Majoituslait

Majoituslait (engl. Quartering Acts) olivat kaksi Ison-Britannian parlamentin vuosina 1765 ja 1774 säätämää lakia, jotka koskivat sotajoukkojen majoitusta Pohjois-Amerikan siirtokunnissa.

Vuoden 1765 laki velvoitti siirtokuntien viranomaiset kustantamaan ja tarjoamaan siirtokuntien alueille sijoitettujen brittijoukkojen ruuan, juomat, majoituksen ja kuljetuksen. Kyseessä oli itse asiassa lisäys vuosittain uusittuun kapinalakiin (Mutiny Act). Uuden lain syynä oli Pohjois-Amerikkaan sijoitetuista joukoista suuren siirtomaasodan ja Pontiacin kapinan vuoksi syntyneiden sotilasmenojen merkittävä kasvu. Kuten samana vuonna säädetty leimaverolaki, myös majoituslaki nähtiin samalla siirtokuntien itsehallintoon puuttumisena, sillä siihen asti siirtokuntalaisten osallistumisesta sotalaitoksen kuluihin olivat päättäneet siirtokuntien edustajakokoukset itse. Lakia vastustettiin erityisesti New Yorkin provinssissa, johon brittijoukkoja oli sijoitettu kaikkein eniten. Kun provinssin viranomaiset uhmasivat majoituslakia, vuoden 1767 Townshendin lakeihin sisällytettiin niin sanottu Suspending Act, jolla newyorkilaiset yritettiin pakottaa täyttämään majoitusvelvollisuutensa. Ensimmäisen majoituslain kiistanalaisuuden vuoksi se jätettiin kuitenkin vuonna 1770 uusimatta ja se raukesi.

Toinen majoituslaki oli vuoden 1774 niin sanottuihin sietämättömiin lakeihin sisältynyt lisäsäädös.

Vihattujen majoituslakien perintö näkyy edelleen Yhdysvaltain perustuslain kolmannessa lisäyksessä, joka kieltää tällaisen velvoitteen käytön rauhan aikana.