Korea Japanin miehityskaudella
Gojoseon ?–108 eaa.
Jin-valtio
Goguryeo (37 eaa.–668 jaa.)
Baekje (18 eaa.–660 jaa.)
Silla( 57 eaa.–935 jaa.)
Gayan heimoliitto (42–562)
Hugoguryeo (892–936)
Hubaekje (901–918)
Silla (57 eaa.–935 jaa.)
Goryeo-dynastia (918–1392)
Joseon-dynastia (1392–1897)
Korean keisarikunta (1897–1910)
Korea Japanin miehityskaudella on ajanjakso vuosina 1910–1945. Japanin keisarikunta miehitti Korean keisarikunnan vuonna 1910 ja tämä päätti Joseon-dynastian ajan Koreassa.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanin ja Korean suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Japanin ja Korean suhde oli ollut pitkään ystävällinen, ja esimerkiksi Korean Joseon-dynastia (1392–1910) lähetti säännöllisesti Japani Edoon valtuuskuntia talous- ja kulttuurivaihtoa varten.[2]
Japanin Meiji-restauraation jälkeiset tapahtumat nostivat kuitenkin valtioiden välille eripuraa. Japanilaiset lähettivät 1869 ilmoituksen keisari Meijin valtaannoususta, mutta Joseon-hovi torjui dokumentin, koska sinä oli käytetty vain Kiinan keisarille varattua virallista kieltä. Tämä johti 1873 seikanron-keskusteluun Korean valtaamisesta rangaistuksena. Japanin johto oli kuitenkin vielä sitä mieltä, että maa ei ollut valmis valtaamaan Koreaa.[2]
Japanin provosointi johti 1875 Ganghwan välikohtaukseen, mikä lähti liikkeelle, kun korealaiset ampuivat Ganghwasaaren vesillä kartoitusta tehnyttä japanilaisalusta. Tämän jälkeen Kiinan Qing-dynastia painosti Koreaa tekemään sopimuksen Japanin janssa ja avautumaan länsimaisten suhteen. Korea teki sille epäedullisen sopimuksen, joka oli muotoiltu Yhdysvaltain ja Japanin välisen Kanagawan sopimuksen tavoin.[2]
Protektoraatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kiinan boksarikapina johti Venäjän hyökkäykseen Mantšuriaan ja edelleen vuosien 1904–1905 Venäjän–Japanin sotaan. Korea oli alkujaan puolueeton, mutta Japanin painostuksesta se suostui antamaan Japanille mahdollisuuden käyttää maitaan Venäjän-operaatioihin.[3]
Venäjän–Japanin sota päättyi Japanin voittoon, ja sodan päättänyt Portsmouthin rauhansopimus syyskuussa 1905 oikeastaan päätti Korean kohtalon. Yhdysvaltain välittämä sopimus antoi Japanille kiistattoman valta-aseman Koreassa. Japani pakotti Korean hyväksymään marraskuussa sopimuksen, joka teki Koreasta Japanin protektoraatin. Ulkopolitiikka ei ollut enää Korean hallussa, ja Korean sisäpolitiikkaa varten Japani perusti kenraaliresidentin. Ensimmäisenä tehtävään valittiin Itō Hirobumi.[4][3]
Korean keisari Gojong lähetti japanilaisilta salaa delagaation vuoden 1907 Haagin rauhankonferenssiin. Japanilaiset saivat kuitenkin tietää asiasta ja pakottivat Gojongin luopumaan kruunusta 19. heinäkuuta. Seuraajaksi nostettiin Gojongin poika Sunjong. Japani lakkautti 24. heinäkuuta neuvoa-antavan asemansa, otti Korean sisäpolitiikankin suoraan käskyvaltaansa ja nimesi keskeisiksi virkamiehiksi japanilaisia korealaisten sijaan.[4]
Korean talous integroitiin protektoraattiaikana Japanin talouteen. Tanetarō Megatan Megata-uudistusten seurauksena perustettiin muun muassa keskuspankki Chōsenin pankki ja useita valtion omistuksessa olleita kehityspankkeja.[4]
Japanilaiset pelkäsivät nykyaikaisen koulutuksen rohkaisevan Koreassa japanilaisvastaiseen toimintaan. Koreassa oli hieman aiemmin perusteita satoja modernia opetussuunnitelmia käyttäviä yksityiskouluja. Japanilaiset antoivat 820 koulua 1994:stä jatkaa toimintaa ja rohkaisivat niiden sijaan korealaisia perinteisiä seodang-kouluja, joissa opetettiin lähinnä kungfutselaisuuden klassisia tekstejä ja klassista kiinaa.[4]
Japanilaisten lakkautettua kesällä 1907 Korean asevoimat, niin sanottu oikeamielisten armeija alkoi saada valtavasti lisää jäseniä Korean armeijan erotetuista sotilaista. Oikeamielisten armeija oli syntynyt vuoden 1894 Donghak-kapinan aikana, ja se käynnisti japanilaisia vastaan vuosia kestäneen sissisodan. Japanimieliset korealaiset puolestaan perustivat iljinhoe-liikkeen.[4]
Miehitysaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotilashallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Korean kenraaliresidentti Itō Hirobumi salamurhattiin 26. lokakuuta 1909. Murhaaja An Jung-geun oli länsivastainen panasianismin kannattaja, joka vankilasa kirjoitti esseen, jossa kritisoi Japanin miehitysvaltaa. Hänen mukaansa Kiinan, Korean ja Japanin talousliitto olisi oleellinen vastavoima länsimaiden imperialismia vastaan.[5]
Japani liitti Korean itseensä pian Itōn salamurhan jälkeen. Annektointisopimus allekirjoitettiin 22. elokuuta 1910.[5]
Korean ensimmäinen kenraalikuvernööri oli Terauchi Masatake, joka uskoi korealaisten ja japanilaisten olevan samankaltaista rotua ja kannatti siksi assimilaatiopolitiikkaa. Se oli kuitenkin epäsuosittua sekä Koreassa että Japanissa. Korealaiset olisivat saaneet tämän seurauksena samat kansalaisoikeudet japanilaisten kanssa. Lisäksi nopea assimilaatio ei ollut taloudellisesti kannattavaa.[5]
Japanilaiset perustivat tukahduttaakseen väkivaltaisen vastarinnan poliisivoimat, jossa oli mukana sekä aiempi siviilipoliisi että sotilaspoliisi. Japanin miehityskauden varhaisvaiheiden tunnetuin rikostapaus oli Sinminhoe-järjestön jäsenten pidätys ja kidutus. Japanilaiset pidättivät yli 600 kristittyjä tekaistujen syytösten perusteella. Heitä syytettiin kenraalikuvernööri Terauchin salamurhasuunnitelmista. Peräti 105 henkilöä tuomittiin 28. kesäkuuta 1912.[5]
Sinminhoe-tapaus hermostutti yhdysvaltalaisia lähetyssaarnaajia, jotka julkaisivat tapauksesta ulkomailla. Lähetyssaarnaajilla oli mahdollisuus kritisoida siirtomaahallintoa, koska heillä oli eksterritoriaalinen asema. Japanilaiset huolestuivat uskonnollisten tahojen ja nationalistien mahdollisesti yhteistyöstä ja asettivat 1915 lain, joka tunnusti vain kristinuskon, šintolaisuuden ja buddhalaisuuden virallisiksi uskonnoiksi, mutta esimerkiksi kielsivät uskonnon opetuksen kouluissa. Korean etniset uskonnot, kuten cheondogyo, eivät puolestaan saaneet virallista tunnustusta.[5]
1919–1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maaliskuun 1. päivän liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
_(KADA-shyun15-012~20)_(cropped).jpg)
Korean itsenäisyysliike sai uutta innostusta Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin neljäntoista kohdan ohjelmasta, jonka hän esitti tammikuussa 1919 Pariisin rauhankonferenssissa. Wilsonin ajatus ei ollut edistää kaikkien siirtomaavaltioiden itsenäisyyttä, mutta sen jälkeen Korean nationalistit muotoilivat maaliskuun 1. päivän julistuksen ja julistivat Korean itsenäiseksi.[6]
Julistuksen 33 allekirjoittajaa ilmottautuivat poliisille, koska pelkäsivät mielenosoitusten lähtevän käsistä. 3. marraskuuta 500 000 ihmistä kokoontui Souliin entisen keisarin Kojongin hautajaisiin ja liittyviät opiskelijoiden mielenosoitukseen. Kenraalikuvernööri Hasegawa Yoshimichi päätti vastata protesteihin väkivaltaisesti.[6] Mielenosoittajien kimppuun lähetettiin santarmeja sekä maa- ja merivoimien joukkoja.[7] Japanilaisten virallisten tilastojen mukaan huhtikuun loppuun mennessä 553 ihmistä kuoli, 1 409 loukkaantui ja 26 714 pidätettiin. Kaikkiaan vuoden aikana yli miljoona korealaista osallistui itsenäisyysliikkeen mielenosoituksiin.[6]
Korealaiset itsenäisyysjohtajat, kuten Yi Dong-nyeong ja An Changho, perustivat Shanghaissa syyskuussa 1919 pakolaishallituksen, jonka presidentiksi valittiin Syngman Rhee. Pakolaishallitus toi yhteen maanpaossa olevat korealaiset, ja se toimi myös yhteysvälineenä Koreassa toimiviin itsenäisyysliikkeen johtohahmoihin.[7]
Japanissa herättiin maaliskuun 1. päivän liikkeen myötä siihen, että sotilashallinto oli selvästi suututtanut korealaiset. Japanilaiset muotoilivat ”liberaalimman” siirtomaahallinnon. Sen johtoon asetettiin eläköitynyt amiraali Saitō Makoto, jota pidettiin kaupunkilaisena ja älykkäänä henkilönä.[8]
