Kolmas ristiretki Suomeen
| Kolmas ristiretki Suomeen | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| uplantilaiset | karjalaiset | ||||||
| Komentajat | |||||||
| marski Torkkeli Knuutinpoika (mahdollisesti) | tuntematon | ||||||
| Ristiretket |
|---|
| Ristiretket Pyhälle Maalle |
| Ensimmäinen ristiretki (1095–1099) |
| Toinen ristiretki (1147–1149) |
| Kolmas ristiretki (1187–1192) |
| Neljäs ristiretki (1202–1204) |
| Viides ristiretki (1217–1221) |
| Kuudes ristiretki (1228–1229) |
| Seitsemäs ristiretki (1248–1254) |
| Kahdeksas ristiretki (1270) |
| Yhdeksäs ristiretki (1271) |
| Pohjoiset ristiretket |
| Ristiretket vendejä vastaan (1100-luku) |
| Ristiretket Baltiaan (1200-luku) |
| Ristiretket Suomeen (1100- ja 1200-luku) |
| Muut ristiretket |
| Albigenssiristiretki (1209–1229) |
| Lasten ristiretki (1212) |
Kolmas ristiretki Suomeen on Eerikinkronikassa kuvattu uplantilaisten sotaretki karjalaisia vastaan. Sotaretki tehtiin Karjalaan vuonna 1293.
Sotaretkestä kertovan Eerikinkronikan mukaan uplantilaiset valtasivat retken alussa karjalaisten neljätoista kihlakuntaa[1] ja valloittivat Käkisalmen pakanoilta, sekä perustivat Viipurin linnan tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle.[2] Heidän myös kerrottiin vapauttaneen monia vankeja. Kronikan kuvauksen mukaan uplantilaiset kuitenkin menettivät Käkisalmen saman retken aikana heti novgorodilaisille.[1]
Sotaretken syy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eerikinkronikka kertoo sotaretken syyksi pakanoiden tunkeutumisen kristittyjen alueelle. Birger Maununpojan 4. maaliskuuta 1295 antama lupakirje Lyypekille ja muille Itämeren kauppaa käyville kaupungeille mainitsee puolestaan karjalaisten käännyttämisen motiiviksi heidän kauan harjoittamansa rosvouksen ja ryöstelyn, sekä ruotsalaisten ja muiden itämeren kävijöiden vangiksi ottamisen ja kiduttamisen.[3] Historiallisissa lähteissä mainitaan karjalaisten tehneen sotaretken Ruotsiin vuonna 1257.[4] Lisäksi karjalaiset ja hämäläiset olivat hyökkäilleet jatkuvasti toistensa alueille. Hämäläisiä oli käännytetty kristinuskoon väkivaltaisesti toisen ristiretken aikana karjalaisten säilyttäessä yhä suomalaisen muinaisuskon. Karjalan kautta kulki tärkeä hansakauppiaiden kauppaväylä Novgorodin ja lännen välillä. Saksalaiset hansakauppiaat halusivat turvatakuut idän kauppareitille, sillä Karjalassa oli turvatonta, mutta kumpikaan hallitsija ei taannut turvallista kulkua.
Retken johtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisen Eerikinkronikkaan ja Novgorodin kronikkaan perustuvan näkemyksen mukaan vuonna 1293 kuninkaan sotavoimien komentaja, marski Torkkeli Knuutinpoika, varusti suuren laivaston ja sotajoukon, joka purjehti Karjalaan asti. Birger Maununpoika mainitsee sotaretkelle osallistuneen sotajoukon olleen suuri ja retken kallis.[3]
Kysymys retken johtajasta on nykyään yleisimmän näkemyksen mukaan avoin. Torkkeli Knuutinpoika todistettavasti oleskeli touko- ja heinäkuussa 1293 Ruotsissa, eikä hän saattanut oleskella ainakaan pitkään Karjalassa.[5]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uplantilaiset perustivat Viipurin linnan tuhotun karjalaisten linnoitetun varasto- ja kauppapaikan tilalle.[2]
Karjalan ristiretken jälkeen kahakat Ruotsin, suomalaisten ja Novgorodin välillä jatkuivat. Novgorod hyökkäsi Hämeeseen vuonna 1311 polttaen Vanain kaupungin ja vuonna 1318 Turkuun polttaen sen maan tasalle. Jatkuvat hävitysretket ja toisistaan irralliset kahakat alkoivat kuitenkin käydä molempien voimille, ja vuonna 1323 solmittiin Pähkinäsaaressa rauha. Pähkinäsaaren rauhaan päättyi Suomen ristiretkiaika.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mauno Jokipii, Karjalan ristiretki ja taistelu Nevan reitistä. Snellman-instituutti 2003, Kuopio.
- Jukka Korpela, Viipurin linnaläänin synty. Karjalan kirjapaino OY, Lappeenranta 2004.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Suomentaneet Harry Lönnroth ja Martti Linna: Eerikinkronikka, s. 99. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013.
- ↑ a b Pirjo Uino: Ancient Karelia, s. 346. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.
- ↑ a b Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 109–110. Historian Aitta, 1989.
- ↑ Toimittanut Martti Linna: Suomen varhaiskeskiajan lähteitä, s. 82–83. Historian Aitta, 1989.
- ↑ Korpela 2004, s. 69
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||
