
- 2000 – asessori Martti Salander
- 2001 – lainopin kandidaatti Usko Santavuori
- 2002 – professori Åke Lindman (näytteli Susikoskea elokuvassa Tuntematon ystävä)
- 2003 – talousjohtaja Kari Piitulainen
- 2004 – kirjailija, uutispäällikkö Hannes Markkula
- 2005 – kustantaja Pekka Salojärvi
- 2006 – oikeustieteen kandidaatti Ritva Santavuori
- 2007 – kauppatieteiden maisteri Asko Saviaho
- 2008 – kirjailija, muusikko Raimo Jokisalmi
- 2009 – hallituksen puheenjohtaja Matti Nummenpää
- 2010 – valtioneuvos Harri Holkeri
- 2011 – toimittaja Antti Eerola
- 2012 – restonomi Seppo Simola
- 2013 – valtioneuvos Riitta Uosukainen
- 2014 – ei nimetty
- 2015 – tullivirkailija Tuula Sariola
- 2016 – ylipormestari Raimo Ilaskivi
- 2017 – liikemies Hannu Saraluoto
- 2018 – kehittämisoäällikkö Simo Viertonen
- 2019 – ei nimetty
Seuran jäsenlehti Mauri Sariolan seurassa (aikaisemmin Ampiaiskesä) ilmestyy kerran vuodessa.
Plagiointia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sariolan teoksista jaksoja ottanut ja niitä omissa nimissään julkaissut mies tuomittiin Pirkanmaan käräjäoikeudessa maksamaan sakkoja ja korvauksia. Mies on julkaissut omakustanteena teoksen Vain taivas tietää, jossa on kopioita kuudesta Sariolan teoksesta.[19]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ikävalko, Reijo (toim.): Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä: Mauri Sariolan päiväkirja. 1986. Jyväskylä–Helsinki: Gummerus.
- Saraluoto, Hannu: ”Sariola, Mauri (1924–1985)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 673–675. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5. Teoksen verkkoversio.
- Saraluoto, Hannu: Mauri Sariola. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Mauri Sariola -seura.
- Authorscalendar.infon sivut Mauri Sariolan tuotannosta.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Sariola, Mauri: Hyvästi Sammatin kuu, s. 193. päiväkirja. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2918-9.
- ↑ Ylioppilaskirjoitusten historia Studentum.fi. Viitattu 6.12.2023.
- ↑ Seppo Porvali: Kari – tasavallan hovinarri, s. 27. Jyväskylä: Kustannus Oy Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-10-1.
- ↑ Parempi kertarutina 1986, s. 86
- ↑ Porvali 1999, s. 71–72.
- ↑ Suomalainen, Lippe: Elämässä kiinni, s. 346. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-12896-0.
- ↑ a b Nyqvist, Sanna & Oja, Outi: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia, s. 251-279. Gaudeamus, 2018.
- ↑ Yle Areena: Musta ilotulitus
- ↑ Ks. esim. Parempi kertarutina 1986, s.263: ”Maaginen 111:s liuska on ajat sitten ylitetty.”
- ↑ Rankka työ, rankat huvit. Apu, 2007, nro 29, s. 15. A-lehdet.
- ↑ Yle Areena: Musta ilotulitus
- ↑ Yle Areena: Ei koira perään hauku
- ↑ Yle Areena: Nimismies on ammuttu
- ↑ Yle Areena: Jonkerin pamaus
- ↑ Yle Areena: Salaman muotoinen arpi
- ↑ Yle Areena: Viimeinen pari ulos
- ↑ Vuoden Susikoski Mauri Sariola -seura. Viitattu 28.10.2012.
- ↑ Riitta Uosukainen on Vuoden Susikoski Helsingin Sanomat. 28.10.2012. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 28.10.2012.
- ↑ Omakustannekirjailija tuomittiin Mauri Sariolan plagioinnista Helsingin Sanomat. Helsinki: Sanoma News Oy. Viitattu 30.8.2011.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Musta ilotulitus on Sariolan vanhin säilynyt Susikoski-kuunnelma. Yle Elävä arkisto.
- Sariola, Mauri hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| ||||||||||||||||||