Koreassa löysättiin myös sensuurilakeja, minkä seurauksena perustettiin useita uusia sanomalehtiä sekä kulttuurijärjestöjä korealaisen identiteetin vahvistamiseksi. Samalla kuitenkin poliisivoimia vahvistettiin, ja siirtomaapoliisilla alkoi olla jo toimintaa Korean jokaisessa kulmassa, ja julkaisujen sisältöjen sensuuria tiukennettiin, mikä teki uusien lehtien julkaisun vaikeksi.[8]
Maailmansodasta vapautumiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
,_National_Geographic.jpg)
Miehitys oli julma: korealaisia pakkojapanilaistettiin, korean kielen käyttö kiellettiin, nimiä japanilaistettiin ja maata otettiin Japanin valtiolle. Länsimaat hyväksyivät miehityksen hiljaisesti, sillä niillä ei ollut tuolloin intressejä Korean niemimaalla.[1]
Japani käytti Koreaa huoltoreittinä sotatoimilleen Mantšuriassa, jonka Japani valloitti vuonna 1932 Kiinan tasavallalta, perustaen Mantšukuon nukkevaltion.[1] Japani myös teollisti Koreaa miehitysaikana. Etenkin Korean pohjoisosa teollistui, kun taas eteläosa jäi maatalousvoittoiseksi.[1]
Toinen Kiinan–Japanin sota alkoi 7. heinäkuuta 1937 Marco Polon sillan välikohtauksta. Vuonna 1936 kenraalikuvernööriksi asetettu Jirō Minami oli kovan linjan kannattaja, joka kannatti korealaisten assimilaatiota.[9]
Siirtomaahallinto aloitti Koreassa massiivisen liikekannallepanon ja alkoi käyttää tunnuslausetta ”Korea ja Japani ovat yksi” mobilisoidakseen korealaisia. Korealaiset kollaboraattorit uskoivat tämän tarkoittavan korealaisten syrjinnän loppumista, mutta siirtomaahallinto ei halunnut käyttää termiä tarkoittamaan korealaisten ja japanilaisten tasa-arvoa. Liikekannallepanon seurauksena myös korealaista koulujärjestelmää muokattiin, ja korean kielesät tuli vapaaehtoinen osa opetussuunnitelmaa. Vuoden 1943 laki lakkautti korean opetuksen.[9]
Sota-aikana siirtomhallinto muutti myös nimilakia ja alkoi sōshi-kaimeina tunnettu politiikka. Vuoden 1940 laki salli korealaisten ensimmäisten kertaa ottaa japanilaisen sukunimen. Tällä Japani pyrki assimiloimaan korealaisen kulttuurin. Vaikka nimenvaihtaminen olikin periaatteessa vapaaehtoista, ne, jotka eivät vaihtaneet nimeä, kärsivät syrjinnästä kouluissa sekä sota-ajan säännöstelyssä. Alle 7,6 prosenttia korealaisista vaihtoi nimensä vuoden 1940 ensimmäisen kolmen kuukauden aikana, mutta lopulta elokuuhun mennessä lähes 80 prosenttia oli ottanut japanilaisen sukunimen.[9]
Miehitys päättyi, kun Japani antautui toisessa maailmansodassa vuonna 1945. Tämä taas johti Korean jakamiseen kahden voittajavaltion Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä.[1]
Kenraalikuvernöörit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Terauchi Masatake 1910–1916
- Hasegawa Yoshimichi 1916–1919
- Saitō Makoto 1919–1927
- Kazushige Ugaki 1927
- Yamanashi Hanzō 1927–1929
- Saitō Makoto 1929–1931
- Kazushige Ugaki 1931–1936
- Jirō Minami 1936–1942
- Kuniaki Koiso 1942–1944
- Nobuyuki Abe 1944–1945
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kim, Michael. ”Colonial Korea”. Teoksessa Oxford Research Encyclopedia of Asian History. Oxford University Press, 2022. Oxford Research Encyclopedias: Wikipedia Library (viitattu 8.11.2023). (englanniksi)
- Lee Jung Ha & Hahn Bae-ho & Lew Young Ick & Lee Ki-baik & Lee Kwang-rin: Korea Encyclopedia Britannica. 30.10.2023. Viitattu 8.11.2023. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Mäntylä, Jorma: Suljetun maan salaperäinen aate. Aamulehti, 26.3.2012, s. A02.
- ↑ a b c Kim: ”The Rise of the Japanese Empire and the Conquest of Korea”.
- ↑ a b Lee ym: Korea: The international power struggle and Korea’s resistance Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.11.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Kim: ”The Protectorate Period, 1905–1910”.
- ↑ a b c d e Kim: ”Establishing the Foundations for Colonial Rule”.
- ↑ a b c Kim: ”March First Movement”.
- ↑ a b Lee ym: Korea: The March First Movement Encyclopedia Britannica. Viitattu 12.11.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Kim: ”Cultural rule”.
- ↑ a b c Kim: ”Total War and Mass Mobilization”.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Korea Japanin miehityskaudella Wikimedia Commonsissa
