Julija Tymošenko
| Julija Tymošenko | |
|---|---|
 Julija Tymošenko 2011. |
|
| Ukrainan pääministeri | |
|
24. tammikuuta 2005 – 8. syyskuuta 2005
|
|
| Presidentti | Viktor Juštšenko |
| Varapääministeri |
Mykola Azarov Anatoli Kinah’ |
| Edeltäjä | Mykola Azarov |
| Seuraaja | Juri Jeh’anurov |
|
18. joulukuuta 2007 – 4. maaliskuuta 2010
|
|
| Presidentti |
Viktor Juštšenko Viktor Janukovytš |
| Varapääministeri | Oleksandr Turtšynov |
| Edeltäjä | Viktor Janukovytš |
| Seuraaja | Oleksandr Turtšynov |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. marraskuuta 1960 Dnepropetrovsk, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto |
| Puoliso | Oleksandr Tymošenko |
| Tiedot | |
| Puolue |
Batkivštšyna Julija Tymošenkon ryhmittymä |
 Nimikirjoitus |
|
Julija Volodymyrivna Tymošenko (suomalaisessa mediassa usein myös Julia Timoshenko, ukr. Юлія Володимирівна Тимошенко, s. 27. marraskuuta 1960 Dnepropetrovsk, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto) on ukrainalainen poliitikko, joka toimi Ukrainan pääministerinä 4. helmikuuta – 8. syyskuuta 2005. Uudestaan pääministerinä hän toimi joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2010. Tymošenko on aikaisemmin ollut Ukrainan energiamonopolin pääjohtaja 1995–1997 ja Viktor Juštšenkon hallituksen varapääministeri 1999–2001.
Hänen johtamansa yleisukrainalainen liitto "Isänmaa" (Всеукраїнське об'єднання "Батьківщина") tai Batkivštšyna otettiin 2007 Euroopan kansanpuolueen tarkkailijajäseneksi.[1]
Tymošenko tuomittiin lokakuussa 2011 seitsemäksi vuodeksi vankeuteen valtaoikeuksiensa väärinkäytöstä oikeudenkäynnissä, jota Tymošenkon kannattajat ja monet eurooppalaiset poliitikot ovat kritisoineet. Hänet vapautettiin vankilasta 22. helmikuuta 2014 Ukrainan parlamentin hätäistunnossa. Vapauttamista edelsivät pitkään jatkuneet opposition mielenosoitukset. [2]
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tymošenko syntyi Dnepropetrovskissa Ljudmila Nikolajevna Teleginan ja Vladimir Abramovitš Grigjanin tyttärenä. Isä jätti perheen Julijan ollessa kolmivuotias. Isän sukunimi on armenialainen, mutta Tymošenko ilmoittaa taustansa olevan ukrainalais-latvialainen.[3] Vladimir Abramovitš Grigjanin kansallisuus perustuu hänen Neuvostoliiton sisämaan passiinsa, jossa oli määritelty sosiaalinen kerrostuma. Venäjänkielisessä Itä-Ukrainassa kasvaneena hän kuitenkin oppi ukrainaa vasta aikuisena politiikkaan lähtiessään.[4]
Vuonna 1979 hän nai Oleksandr Tymošenkon ja aloitti uransa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen nuorisojärjestön, Yleisliittolaisen lenininäisen kommunistisen nuorison, Komsomolin palveluksessa. He saivat 1980 tyttären Jevhenijan.
Julija Tymošenko suoritti taloustieteen tutkinnon Dnipropetrovskin yliopistossa 1984 ja työskenteli insinööri-ekonomistina, tuotantotalousinsinöörinä, Leninille nimetyssä autotehtaassa Dnepropetrovskissa. Vuonna 1999 Tymošenko puolusti verotuksen sääntelyä koskevaa väitöskirjaansa Kiovan taloustieteellisessä yliopistossa.
Vuonna 1989 hän perusti menestyneen Komsomolin videovuokrausketjun ja yksityisti sen myöhemmin. Samana vuonna hänestä tuli nuorisoyhtiö Terminalin kaupallinen johtaja ja sitten Ukrainan kaasuyhtymän kaupallinen johtaja. Marraskuusta 1995 tammikuuhun 1997 hänestä tuli Ukrainan öljy-yhtiöstä yksityistämänsä Ukrainan yhdistyneet energiajärjestelmät (UESU) -yhtymän johtaja. Yhtiö kuljetti venäläistä kaasua Ukrainaan. Tymošenko solmi suhteita Dnipropetrovskin klaanin liikemiesten ja poliitikkojen kanssa sekä venäläisen Gazpromin johtoon.
Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Julkisen poliittisen uransa valtion tasolla Tymošenko aloitti 1996, jolloin hänestä tuli kansanedustaja, radan jäsen. Vuodesta 1997 hän oli Gromada-nimisen puolueen varapuheenjohtaja.
30. joulukuuta 1999 Tymošenkosta tuli apulaisenergiaministeri, mistä tehtävästä hänet vapautettiin epäiltynä kahdesta rikoksesta. 13. helmikuuta 2001 hänet pidätettiin ja vangittiin Ljukjanovskin vankilaan, mistä hänet vapautettiin 42 päivän kuluttua kirjallista sitoumusta vastaan siitä, ettei hän poistu Kiovasta.
Tammikuussa 2001 Tymošenkosta tuli kansallisen pelastuksen liikkeen johtaja ja vaaliryhmittymän johtaja. Maaliskuun 2002 parlamenttivaaleissa Julija Tymošenkon ryhmittymä sai 7,2 prosenttia äänistä.
Ukrainan entinen presidentti Leonid Kutšma erotti hänet hallituksesta vuonna 2001, epäiltynä aseman väärinkäytöstä. Venäjän sotilassyyttäjä etsintäkuulutti hänet lahjontaepäilyjen takia. Etsintäkuulutus oli voimassa vielä Tymošenkon tultua nimitetyksi Ukrainan pääministeriksi 2005. Hän ei koskaan pääministeriaikanaan tehnyt valtiovierailua tai työvierailua Venäjälle.
Lyhyt pääministerikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tymošenko nimitettiin pääministeriksi tammikuussa 2005 Viktor Juštšenkon noustua presidentiksi vuoden 2004 presidentinvaalien ja marraskuun 2004 – tammikuun 2005 "oranssin vallankumouksen" jälkeen.
Tymošenkon tavoitteisiin kuului 1990-luvulla oligarkkien käsiin yksityistettyjen yhtiöiden yksityistämisten purkaminen ja niiden yksityistäminen uudelleen.
Kesällä 2005 Tymošenko järjesti pääministerinä Ukrainan maakaasukauppojen välitysyhtiöön liittyvän tutkinnan. Tymošenkon nimeä ei mainittu epäiltyjen joukossa.
Tymošenkon hallitus erotettiin korkeimman hallinnon lahjusepäilyjen vuoksi syyskuussa 2005. Ukrainan presidentinhallinnon johtajan tehtävistä eronnut Oleksandr Zintšenko syytti presidentti Juštšenkon lähimpiä liittolaisia korruptiosta. Juštšenko syytti hallitusta keskittymisestä keskinäisiin valtakamppailuihin, ennemmin kuin Oranssin vallankumouksen päämäärien ajamiseen.
Hallituskriisiä edelsi metallitehtaan yksityistämisen purkaminen Nikopolissa. Sen oli saanut alun perin hallintaansa Viktor Pintšuk, entisen presidentti Leonid Kutšman vävy. Muutamien oikeuden määräysten jälkeen se päätyi Tymošenkon tukemalle liikemiehelle. Tymošenkon ja presidentti Juštšenkon ystävän ja kansallisen turvallisuusneuvoston sihteerin ja puolustusneuvoston johtajan Petro Porošenkon välillä käytiin myös valtakamppailua.[5]
Uutta hallitusta valittiin muodostamaan Dnipropetrovskin alueen kuvernööri Juri Jeh’anurov.
Pääministerikauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tymošenko ilmoitti 12. syyskuuta 2005 vievänsä oman puolueensa maaliskuun 2006 vaaleihin ja osallistuvansa haastajana vuoden 2009 presidentinvaaleihin. Juštšenko syytti Tymošenkoa seuraavana päivänä pääministerin asemansa väärinkäytöstä oman yhtiönsä kahdeksan miljardin hryvnjan velkojen mitätöimiseksi.
Parlamenttivaaleihin 26. maaliskuuta 2006 Julija Tymošenkon ryhmittymä lähti oranssikoalition säilyttämisen hengessä tavoitteenaan estää Viktor Janukovytšin johtaman Alueiden puolueen nousu hallituspuolueeksi.
Pitkittyivät hallitusneuvottelut perustuivat lähinnä Meidän Ukrainamme ja Julija Tymošenkon ryhmittymän paikkajakoon. Juštšenkoa kannattava Meidän Ukrainamme antoi vaalien jälkeen ymmärtää olevan myös mahdollista, että se muodostaa Julija Tymošenkon ryhmittymästä riippumatta Alueiden puolueen kanssa hallituksen.
Meidän Ukrainamme ilmoitti suostuvansa, että Tymošenkosta tulee pääministeri, mutta halusi Petro Porošenkon radan puhemieheksi tuottaen näin oranssikoalition kolmannelle puolueelle, Ukrainan sosialistiselle puolueelle, ja sen puheenjohtajalle Morozille pettymyksen. Tymošenko ilmoitti, että oranssikoalitio on kuollut ja että Juštšenkon tulee hajottaa rada sekä järjestää uudet parlamenttivaalit, vaihtoi Ukrainan sosialistinen puolue puolta ja liittoutui Alueiden puolueen johtamaan hallituskoalitioon.
Toinen kausi ja presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Syyskuun 2007 parlamenttivaaleissa Tymošenkon ja Juštšenkon ryhmien muodostama liitto voitti niukasti pääministeri Janukovytšin kannattajat. Janukovytšin puolue tosin sai vaaleissa suurimman yksittäisen äänimäärän. 29. marraskuuta Julija Tymošenkon ryhmittymä ja Juštšenkoa kannattava Meidän Ukrainamme allekirjoittivat liittoutumissopimuksen. 18. joulukuuta Tymošenko valittiin uudeksi pääministeriksi. Hän sai 226 kannatusääntä, joka on pienin valinnan mahdollistava määrä.[6]
Tymošenko oli ehdokkaana vuoden 2010 presidentinvaaleissa. Toisella kierroksella hän hävisi Janukovytšille muutamalla prosenttiyksiköllä. Lopulta hän tunnusti vaalitappionsa.[7][8] Pian vaalien jälkeen hänet pakotettiin eroamaan pääministerin tehtävistä.[9]
Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtionsyyttäjänvirasto asetti Tymošenkon syytteeseen valtion varojen väärinkäyttöepäilyn vuoksi joulukuussa 2010.[10] Tymošenko pidätettiin 5. elokuuta 2011 ja häntä syytettiin oikeuden halventamisesta. Lisäksi häntä vastaan on nostettu useita oikeusjuttuja. Pidätys nostatti vastalauseita niin Ukrainassa kuin ulkomaillakin.[11]
Lokakuussa 2011 Tymošenko sai seitsemän vuoden vankeustuomion valtaoikeuksien väärinkäytöstä. Tuomarin mukaan Tymošenko käytti valtaansa rikollisesti ja Ukrainaa vahingoittavasti 2009, kun hän solmi kaasusopimuksen ukrainalaisen Naftogazin kanssa. Ukrainan valtio olisi kärsinyt kaupassa jopa 140 miljoonan euron tappiot.[12]
Seitsemän vuoden vankeustuomiota kärsivä Tymošenko pakotettiin selkävaivojen vuoksi sairaalaan väkivalloin. Sen jälkeen hän aloitti syömälakon.[13]
Julia Tymošenko vapautettiin Harkovan vankilasta 22.2.2014 Kiovan Itsenäisyysaukion mielenosoitusten ja presidentti Viktor Janukovytšin syrjäyttämisen yhteydessä.[14] [15]
Tymošenko osallistui Ukrainan presidentinvaaleihin 2019 saaden ensi kierroksella 2 532 452 ääntä, mikä oli prosentuaalisesti 13,40. Hän jäi vaaleissa näin kolmannelle tilalle eikä päässyt mukaan toiselle kierrokselle lopulta valituksi tullutta Volodymyr Zelenskyiä ja istuvaa presidenttiä Petro Porošenkoa vastaan.[16]
Ukrainan parlamenttivaaleissa heinäkuussa 2019 Julija Tymošenkon puolue Batkivshchyna (Isänmaa) tuli kolmanneksi ja sai 8,2% äänistä.[17] Puolueen listalla sen johtaja ja perustaja Tymošenko oli listan ehdokas numero yksi.[18]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ VO “Batkivshyna” joins European Folk Party 5.8.2007. Internet Press Service of Yulia Tymoshenko. Arkistoitu 22.10.2007. Viitattu 8.8.2007. (englanniksi)
- ↑ Tymoshenko vapautetaan vankilasta, Ukrainan itäosat eivät tunnusta maan keskushallintoa Aamulehti. 22.2.2014. Tampere. Viitattu 1.9.2014. [vanhentunut linkki]
- ↑ Chalupa, Irena: Ukraine's Gold-Plaited Comeback Kid Radio Free Europe/Radio Liberty. 23.9.2008. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Stack, Megan K.: Ukraine's Yulia Tymoshenko fighting her biggest battle Los Angeles Times. 17.1.2010. Arkistoitu 20.5.2011. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Steele, Jonathan: Orange revolution oligarchs reveal their true colours 14.10.2005. The Guardian. Viitattu 8.8.2007 (englanniksi).
- ↑ Парламент назначил Тимошенко премьер-министром Украины Correspondent.net. 18.12.2007. Viitattu 27.11.2018 (venäjäksi).
- ↑ Ukrainan vaaleja puidaan oikeudessa Iltalehti. 13.02.2010. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Levy, Clifford J.: Ukraine Leader Drops Vote Challenge The New York Times. 20.2.2010. Viitattu 27.11.2018 (englanniksi).
- ↑ Profile: Yulia Tymoshenko BBC News. 24.5.2014. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
- ↑ Ukrainan oppositiojohtaja Tymoshenko syytteeseen 20.12.2010. Turun Sanomat. Arkistoitu 14.11.2011. Viitattu 20.12.2010.
- ↑ Timoshenkon pidätys nostattaa vastalauseita Yle Uutiset. 6.8.2011. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Julia Timoshenkolle seitsemän vuotta vankeutta Yle Uutiset. 11.10.2011. Yleisradio. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Orjala, Anne: Ukrainan painostus kasvaa - Barroso aikoo pysyä poissa maasta Yle Uutiset. 30.4.201. Viitattu 27.11.2018.
- ↑ Silminnäkijä: Tymoshenko vapautettu Turun Sanomat. 22.2.2014. Arkistoitu 27.11.2018. Viitattu 1.9.2014.
- ↑ Tymoshenko vapautetaan vankilasta, Ukrainan itäosat eivät tunnusta maan keskushallintoa Aamulehti. 22.2.2014. Tampere. Viitattu 1.9.2014. [vanhentunut linkki]
- ↑ Вибори Президента Украiни Центральна виборча комiсiя. Viitattu 23.4.2019 (ukrainaksi).
- ↑ Dominik Istrate: Four takeaways from Ukraine’s parliamentary election Emerging Europe | News, Intelligence, Community. 25.7.2019. Viitattu 4.3.2020.
- ↑ Batkivshchyna party announces top five officials in list for parliamentary election 112.international. Arkistoitu 4.3.2020. Viitattu 4.3.2020. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Julija Tymošenko: tuoreimmat Yle Uutiset: haku. Viitattu 27.11.2018.
Vitold Fokin 1991–1992 | Leonid Kutšma 1992–1993 | Vitali Masol 1994–1995 | Jevhen Martšuk 1995–1996 | Pavlo Lazarenko 1996–1997 | Valeri Pustovoitenko 1997–1999 | Viktor Juštšenko 1999–2001 | Anatoli Kinah’ 2001–2002 | Viktor Janukovytš 2002–2005 | Julija Tymošenko 2005 | Juri Jeh’anurov 2005–2006 | Viktor Janukovytš 2006–2007 | Julija Tymošenko 2007–2010 | Mykola Azarov 2010–2014 | Arseni Jatsenjuk 2014–2016 | Volodymyr Hroisman 2016–2019 | Oleksi Hontšaruk 2019–2020 | Denys Šmyhal 2020–
| ||||||||||||||||||
